DE RE EQUESTRI 13.3 (tarinat tulleet)

[Jonne]

De re equestri - luonnollinen hevostaito

kurssi/valmennus Mallaspuron vuosipäivänä 13.3[/center]

Eikö hevosesi hae postia aamulla tai nouda firsbeetä? Huoli pois, sillä siihen on nyt tulossa muutos! Mallaspuron vuosipäivän tuoksinnassa maneesiin väkerretään väliaikaisesti pyöröaitaus, ja sinne otetaan yksi hevonen kerrallaan meikän käsittelyyn.

Mitä aluetta hevosessasi tai hoitsussasi haluat työstää? Onko se arka jostain, pomottaako tai muuta vastaavaa? Vai haluatko vain "perussettiä"? Katsotaan mitä hevonen tarvitsee ja edetään, miten tilanteessa on parasta - samalla kun hevosta työstetään pyöröaitauksessa, omistaja/hoitaja saa samalla kuunnella luentoa ja nähdä homman käytännössä. Muut hevosensa tuoneet näkevät samalla muiden hevosten paheita ja miten niitä kitketään pois, kaikki hyötyvät ja hevosella on hyvä olla, kun se saa puhua omaa kieltään. Lopuksi saa tulla itse koittamaan pyöröön jos haluaa, ei homma ole niin vaikeaa kuin se aluksi saattaa tuntua!

TARINAT TULLEET! Saa antaa kommenttia, kirjoittaa topaan oman näkemyksensä tai vaikka piirtää, miten vain :--)

Ilmoittautuneet: [7/10]
Aimie - Þorri frá Hugar "syliponi", perussettiä
criselda - Tiara Prinsessa Tif ei luota ihmisiin, ei alistu
Latu - Sagr al Faris NU ryntäilee, on malttamaton
Katzu - YashnaZ4 ei kunnioita ihmisen omaa tilaa
Mari - Killer Brunchie SdGER ei varoita, säntäilee
Tildy - Walhalla LAC ei kunnioita ihmisen omaa tilaa, pelkää omituisia esineitä (kiusaa muita hevosia)
Aikku - Gerome von Nage laitakammo
Mila - VG Benson perussettiä (ilkikurinen)

[Aimie]

Miä ja Jonas tullaan mukaan!

[Jonne]

Hienoa! :--D Työstetäänkö jotain tiettyä asiaa vai ihan perusjutskua?

[Aimie]

No perusjutskua, mutta tuota "syliponiutta" (= tunkee ihmisen omalle alueelle, pitää töniä pois) voisi kanssa työstää vähäsen.

[Lynn]

Jeren kanssa olisi tärkeä työstää ovikammoa. Ihan turvallisuussyistä olisi tärkeää, ettei se ryntäilisi oviaukoista: pienemmille (ja isommillekin) tuntiratsastajille ruunan ryntäilytapa voi tuottaa vahinkoa, vaikka Dani raavaana miähenä tukkajumalan hallitseekin... Aikku kokeilisi varmasti mieluusti pyöröaitaustyöskentelyä poikansa nimikkohevosen kanssa.

Tästä olisi varmasti hyötyä monelle muullekin Mallaspuron hevoselle, joten hoitajat vaan mukaan touhuun hoidokkiensa kanssa!

[Jonne]

Kiva kiva, mukaan vaan! Jos tuo kymmenen tulee täyteen, niin lisäpaikkoja voidaan kyllä ahtaa, koska suurin osa tuosta ei ole Mallaspurolaisia.. :D

[Mila]

Mila - VG Benson linklink ja ihan perussettiä, tosin Löpön ilkikurisuutta voisi vähän koittaa jotenkin työstää. (:

[Jonne]

Homma selvä :)

[Jade]

Pääsiskö tähän vielä mukaan? eli Jade ja Helmi messiin siis, ihan perusjuttuja .

www.webbisivu.com/Arabi-siittola-esha

[Jonne]

Jep jep, sekaan vaan!

[Jonne]

jade, älä tapa mutta Helmin käsittelyä en vain yksinkertaisesti saanut aikaiseksi D: Valmennusten kirjoittamiseen meni enemmän aikaa kuin kuvittelin, ja taisin ottaa vähän liikaa porukkaa mukaan siihen nähden miten oli aikaa kirjoittaa. Joten sopisiko vaikka, että pidän sulle ja Helmille erikseen jonkun valmennuksen tässä lähiaikoina? =) Vika ei ollut kummassakaan, vaan siinä että aikaa ei ollut.

[Jonne]

Þorri frá Hugar

Ensimmäisenä pyöröön otettiin Jonas.
"Se on semmonen syliponi", Aimie kertoi, ja ojensi orin riimunnarun mulle.
"Okei, tehään Jonakselle vaikka join-uppi.. Mee vaan katsomoon muiden kanssa, ni tuut sit kokeilemaan lopuks miten toimii!" mä selitin, ja taputin issikkaa kaulalle. Se nuuhki mun käsiä innoissaan, ja tosiaan, se tuli vähän liikaa iholle. Mä tökkäsin sen ensin vähän kauemmas, laittamalla sormet petomaisen "terävästi" vasten sen mahaa. Ei kannattanut työntää koko kämmenellä, sillä hevonen vain nojasi sitä vastaan. Jonas katsoi mua loukkaantuneena, mutta koska oltiin paikoillaan, se ei yrittänyt tulla lähemmäs.
"Tietääkö kukaan, paljon on hevosen oma alue?" mä kysyin yleisöltä korotettuani ääntä, ja sieltä heitettiinkin muutama arvaus.
"Neljä metriä. Ihmisellä se on vaan puoltoista, mutta just sen pienuuden takia sitä tuliskin varjella enemmän. Tää Jonas tässä on itse asiassa about neljänkymmenen sentin päässä musta.."
Mä irrotin orin riimunnarun, mutta pitelin sitä edelleen riimusta vielä hetken ajan.
"Tälläsille 'sylivauvoille' on hyvä tehdä join-up, tai tietysti se on hyväksi hevoselle ku hevoselle. Ei tartte tietää ennestään mitä se meinaa, koska nyt näätte sen ihan livenä aitiopaikalta! Ekaksi lähtetään hevonen ympyrälle." mä selitin, ja keskityin sen jälkeen hevoseen itseensä.
Mä irrotin riimusta, ja aloin ajaa Jonasta hieman poispäin musta. Kun mä en ollut sen mielestä tarpeeksi pelottava, mä heilutin hieman riimunnarua, ja ori ponnahti raviin. Ensin termi "ympyrä" oli hieman hakusessa: Jonas yritti vaihtaa suuntaa, tulla mun luo, välillä se pysähteli. Se ei oikein tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä.
"Kun hevonen on epävarma, sille pitää näyttää suunta niinku kädestä pitäen. Ei mitään 'vie sie mie vikisen'-meiningillä, koska sitte on turha pyytää kunnioitusta! Just nyt Jonas tarvii selvät pelisäännöt, eli sen pitää juosta ympyrällä." mä pidin taas välissä pikkuisen luentoa, ja lähdin kevyesti hölköttelemään kohti Jonaksen takapäätä. Mä en lähestynyt suoraan takaapäin, vaan hieman viistosta, koska mä en ajanut sitä takaa vaan nimenomaan ohjasin. Jonas lähti raviin, aivan kuten mä halusin, joten paine pois: mä jäin keskelle pyöröä, mutta pidin orin silti liikkeessä: tuijotin sitä suoraan silmiin, ja kävelin itsekin vähän, melkein paikallani.
"Kuten kuvasta näkyy, ni mä vaikutan Jonakseen koko ajan; se juoksee, mikä on okei, mut mä en anna sen hidastaa. Mä en juokse sen perässä niinku aluks piti, vaan nyt se keskittyy muhun kunnolla ja huomaa pienempiäki eleitä. Silmiin tuijottaminen meinaa, että 'mee pois', ja vaikka mä en paljon liiku, ni oon viistossa kulmassa siihen, ja Jonas lähtee ikäänku alta pois."
Ja juuri kun pääsin sanomasta, Jonas ryhtyy itsepäiseksi. "Mua et komentele!"-se näyttää sanovan, kun pyörähtää ympäri kannoillaan. Mut silloin olin mäkin valmiina.
"ÄP-ÄP-ÄP! MENE!" mä toruin sitä, samalla kun juoksin suoraan kohti ja heilutin riimunnarua. Tässä vaiheessa Jonas päätti, että se juoksisi mieluummin entiseen suuntaan kuin jyräisi mun yli. Mä olin ylittänyt äkillisellä käskemisellä sen pelottavuuden kynnyksen, ei se viitsinyt lähteä koettamaan onneaan ja katsoa, kävisinkö ihan päälle asti, jos olisin peto.
"Tässä on tosi tärkeetä, ettei anna sen tehdä mitään itte, muutaku juosta minne käsketään. Ei saa pysähdellä, tulla luo, tai just mitä hän yritti, että vaihtais suuntaa.. Se testaa sen ohjaajan pätevyyttä. Jos päästää kerran, ni päästää toisenkin. Jos vahingossa lipsahtaa, ni pitää vähintään saada se takas siihen suuntaan, minne pitiki, ja jatkaa samaan malliin."
Jonas ravasi hienosti, ja mä aloin pyytää siltä lisää vauhtia. Pari maiskutusta ja ripeämpää liikettä tehosi, ja polle hölkkäsi pitkin askelin mun ympärillä. Sen pää oli vielä ylhäällä, mutta se kyllä vilkuili mua koko ajan.
"Nyt aletaan tarkkailla, millon Jonas alkaa pyytää lupaa pysähtyä. Sillon pitää toimia nopeesti, mutta ei kiirehditä vielä. Nyt se on vielä tosi itsevarma, kattokaa sen päätä! Se huitelee jossain otsonikerroksen tuntumassa, ja jalat kauhoo ku viimistä päivää." mä opastin, ja ihmiset katsomossa kurkottelivat lähemmäs nähdäkseen oritta tarkemmin. Siinä meni oma aikansa, mä sain pyytää vielä lisää vauhtia, mutta sitten se tapahtui: Jonas laski kaulansa, ja alkoi lipoa huuliaan. Mä kehuin sitä heti, poistin paineen, eli laskin katseeni sen takajalkoihin ja kumarruin vähän. Hevonen pysähtyi. Mä pidin katseeni maassa, kun mä lähdin lähestymään sitä, ja Jonaksen luona mä rapsutin sitä vähän kaulalta. Silmiin mä en katsonut vieläkään. Kauaa mä en siinä veljeillyt, vaan käänsin äkkiä selkäni, ja lähdin kävelemään kohti katsomoa. Siellä hihkuttiin ja virnuiltiin, eli tehtävä suoritettu.. Jonas seurasi aivan mun selässä, kumminkaan siihen törmäämättä, ja näytti varmaan päättömän uteliaalta.
"Nyt se vois seurata mua vaikka maailman ääriin, koska se ihmettelee. Ensin sille todistettiin, että meikä on kova luu, ja sitten tullaanki silittelemään ja käännetään selkä! Tää on join-up, mikä auttaa siinä oman tilan saavuttamisessa. Tätä pitää vaan toistaa paljon, että vaikutus olis pidempiaikainen." mä selitin, ja aidan luona käännyin kohti Jonasta, joka pysähtyi kuuliaisesti. Paljon rapsutuksia ja kehuja, se oli toiminut hienosti. Nyt se pitikin sopivaa etäisyyttä.
Sitten mä viitoin Aimieta tulemaan pyöröön, ja väistin pois tieltä. Aimie katsoi mua hölmistyneenä, ja samalta näytti Jonaskin.
"Lähetä se ympyrälle, ajat pois luotas. Jos ei tapahdu mitään, ni lisää painetta. Vielä! Lisää painetta!" mä kannustin, ja Aimie alkoi saada jutun jujusta kiinni.
Jonas yritti muutamaan otteeseen tulla takaisin, mutta Aimie äkkäsi tilanteen haukkana ja hätyytti orin ympyrälle. Lopulta päästiin vaiheeseen, että Jonas pyysi taas lupaa pysähtyä, ja mä käskin Aimieta kumartumaan vähän. Jonas pysähtyi, Aimie meni sen luokse kuten kuuluikin, ja tadaa! Aimie näytti vähän pillipiiparilta, issikkaorin seuratessa kiltisti kannoilla.
"Hyvä, laita sille vielä se riimunnaru ni näytän pari juttua."
Aimie teki työtä käskettyä, ja luovutti narun taas hetkeksi mulle.
"Sen lisäks että toi join-up olis hyvä toistaa sillon tällön, mieluiten vaikka joka päivä, mut anyways, ni hevonen ei saa etuilla sua. Kokeillaas.." mä selitin, ja lähdin kävelemään hitaasti.
Jonas seurasi, mutta kun mä pysähdyin, se jatkoi vähän mun eteen. Mä laitoin sen peruuttamaan painamalla ryntäistä sormenpäillä - niin se tuntui vähän ikävämmältä, kuin kämmenellä painettuna. Ja hevonen tosiaan nojaa sellaista vastaan helposti. Jonas peruutti kiltisti, mutta kun mä taas pysähdyin seuraavalla kerralla, se tuli mun tielleni. Muutaman kerran sai toistaa, ennen kuin orille upposi, että taluttajaa ei saanut ohittaa, tai tulla päin.
"Tää pitää olla jokapäiväisessä käyttäytymisessä, hevonen ei ikinä IKINÄ saa tulla sun päälle tai ohittaa. Ohittaakki vaan sillon, kun antaa siihen luvan, mut se on vähän mutkikkaampi juttu. Tätä pitää treenata jonkin verran, mut loppujen lopuks se istuu hevoseen ku hevoseen."
Jonasta oltiin nyt työstetty tarpeeksi tälle päivälle, varsinkaan kehittyvää varsaa ei saanut kyllästyttää liialla työllä. Aimie kiitti ja vei Jonaksen pois, ja kokeilikin maneesin ovella pysähtymistä - ori jäi paikoilleen hyvissä ajoin, kun sille antoi selvät merkit.

[Jonne]

Tiara Prinsessa Tif

Jaaa ovenpuoleisessa kulmassa Tiara Prinsessa, 300 kiloa, 40 tyrmäystä eikä yhtäkään häviötä! Ai niin, tallinpuoleisessa kulmassa Jony "Jonne" Kojonen, 70 kiloa, ei voittoja.. Ainakaan lotossa. Se siitä nyrkkeilyotteluselostuksesta. Mua oli kuitenkin vastassa valkoinen shettistamma, jolla oli epäluuloja ihmisiä kohtaan.
"Ehkä vaikeimpia asioita hevosten kanssa on luottamuksen hankkiminen, mut ei sekään oo mahdotonta. Pitää vaan antaa syy, miksi eläin luottaa suhun, ja tässä tapauksessa - niin ku hevosten kanssa yleensäkin - se on se, että ne tietää ettei me olla vaaraksi."
Mä olin vaihtanut Tiitulle naruriimun ja pidemmän, pehmeän narun, joka auttaisi tehtävässä.
"Vaatii luottamusta, että hevonen antaa ihmisen koskea itteensä ihan minne vaan. Se kuuluu ihan hyvään käyttäytymiseen pelkästään, mut joskus, kun hepalle kehittyy epäluuloja, se pelaa varman päälle ja väistää kosketusta tai on muuten vaan äreä. Eikä voida puhua alistumisesta, ennen ku eläin luottaa. Tottakai me voidaan pelotella tää poni niin pahasti, että se väistää meitä vaan henkensä kaupalla, eikä sen takia, että se kunnioittais. Mut sitä ei juu suositella kenenkään kannalta.." mä sepustin vielä, ennen kuin ryhdyin käsittelemään Tiitua kunnolla.
Mä menin seisomaan ponin lavan viereen, katse kohti takaosaa. Näin mä olin passiivinen kehonkieleltäni, ja aktiivinen osapuoli oli tässä vaiheessa riimunvarsi. Mä aloin kevyesti "heitellä" Tiitua narulla, köyden pää kosketti sen ihoa lähes höyhenenkevyesti, mutta silti niin että tuntui. Tarkoituksena ei tosiaan ollut sattua, vaan koskettaa. Siitäkös Tiitu riemastui.. Se puri mua aivan ensimmäiseksi taakse reiteen, ja pienen välikohtauksen jälkeen me otettiin taas alkuasemat. Sivusilmällä mä vahdin ponin pään liikkeitä ja näppäsin sen toisella kädellä pois, jos hampaat alkoivat lähestyä uhkaavasti. Mä olin oppinut omalta osaltani tarpeeksi ekalla kerralla, ai juma kun se sattui! Pienestä ponista löytyy potkua, tosiaankin. Aina, kun mä heilautin narua ja se osui Tiitua, se väisti. Se ei ollut ihme, vaan pikemminkin hyvä asia vielä tässä vaiheessa.
"Jos hevonen karkaa paineen alta, pitää vaan jatkaa. Ensin otetaan nopeesti paine pois ja laitetaan takasin, sit ku alkaa menemään hyvin, voi pitää painetta jonkun aikaa päällä, ja ottaa sitten pois. Tätä voi soveltaa ihan samalla tavalla vesiletkun kanssa, kun jotkut pelkää niitä." mä selitin samalla, kun jatkoin köyden heilauttelua vasten Tiitua. Se osui mahaan, väistö. Se osui lautasille, väistö. Se osui kintereille, väistö.. Me pyörittiin ympyrää jonkin aikaa, mä pysyttelin visusti ponin lavan vieressä ja edelleen selkäpäin, mutta pikkuhiljaa Tiitu alkoi väsyä väistelemiseen ja tajusi homman idean. Naru napahti tamman mahaan, mutta se vain väräytti karvaansa. Parempi! Mä lakkasin saman tien riimunnarun heiluttelemisen ja rapsutin Tiitua kaulasta.
"Kun tulee se oikee reaktio, ottakaa paine pois ja palkitkaa. Pikkuhiljaa kynnys nousee ja vaaditte enemmän."
Sitten aloitettiin alusta. Pari kertaa Tiitu väisti vielä, takajalkakin nousi, mutta sitten se muisti taas hyvän käyttäytymisen ja jäi paikoilleen. Lopulta mä sain huiskia sitä minne tykkäsin, kummaltakin puolelta, ilman että Tiitu lotkautti korvaansakaan.
Sitten mä pyysin criseldaa aitaukseen tekemään saman, mikä luonnistuikin heti alkuun hyvin. Olihan criselda tutumpi tyyppi sille, kuin minä, mutta sitten jatkettiin muihin harjoituksiin.
"Nyt kun me ollaan niinku enempi kavereita - jos nyt ei lasketa tota puremista - ni mä voin pyytää enemmän. Tiitu luultavasti lukeekin mun eleitä nyt paremmin, ku se on edes vähän kiinnostunu mun tekemisistä."
Mä asetuin nyt nokikkain tamman kanssa, otin tuiman katsekontaktin ja osoitin sitä. Ei toiminut, joten mä lähdin kävelemään sitä kohti, ja tekeydyin oikein isoksi. Mun ei tarvinnut onneksi edes mennä konkreettisesti päin, vaan Tiitu peruutti juuri kun meinasi tulla kosketuskontakti. Mä jäin heti paikoilleni ja rentouduin, ja poni pysähtyi. Sitten sama uudestaan: katse suoraan silmiin, osoitus, askel.. Enempää ei tarvinnut tehdä, kun Tiitu hoksasi alkaa peruuttamisen. Samalla hetkellä, kun mä lopetin kaikki eleet (menin passiiviseksi, paine pois), Tiitu pysähtyi.
"Tajuuttekos? Heti kun hevonen tekee jotain oikein, palkitkaa se ottamalla paine pois. Oli se sitte ohjastuntuma tai käden tuottamaa painetta vaikka kyljessä, se on hepalle aika iso juttu, kun se lähtee veke."
Me toistettiin peruuttamistehtävää ponitamman kanssa vielä hetken aikaa, ja kohta mun tarvitsi vain tuijottaa elikkoa tuimasti, kun se lähti peruuttamaan. Hartioiden rentoutus sai sen taas pysähtymään, juuri sitä mitä haluttiinkin. criselda pääsi taas toistamaan saman ruljanssin: välillä sai muistuttaa, missä vaiheessa piti ottaa paine pois, mutta pian parivaljakon yhteistyö sujui kuin tanssi.
"Hyvä, hyvä! Näitä saa tehdä ihan niin paljon ku haluaa, mieluusti tietenkin joka päivä, mikään ei oo liikaa. Paitsi liika toisto." mä virnistin, Tiitun tepsutellessa criseldan perässä pois pyöröstä. Mun reisi olisi kipeä seuraavat kaksi viikkoa, vähän kuin muistona.

[Jonne]

Sagr al Faris NU

Seuraavan vuorossa oli Saki, kauniin värinen nuori arabiori. El problemo oli malttamaton käytös ja ryntäily, mikä oli onneksi aivan normaalia ja korjattavissa.
"Joskus tämmöset ongelmat korjaantuu sitä mukaa kun hevonen kasvaa, mut no.. Orit on ikuisia lapsia kumminkin."
Saki oli mulla naruriimussa ja pitkässä riimunnarussa, ja se seisoi automaattisesti näyttelyasennossa.
"Hienohelma.." mä virnistin, keräsin riimunnarun rullalle ja kaivoin taskustani naksuttimen. Yleensä sen tarkoitus opetettiin hevoselle ensin, naksautus-palkkio-naksautus-palkkio-menetelmällä, mutta Saki ehtisi oppia sitä hieman koulutuksen aikana. Naksutin oli tässä vaiheessa muutenkin vain tehostin eikä koko jutun idea.
"Malttamattomille sieluille on hyvä opettaa kärsivällisyyttä, ja vaikka mä en yleensä kannata herkkupalojen antamista kädestä, niin poikkeus vahvistaa säännön..”
Mä olin asettunut vastakkain Sakin kanssa, ja ori näytti kaiken kaikkiaan yhteistyöhaluiselta. Se nuuhki mua varovasti, kunnes mä nostin kämmenen sitä kohti. Saki kosketti sitä uteliaana, mistä seurasi heti naksaus ja palkkio. Ori näytti hämmästyneeltä mutta iloiselta mussuttaessaan yllätyksellistä herkkupalaa. Oliko se tosiaan näin helppoa? Hommaa toistettiin muutaman kerran, sen verran että Saki alkoi todella tajuta mistä oli kyse.
“Jossain vaiheessa tähän voi liittää käskyn, vaikka ‘koske’”, mä neuvoin, ja laitoin taas kämmenen Sakin eteen. Juuri kun se oli kurottamassa kohti, mä sanoin selkeällä kuuluvalla äänellä “Koske”, ja annoin palkkion. Tätäkin tehtiin vielä muutama kerta, mutta liikaa ei saanut toistaa, ettei Saki alkaisi pitkästyä. Sillä kyllä näytti olevan hauskaa syödessä.
“Dodiin. Kun hevonen sit alkaa olla rauhaton, pitää hakea ensin sen huomio, ja sitten toistaa toi käsky. Sen voi tehdä muutaman kerran, että se saa muuta ajateltavaa, ja hetken päästä se voiki olla taas rauhallinen. Katotaas.” mä selitin, ja pistin Sakin sitten juoksemaan.
Hevonen ravasi pää ja häntä korkealla, hirnuen koettelevasti, jos lähistöllä olisi vaikka kavereita. Vastausta ei kuulunut, mutta mikäs olisi Sakin menoa hidastanut. Mä vaihdoin orin suuntaa parin kerran, ja arvelin sitten, että se olisi tarpeeksi kolholla päällä. Se pysähtyi kyllä hienosti, mutta tinttasi paikallaan ja tähyili ympärilleen kiireisenä. Nyt olisi hyvä aika toimia.
“Saki, koske.” mä sanoin selvällä ja kuuluvalla äänellä, nostettuani kämmenen taas ylös.
Sakin korvat ponnahtivat höröön mua kohti, ja se tökkäsi turpansa kämmentä vasten kuuliaisesti. Palkkion jälkeen temppu tehtiin vielä muutaman kerran, ja ta-daa: Saki ei ollut enää rauhaton, vaan kuuliainen.
“Jossakin kohtaa voi jättää sitte herkut pois, ku käsky alkaa vakiintua. Tuu sä Latu kokeileen!”
Latu pääsi vuorostaan pomon paikalle, ja mä neuvoin mitä piti tehdä: käsi pystyyn, katsekontakti, käsky, naksaus ja makupala. Helpompaa kuin miltä kuulosti. Saki näytti ensialkuun vähän epävarmalta.
“Painota vaan sitä sanaa kunnolla, varsinki keskiosaa eli ‘koSKe’”, mä opastin ja Latu teki työtä käskettyä. Saki muisti tempun, kosketti omistajansa kättä turvallaan mallikkaasti ja sai palkinnoksi naksauksen ja herkun.
“Hmm.. Laitappa vaan kätes ylös.” mä ehdotin, ja Latu piti kättään ylhäällä sanomatta mitään. Kuten mä olin arvannutkin, Saki kosketti sitä ilman pyyntöä.
“Älä sano mitään.”
Saki yritti aikansa, kunnes kyllästyi yrittämään ja jäi katsomaan meitä odottavan näköisenä.
“Noniin, nyt se käsky!”
Käsky kävi, ja Saki koski Latun kämmentä. Näinhän sen pitäisikin mennä.
“Jos se alkaa tavallaan kinuamaan sitä palkintoa tolla tavalla, niin älä sano mitään tai palkitse. Vasta kun sä käsket, ja se tekee oikein, niin saa antaa palkinnon.” mä selitin ja rapsutin vähän orin kaulaa. Siitä tulisi hyvä temppuhevonen!
“Okkei. Pistä se juoksemaan taas pari kierrosta, sitte pysäytät ja teet saman uudestaan. Yritä saada se taas vähän vauhkoksi, mut älä lennätä sitä seinistä läpi..”
Mä pakenin aidalle istumaan, ja seurasin kun ori pääsi taas hölköttelemään pyörössä. Se pinkaisi välillä kovempaan juoksuun, viskellen päätään - ehkä seisoskelu oli tuottanut sille energiapatoumia, hevosparka. Hetken päästä Latu otti Sakin taas keskelle, ja toisti käskyn. Saki katseli maneesin ovea korvat höröllään, ja Latu koitti uudelleen. Ei tulosta.
“Vaadi sen huomiota, käytä kunnolla ääntä. Huuda vaikka jos tarve vaatii!” mä hoilottelin pyörön laidalta ja käskin antaa mennä. Sitten alkoi tapahtua! Latu otti todella ohjat käsiinsä, ja sai kuin saikin Sakin huomion. Enempää ei tarvittu, kosketustemppu sujui kuin vettä vaan, ja ori rauhoittui alta aikayksikön.
“Hienosti! Kannattaa harjotella tota sillon, kun Saki on vähän rauhaton. Sillon se yhdistää sen kosketuksen siihen tilanteeseen ja rauhoittumiseen.”

[Jonne]

Yashna Z4

Seuraavaksi käsittelyyn saapui friisitamma Yas, joka oli mulle oikeastaan jo ennestään tuttu. Tammanretaleella oli edelleen samat paheet, joita ei muutettu hetkessä, mutta hiljaa hyvä tulee. Oikeastaan juttu oli hyvin samankaltainen Jonaksen kanssa, mutta käyttäisin vähän eri metodeja ihan yleisön oppimisen kannalta. Tapoja on monia!
"Syndroomaa nimeltä 'syliponi' voidaan hoitaa monin eri tavoin, vain mielikuvitus on rajana! Harjoitusten tarkotus on vaatia omaa tilaa, mitä hevonen ei tajuu itse antaa. Harjottelun myötä se alkaa tulla ihan itsestään, vaikka kaikennäkönen maastakäsittely on aina hyvästä."
Yas oli mulla myös naruriimussa ja pitkässä köydessä, ja lähtökohta oli sama kuin Sakilla: mä seisoin kasvotusten tamman kanssa, katsekontaktin kera. Tästä oli hyvä aloittaa. Sitten mä kuljin Yasin sivulle, rintamasuunta hevosta päin. Tamma ei oikein tiennyt, pitäisikö sen liikkua, mutta koska mä en antanut mitään merkkejä, se päätti jäädä paikoilleen.
“Noniin. Se mitä mä aion nyt tehdä, on että hevonen väistää painetta. Ja kun hevosta väistätetään, ei työnnetä koko kämmenellä vaan sormenpäillä, niinku olis kynnet. Se tuntuu ikävältä, reaktio tapahtuu nopeemmin, mut se ei silti satu.”
“Tähän on tällänen kiva muistisääntö: karva, nahka, liha, luu. Onks kellään mitään hajua, mitä se vois tarkoittaa?”
Katsomossa oli hiljaista, ja mä virnistin itsekseni.
“Ensin painetaan niin hiljaa, että sormet osuu vaan karvaan. Jos mitään ei tapahdu, ni sit painetaan vähän kovemmin. Tuntuu nahka. Ei vieläkään mitään, lisätään painetta, tuntuu liha.. Jos ei nyt jo toimi, ni menee luihin ja ytimiin!”
Viimeisellä kynnyksellä Yas melkein loikkasi pois tieltä, ja se katsoi mua loukkaantuneena. Pyh.
“Missään vaiheessa ei saa lopettaa painetta, ennen ku tulee reaktio. Oli se sitten yks pikkunen askel tai isompi siityminen, ni sit vasta paine pois.”
Mä menin taas Yasin vierelle, ja sama harjoitus uusittiin. Karva, nahka, liha, l.. Tällä kertaa tamma muisti, miten epämukavalta viimeinen vaihe tuntui, ja otti askeleen sivuun. Mä jäin paikalleni, samoin käsi joka oli painanut sen kylkeä. Se oli palkinto tässä tilanteessa. Pian mä otin askeleen taas sen viereen, ja painoin sormenpäät hevosen kylkeen. Karva, nahka, liha, ja tamma väistyikin jo. Vielä sai silti painaa turhan lujaa, joten harjoitusta jatkettiin, kunnes Yas siirtyi vaiheessa “nahka”. Hieno nimike, eikö? Mä pidin hetken tauon, jotta Yas ehtisi vähän rentoutua, ja taputin sitä kaulalle reippaasti.
“Nyt kun Yas on ymmärtäny mistä on kyse, kokeillaan vähän eri juttua. Tässä pitää olla aika tarkka, nimittäin jos mitään ei tapahdu, pitää ottaa heti kovemmat otteet eli kunnolla painetta.”
Mä käännyin taas Yasin puoleen, mutta tällä kertaa mä en käyttänyt käsiä väistättäessä, vaan painoin vähän kylkeä tammaa vasten. En lujaa, vaan siten, että oltiin liian lähellä. Se ei toiminut heti, joten mä tökkäsin Yasia aika lujaa masuun, jolloin se väisti oikein mielellään.
“Uusi yritys..”
Mä menin taas aivan friisiläisen iholle, ja nyt se tajusi väistää. Yas sai paljon kehuja, ja se näyttikin melko tyytyväiseltä siinä ollessaan.
“Hevoset oikeasti pitää siitä, että niitä pompotetaan vähän, koska ne tarvii johtajan.” mä selitin, rapsutellessani Yasin otsaa.
“Ai juu, vois tietysti tehdä toisteltaki puolelta..!” mä hokasin virheeni, ja nauroin, oikeastaan itselleni. Kuinka tyhmä ihminen on, jos nauraa itselleen, mitä?
“Maastakäsin pitää tehdä aina kummaltaki puolelta, ei näin! Tuu sä Katzu tänne ni pääset harjottamaan ton toisen puolen. Voi olla että joudut tekeen kaiken alusta.” mä sanoin ja viitoin Yasin omistajaa paikalle, ja ojensin sitten narun naisen käteen.
Ja totta tosiaan, siinä oli aika kova homma. Hevoset eivät osaa oikein yhdistää oikeaa ja vasenta, joten toiselta puolelta on aina aloitettava “puhtaalta pöydältä”. Katzun urheillessa oikealla puolella mä hihittelin itsekseni vieressä, ja annoin silloin tällöin ohjeita. Katzu sai monta kertaa painaa luihin ja ytimiin asti, mutta loppujen lopuksi, Yas siirtyi heti kun ihminen tuli sen iholle.
“Tää ei silti meinaa sitä, etteikö ihminen sais koskea hevosta minne tahansa. Siispä pitää teettää tasapuolisesti tätä harjoitusta, ja sitä mitä Tiitun kanssa tehtiin, eli narulla ku heittelee kevyesti, ni hevonen ei saa väistää. Ja tosi tärkeetä on muistaa, että hevonen väistää AINA ihmistä. Hoitotilanteessa, laitumella, missä vaan. Jos hevosen pää tulee kohti, ni sinä et väistä, vaan jos päät kolahtaa yhteen ni pitää antaa korville.”
Ja kuin tilauksesta, Yas kääntyi kuuntelemaan jotakin takanaan, ja pää heilahti kohti Katzua. Kuin ninjalla, tamman omistaja nosti kätensä nopeasti torjumaan Yasin ison pään, väistämättä itse. Mua alkoi taas naurattaa.
“Loistavaa! Eiköhän se tolla, kun harjottelee ahkerasti. Varsoilla on aina vähän hakusessa se ihmisen oma tila..”