Jonne
Talliporukan jäsen
Posts: 67
|
Post by Jonne on Mar 27, 2011 14:02:16 GMT 2
Killer Brunchie SdGER
Puppen kanssa mä sain tosiaan urheilla. Omistajaansa Mariin ori oli kiintynyt, mutta mun ylitse se yritti jyrätä muutaman kerran! Saattoi se johtua siitäkin, että Puppe yritti tehdä tuttavuutta, mutta rajulla tavalla. Onneksi se sentään sinkosi eri suuntaan kun vähän huitoi, mutta vauhti vain kiihtyi. Jaahans. Koska hevosta oli turha yrittää vastustella tuossa tilassa, kun juostiin pitkin sieniä ja pimpeli pom, mä käytin käänteispsykologiaa! Oli mikä oli, mä puuskitin käteni ja kävin istumaan keskelle pyöröä, jalat pikkulapsimaisesti levällään, vilkaisemattakaan oriiseen. Hetken sinkoiltuaan se vilkaisi mua kummissaan - “mitä toi tekee?” Pikkuhiljaa Puppe hidasti vauhtiaan, ja lopulta se vain tallusti mun luokse haistelemaan. Onneksi hevoset oli äärettömän uteliaita elukoita.. Pian päästiin kunnolla töihin. Puppe oli mulla, ylläri ylläri, naruriimussa ja riimunnarussa, ja tarkoituksena oli tehdä vähän talutusharjoituksia. "Pupella on vähän sama ongelma, ku Sakilla, mutta Saki sentään vähän varoittaa ennen ku lähtee hilpasteleen. Puppe lähtee ilman varoitusta, ja se pitäis saada ensin kuntoon." mä selitin, orin kököttäessä narun päässä tyynen rauhallisena, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitten me alettiin kävellä pyörössä. Puppe vaikutti nöyrältä: sen pää oli matalalla, askel pitkää ja kiireetöntä, ja se katseli mua koko ajan tarkkaavaisena. Se ei edes etuillut. Yhtäkkiä mä pysähdyin, ja Puppe otti askeleen liian eteen, joten mä laitoin sen peruuttamaan. Ori totteli hyvin, aika outoa sinänsä, siinä ei näyttänyt olevan mitään "vikaa".. Kunnes me vaihdettiin suuntaa. Ilman mitään varoitusta, Puppe ryntäsi jälleen juoksuun! Muutos äskeisestä lauhkeasta otuksesta ferrariin oli melkoinen, enkä mä ehtinyt reagoida heti. Puppe ehti juosta narun loppuun saakka, ja narun päähän tehdyn solmun avulla mun oli suhteellisen helppo nykäistä sen pää itseäni kohti. Silloin Puppe hidasti, lopulta pysähtyi, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi edes tapahtunut. Mä raavin hetken päätäni mietteliään näköisenä. "Kun tilanne muuttuu, Puppe käyttäytyy ilmeisesti jokseenkin arvaamattomasti.. Sitä pitää siis totuttaa kaikennäköseen, tehdä vaan kaikesta niin rutiinia että se ei rynni. Myös liikunnan tarve voi vaikuttaa asiaan, jotkut hevoset on energisempiä kuin toiset." mä selostin, selittäen tilanteen uudestaan. Mä olin jäänyt melkein neuvottomaksi Puppen kanssa, koska sitä oli niin vaikea arvioida, mutta kuten sanoin, sille piti vaan tehdä kaikesta tuttua. Pelkkä suunnan vaihtaminen sai sen energiamittarin sataan, se oli niin jännää että piti ihan sännätä. Joo. Ensin mä juoksutin Puppea hetken, että siitä saatiin ylimääräiset virrat pois, jotta kouluttamisesta tulisi mitään. Oikeastaan me aloiteltiin jo juoksuttamisen aikana: mä vaihtelin Puppen suuntaa vähän väliä, paljon tiuhempaan kuin normaalisti pitäisi. Ori näytti vähän turhautuneelta, mutta teki työtä käskettyä ja kääntyi sinne minne pitikin. Pikkuhiljaa se alkoi näyttää merkkejä, ettei olisi oikein halunnut enää juosta, ja se passasi oikein hyvin. Liian väsyneen hevosen kanssa työskenteleminen olisi silkkaa tuskaa, sillä ne tuppasivat kiukuttelemaan. Sen sijaan Puppe oli loistavalla tuulella. Se oli pelkässä riimussa, sillä se seurasi mua kuuliaisen ja innokkaan näköisenä. Jos mä lähdin juoksemaan, sekin juoksi, ja kun mä kävelin, sekin hidasti kävelyyn. Pupella oli korvat äärimmäisen hörössä ja se vähän ihmetteli homman nimeä, mutta ei pistänyt vastaankaan. Kesken juoksemisen mä teinkin matalan käännöksen: vähän kumarassa, pyörähtäen hevosesta poispäin, ja Puppe teki hienon täyskäännöksen aivan mun kannoilla. “Eiköhän se olis saanu ihmetellä tarpeeks..” mä naureskelin, laittaessani Puppea kiinni naruun. Nyt voitaisiin vuorostaan peruutella. Orin säntäilynhalu alkoi vähitellen nousta pintaan: se pälyili ympärilleen ja hengitti nopeasti, mutta sekin oli jo edistystä! Nyt siitä näki selvästi, että se aikoi tehdä jotain, eikä se vain rynnännyt. Jos sen keskittymiskyky oli jossain aivan muualla ja vähiten se keskittyi ihmiseen, se ei tavallaan muistanut antaa varoittavia signaaleja, vaan teki mitä oman pääkoppansa sisällä keksi. Me tehtiin sellaista kuviota, että ensin peruuteltiin muutama askel, sitten käveltiin eteenpäin, taas peruutettiin, mutta niin että takapää kääntyi, sitten taas eteenpäin, ja niin päin pois. Puppe sai miettiä miten jalkansa asetteli, eikä ollut aikaa sähläämiseen. Lopuksi mä irrotin orin riimunnarun, ja päästin sen vapaaksi pyöröön. Se ei suinkaan lähtenyt juoksuun, vaan venytti kaulaansa ja käveli puhkuen - tässä oli sille vähän pureksittavaa ja väsyttikin vähän. Totta puhuen mäkin olin aivan katki. “Okei, pidetään pieni tauko ja jatketaan taas..!”
|
|
Jonne
Talliporukan jäsen
Posts: 67
|
Post by Jonne on Mar 27, 2011 14:02:39 GMT 2
Walhalla LAC
Tänään olikin oikea syliponipäivä, sillä welshtamma Walla oli samaa lajiketta. Tamma oli kyllä nätti, mutta aika jyrä, ja se meinasi talloa mutkin allensa ensitöikseen. Vähän se otti nokkiinsa, kun kopautin sitä nenälle riimunnarun päällä.. Walla katsoi mua sen näköisenä, että “Älä hypi nenille tai muuten..!”. Mä olin kuullut, että se piti leikkimisestä - tehtävät kannatti siis pitää hauskassa muodossa hepalle itselleen, jotta se oppisi parhaalla mahdollisella tavalla. Syliongelmaan mulla olikin jo suunnitelma. Mä pidin Wallan riimunnarua löysällä, ja se seisoi kylki mua kohti. Samassa nyrkissä jossa mulla oli naru, oli porkkanaa, ja täytyikin pitää taktista etäisyyttä hevosen turpaan, ettei se olisi vaistonnut herkkuja ennen aikojaan. Sitten mä työnsin sormenpäillä Wallan kylkeä, ja kun se ei vielä liikkunut, lisäsin painetta ja maiskutin vähän. Walla siirtyi, ja sai palkaksi porkkananpalan. Wallan mieliala näytti kohoavan silmissä. Tehtävä jatkui niin, että koni kulki ympyrää musta poispäin, pää kuitenkin kääntyneenä kohti ympyrän keskiosaa. Walla tajusi heti jutun jujun! Sen etujalat menivät nätisti ristiin, ja takajalat väistivät isommalla liikkeellä, mutta tamma ei kuitenkaan ennakoinut. Se liikkui vasta, kun mä kosketin sitä sormenpäillä, eikä se yrittänyt päästä ympyrältä pois. Mä kehuin tammaa, ja aloin työstää samaa oikealta puolelta. Se taisi olla Wallalle hieman hankalampi puoli, mutta se yritti parhaansa, ja loppujen lopuksi se taipui oikein hyvin keskelle päin. Liikaa ei saanut kuitenkaan pyörittää, menisi pää pyörälle kummaltakin.. "No Walla osaa ainaki väistää. Katotaan miten se käyttäytyy talutuksessa.." Mä keräsin narun lyhyemmälle ja lähdin kävelemään jälleen ympäri aitausta, Walla kannoillani. Kirjaimellisesti. Se talloi mun kantapäille, sen pää oli kaataa mut jatkuvasti kun se osui mun selkään. Ei näin! Mä käännyin nopeasti ympäri, ja Walla seisahtui aloilleen pää koholla, ihmetellen mitä mä aikoisin. Se vaati vähän huitomista, mutta tamma peruutti. Tietenkään mä en lyönyt - sillä sai tuloksia, mutta hevonen ei tehnyt sitä omasta tahdostaan. Sillä sai jo paljon aikaan, kun huiskutti käsiä ilmassa tai piti kaikenlaisia ääniä. "Hevosen komentamisessa on tiivistettynä kolme vaihetta: ensin sanotaan, sitte käytetään liikettä ja ääntä, sitte vasta kosketus. Ei lyömistä, mut voi nipata tai nipistää. Lyöminen on hyväksyttyä ainoastaan sillon, ku hevonen meinaa purra, ja sekin just oikeella hetkellä. Hevosetkaan ei lyö toisiaan, joten miks meidän pitäis?" mä selitin, muistellen, miten surullisen paljon suurilla ratsastuskouluilla näkyi niitä pikkulikkoja, jotka luuli saavuttavansa jotain mitättömällä huiskimisella. Se vain ärsytti hevosta eikä siitä muutenkaan mitään hyötyä ollut. Anyways, me jatkettiin Wallan kanssa taas kävelyä. Se sai tosiaan pysytellä mun selän takana, sillä se oli kaikkein “alistavin” paikka, ja tamma oppisi varmuudella. Jos ei näin, niin ei sitten millään. Se oli onneksi herkästi reagoivaa lajia, mikä teki mun hommasta helpompaa ja vaikutus kestäisi pidempään. Aina piti kuitenkin toistaa harjoituksia, ihan aina. Välillä mä aina pysähdyin, ja kun Walla astui mun kantapäille, mä kohotin oikean käden äkkiä ilmaan. Tamma kavahti vähän taaksepäin, ja jos se ei joskus väistänyt, mä otin askeleen sitä kohti. Se toimi viimeistään. Pikkuhiljaa kättä ei enää tarvittu, vaan Walla seisahtui heti, kun mäkin tein niin. Itse asiassa se piti pientä, kunnioittavaa välimatkaa, “turvaväliä”. “Jotkut hevoset tarvii oikeesti kovempia otteita, ja lauman johtaja antaa isän kädestä jos joku sitä alempi uskaltaa rynnätä sitä päin. Sillon tulee oikeesti ympäri korvia, mut potkaskaa mieluummin, ku lyötte. Hevonen oppii sitte pelkäämään kättä, eikä mitään voi enää tehdä ilman, että se pelästyis. Voi kuulostaa vähän barbaarimaiselta toi potkiminen, mut kyl te tiiätte mitä mä tarkotan.. Ei nyt mitään mustan vyön karatea mut niin hevosetkin tekee, ja OIKEAAN aikaan. Tää Walla tässä tottelee onneks pienempiä eleitä.” mä sepustin, ja annoin tamman kulkea nyt mun vierellä. Vähän se yritti puskea lapaansa mua kohden, mutta pieni paine riitti saamaan sen pois iholta. Lopuksi me pysähdyttiin pyörön keskelle, Walla nätisti mun vierelle, ja se tarkkaili mua yhä. Olisiko mulla vielä jotain sanottavaa? Ei ollut, joten mä palkitsin welshin rapsutuksella ja kehuilla. “Oolrait, tuu sä Tildy tänne kokeileen!” mä huikkasin katsomoon ja virnistin. Walla oli kiva tamma, se oppi nopeasti ja itse asiassa näytti pitävän siitä. Mä luovutin riimunnarun Tildylle, ja opastin ensimmäisen harjoituksen kanssa. Walla muisti hyvin, miten sen piti väistää keskiosallaan ihmisestä poispäin, ja Tildy hallitsi tilanteen hyvin. Palkitsemisen aikataulua piti vähän hioa: palkka piti tulla heti, kun hevonen teki oikein, mutta samalla piti aina vaatia vähän lisää. Hevosta ei saanut päästää liian helpolla, ja se teki homman ihmisellekin aika ajoin hankalaksi.. Talutusharjoitukset sujuivat kuitenkin kuin rasvattu, ja parivaljakko näytti varsin mallikkaalta tepastellessaan ympäri pyöröaitausta. “Hyvä! Muista vaan toistaa näitä harjoituksia usein, mielellään joka päivä, että ne pysyy Wallalla hyvin muistissa.” mä muistutin vielä, kun Tildy oli tekemässä lähtöä heppansa kanssa.
hmm kappas, ilmeisesti unohdin hoitaa tuota esineiden pelkoa.. sortsi :--D
|
|
Jonne
Talliporukan jäsen
Posts: 67
|
Post by Jonne on Mar 27, 2011 14:03:43 GMT 2
Gerome von Nage
Sitten vuorossa olivat Aikku ja Jere. Laitakammo poikkesi tähänastisista käsittelyistä siksi, koska ne olivat olleet useimmiten lauma-arvoista kiinni, mutta kammo oli hevosen pään sisällä. Yleensä taustalla oli joku onnettomuus tai tapahtuma, ja ne pysyivät pitkään ja pinttyneinä hevosen muistissa. Oikeastaan laitakammo oli vähän ikuinen vaiva, mutta pitkäjänteisellä harjoittelulla ja rohkaisulla sen sai laimentumaan olemattomiin. Pyöröä oltiin jouduttu vähän purkamaan, jotta tilaa saataisiin isommaksi. Mä olin järjestänyt keskelle tilaa esteiden johteita, luoden tiiviin kujan, mutta se oli vielä melkoisen leveä. Jere olisi mahtunut sen keskelle vaikka poikittain mainiosti, eikä sen pitäisi vielä herättää suuria kauhun tunteita. Se kävelikin talutuksessa aivan normaalisti, ehkä vilkuillen vähän ympärilleen, mutta ei sen suurempia. Seuraavaksi kujaa kavennettiin hieman, ja ennen kuin sinne astuttiin, mä pysäytin Jeren. "Tässä tapauksessa täytyy periaatteessa opettaa, ettei oviaukot sun muut ole vaarallisia ja tarkota sitä, että niistä pitäis rynnätä. Yleensä laitakammo perustuu johonkin tapaturmaan, tyyliin että hevonen on jääny johonki ovien väliin tai jotain.” Jere kyllä pysähtyi, mutta epäröi hieman liikkeelle lähtöä. Kuja käveltiinkin nyt reippaammin, kuin äsken, mutta reipas ruuna voitti silti pelkonsa. Kujan päässä se sai kehut, mutta nyt käännyttiinkin jälleen ympäri ja mentiin kuja uudelleen. Se sai Jeren hieman kuohumaan, mutta rohkaiseva taputus kaulalle sai sen taas keskittymään. Kujaa sahattiin ees taas monia kertoja, välillä aina kaventaen sitä, kunnes tuli Jeren raja. Ruuna yksinkertaisesti löi jarrut lukkoon eikä suostunut astumaan kaviollansakaan kujahirvitykseen! Johteita levennettiin vähän, mä laitoin Jeren peruuttamaan ja yritettiin uudelleen. Friisiläinen pyrähti ensin juoksuun, sitten hidasti kävelyyn, ja sitten tehtiinkin uusi käänne harjoitteluun - mä pysäytin sen keskelle kujaa, mikä olikin aika työ. Jere vilkuili ympärilleen hätääntyneenä ja lähti peruuttamaan, mutta kun mä sain sen vielä kerran pysähtymään ja se seisoi aloillaan kaksi sekuntia, se sai palkinnoksi lähteä kävelemään. Päästyään taas kujalta Jere pärski huojentuneena, ja se oli hionnutkin vähän. “Voi raukkaa..” mä naurahdin sille, vähän huvittuneena, mitä kaikkea hevonen pystyikään pelkäämään. “Otetaan tähän väliin joku muu harjoitus, ni Jere saa vähän tasaantua. Tai sit ei.” Jere mulkoili kentän keskellä nököttävää kujahökötystä kuin halpaa makkaraa, ja me käveltiin muutaman kerran sen ympärillä, jotta se ei olisi niin ihmeellinen ulkopuoleltakaan. “Okei. Se, mitä hevoset pelkää noissa ahtaissa paikoissa on, että ne jää niinku kyljistään kiinni. Kaikki hevoset hätääntyy luonnostaan, jos molempiin kylkiin tulee painetta yhtä aikaa, ja reaktio on tietysti paeta eli rynnätä pois. Jerelle vois opettaa, ettei paine oo paha juttu, mut tuloksia alkaa oikeesti ilmestyä vasta piitkän harjoittelun jälkeen.. Pelkotiloja hoidettaessa tarvii ennenkaikkea kärsivällisyyttä.” mä selitin, ja vinkkasin Aikun pyöröön avuksi. Me mentiin eri puolille Jereä, ja ensin vain siliteltiin sen kylkiä. Ei ongelmaa, Jere oli tottunut että ympärillä pyöri ihmisiä. Sitten me otettiin Aikun kanssa rapisevat muovipussit, joita tietysti ensin näytettiin Jerelle, ettei se sinkoaisi läpi seinistä. Ruuna näytti hyväksyvän pussit, mutta sen korvat olivat kääntyneet visusti kohti äänien suuntaa ja se näytti hippusen epäluuloiselta. “Jos se alkaa peruuttaa tai mennä eteenpäin, ni älä lopeta, vaan sitten vasta ku se pysähtyy. Tehään vaikka niin, että silitetään näitten pussien kanssa kyljistä, mut ei jatkuvasti, vaan tiekkö paine pois-paine päälle-tekniikalla.” mä opastin vielä Aikkua, ja sitten alkoi Jeren häiritseminen! Pussit rapisivat, tuntuivat omituisilta ja olivat kummallakin puolella, Jere alkoi näyttää ahdistuneelta. “Ota pois hetkeksi, palkitaan se tässä vaiheessa.” Friisiläisruunaa kehuttiin vähän, ja sama rumba jatkui taas. Jere jaksoi hienosti olla paikoillaan, ja aina kun se alkoi näyttää ahdistuneelta ja meinasi ottaa askeleen, paine otettiin pois ja kehuttiin. Jossain vaiheessa ruuna sai kuitenkin tarpeekseen ja lähti peruuttamaan hätäisesti - siitä huolimatta se ei päässyt pakoon, vaikka pitkään yrittikin, ja luovutettuaan se sai palkinnoksi jälleen olla rauhassa. “Okei, riittää.. Sahataan vielä vähän tota kujaa ja koitetaan sit oviaukkoja.” mä päätin ja ojensin Jeren riimunnarun Aikulle, joka saisi vuorostaan suorittaa tehtävän. Kujaa levennettiin takaisin alkuperäiseen kokoonsa, siihen, jossa Jere tunsi olonsa vielä mukavaksi eikä sen tarvinnut kiirehtiä. Ensin Aikku ja Jere kävelivät kujan muutamaan otteeseen, jonka jälkeen se mentiinkin peruuttaen läpi. Ei ongelmaa siinäkään, ja niinpä mä käskin Aikun ohjata Jere aivan kujan laitaa kohti. Se joutui kävelemään johteen ja Aikun välissä, mikä ilmeni melkein samana efektinä kuin kapeimmalla kujalla jota oltiin harjoiteltu, mutta Aikun läsnäolo toi sentään vähän lohtua. Leveää kujaa sahattiin uudelleen ja uudelleen läpi, kaikin mahdollisin tavoin: peruuttaen, keskellä pysähtyen ja vaihtaen suuntaa, sivuttain, kiemurrellen.. Jere näytti oikeastaan aika huvittuneelta, ja se unohti pelkonsa tyystin! Se ei enää juuri hikoillut, vaan keskittyi itse asiaan ja mitä siltä pyydettiin. Sitten sama kapeammalla kujalla.. Ensin peruuttaminen ei vain käynyt laatuun, mutta Aikku otti tilanteen haltuunsa, eikä Jere edes harkinnut vastaan pullikoimista. Kujan päässä alkoi yhtäkkiä tapahtua. Jere halusi kääntyä ympäri, mutta kun se ei voinut, se yritti edelleen kaikkensa ja alkoi vähitellen keulia. Aikulla pysyi homma kuitenkin hyvin lapasessa ja riimunnaru oli pitkä, joten Jeren otettua muutama hätäinen askel taaksepäin takajaloillaan, se palasi maan pinnalle ja mä käskin parin pysähtyä kujan alkuun. Jere seisoi nätisti paikoillaan kahden johteen välissä, keskittyen vain taluttajaansa, aivan kuten pitikin. “Hyvä! Koitetaanpa vaikka tota maneesin ovea, sitä voi säätää näppärästi.” Toden totta, maneesin liukuva ovi oli kuin tarkoitettu tähän puuhaan! Ensin se oli melko leveä, ja Jere pysäytettiin ennen, kuin sisään astuttiin. Vähitellen ovea kavennettiin vain hevosen mentäväksi, ja jopa Aikkukin näytti hetken epäröivän - entä jos Jere syöksyisi päälle kesken kaiken? Pelko oli turhaa, sillä ruuna tulla tepsutti ovesta mallikkaasti, vaikkakin keskellä oviaukkoa silmät olivat vähän muljahdelleet.. “Nooin. Ja nyt mä taas kerran jankkaan, että tätä tarvii vaan toistaa ja toistaa, mut se siinä on ku käsittelee hevosia. Liikaa ei saa pyytää kerralla, hevosen ehdoilla mennään mut ihminen päättää silti.” mä yritin vielä sepustaa suhteellisen ymmärrettävästi, en tiedä onnistuinko, mutta Jere ainakin oli ollut hurrjan rohkea selätettyään pahat oviaukot.
|
|
Jonne
Talliporukan jäsen
Posts: 67
|
Post by Jonne on Mar 27, 2011 14:04:27 GMT 2
VG Benson
Jälleen shetlanninponi.. Päivä alkoi olla melkein pulkassa, mutta siihen tulisi tottavie iso mutka tämän veijarin kanssa, nimittäin Löpön. Mulla oli takareidessä muistutus shettisten kieroudesta, joka piili niiden paksun otsatukan alla - mutta tällä kertaa mä olin varautunut! Pitääkseni Löpön huomion muualla kuin jekuissa, mä olin suunnitellut opettavani sille temppuja. Silloin se keskittyisi muhun hyvällä tavalla ja saisi mielenkiintoista tekemistä, ja ennen kaikkea lihastreeniä (jota se tosiaan tarvitsi).. “Poneille on yleisesti ottaen helppo opettaa temppuja: ne tekee mitä vaan saadakseen herkkuja, ne vääntyy miten vaan ja mahtuu vaikka tulitikkurasiaan. Ja uskokaa tai älkää, mut ne on älykkäitä..” Löpö tapitti mua tuomitsevasti otsapehkonsa alta ja tömäytti jalallaan maata. Kauanko tässä oikein pitäisi seisoksia, häh? “Alotetaan vaikka sillä perustempulla, että poni nostaa etujalat jonkun korokkeen päälle. Varmistakaa että alusta pysyy paikoillaan eikä esimerkiksi romahda, kun sille tulee painoa.” mä opastin, ja käänsin maahan väärinpäin valkoisen soti-laatikon. Se kyllä kestäisi pulleron etujalkojen massan, ainakin toivottavasti. “Aina on hyvä jos on avustaja mukana, tekee hommasta paaljon helpompaa.. Pidä sä Mila vaikka Löpöä ni viedään sille opit läpi.” Mun ei tarvinnut kuin vähän rummuttaa laatikon pintaa sormilla, kun Löpö ryhtyikin nuuhkimaan sitä. Taisi tulla yllätyksenä, että siitä saisi jo herkun! Muutaman kerran mä palkitsin ponin siitä, että sen turpa kosketti laatikkoa. “Ensin täytyy aloittaa ihan pienistä asioista, ja vaatia pikkuhiljaa enemmän. Ei liikaa eikä liian nopeesti, mut jos ei vaadi koko ajan himpun verran lisää, ni hevonen lakkaa yrittämästä.” Mä otin raipan, mutta en suinkaan rankaisutarkoituksessa, vaan silkassa opetusmielessä. Sillä mä rupesin naputtamaan laatikkoa päältäpäin. Hetken Löpö vain katsoi mua sen näköisenä, ettei ymmärtänyt, mitä siltä haluttiin. Sitä piti vähän avittaa: mä nostin sen toisen etujalan laatikon reunalle, kehuin, ja annoin sen sitten vetää sen pois. Naputus alkoi taas, ja Löpön toinen etunen alkoi hakeutua laatikon suuntaan.. Kehu ja palkkio, sillä saa ponin iloiseksi. Pikkuhiljaa kavio alkoi nousta kokonaan laatikon päälle, ja Löpö näyttikin oikein mahtipontiselta siinä seisoessaan. Sitten sama rumba toisella jalalla! Oikea puoli oli ponille vähän vaikeampi oppia, mutta toisaalta taas se muisti miten oli asettanut toisenkin jalkansa. “Nyt, kun Löpö on oppinut molemmat puolet, tulee vaikein osa eli niiden yhdistäminen.” Toisin sanoen kummankin jalan pitäisi nousta yhtä aikaa. Se oli jo haastavaa, varsinkin kun se tehtiin paikoiltaan. Mä annoin Milalle raipan ja otin itselleni kaksi, ja lyhyen neuvonpidon jälkeen homma oli selvä. Mä menin toiselle puolelle ja Mila pysyi toisella, ja kumpikin kosketti raipalla ponin etujalkaa, samalla kun mä naputin vielä toisella raipalla laatikon pohjaa. Löpö oli aivan pihalla! Hetkeksi me lopetettiin naputus, mutta lyhyen virranlatauksen jälkeen se alkoi taas. Nyt Löpö alkoi ymmärtää, mistä oli kysymys. Kun se nosti ensin toisen jalkansa, ja toinen alkoi nousta, me kannustettiin ruunaa Milan kanssa jatkamaan hurjilla kehuilla, ja voilá! Löpöllä oli kumpikin etujalka laatikon päällä, ja poni näytti itsekin ylpeältä saavutuksestaan. Palkkioksi se sai porkkanaa, ja Löpö rohmutti tyytyväisenä. “Hevoset on tosi uteliaita eläimiä ja niistä on oikeesti hauskaa oppia, kattokaa vaikka Löpöä! Se on ihan onnessaan, mikä voi johtua kyllä tosta porkkanastakin..” Jotta tempuista saataisiin hetkeksi taukoa, mä pistin Milan tekemään Löpön kanssa talutusharjoituksia. Löpö ei saanut ohittaa taluttajaansa tai tehdä muutakaan kiusaa, kuten näykkäistä edes huivin vuoksi tai kääntyillä miten sattuu. Sitten tehtiin samaa harjoitusta ravissa, joka oli itse asiassa helpompaa: vauhdissa jää vähemmän aikaa miettiä kolttosia. Kun Mila oltiin saatu juoksutettua katkeamispisteeseen, oli hyvä aika aloittaa uuden tempun harjoittelu. Oikeastaan se ei ollut edes temppu, vaan eräänlainen venytys. Mä otin porkkananpalan ja asetuin Löpön vasemmalle puolelle, ja laitoin porkkananpalan vasten sen kylkeä. Löpö havahtui heti ja yritti kurkotella namipalaa kaikin keinoin, mikä olikin tarkoitus, se ettei poni saanut sitä heti. Hetken yrittämisen jälkeen mä siirsin porkkananpalaa vähän lähemmäs ja NAPS, se meni heti parempiin suihin. Mila sai tehdä saman toiselta puolelta, ja Löpö näytti lievästi sanottuna turhautuneelta. Kaikkea sitä saikaan ahertaa yhden herkun eteen! Sitkeästi se silti yritti, eikä luovuttanutkaan ennen kuin sai haluamansa. Sitten herkku vietiinkin sen mahan alle, etujalkojen väliin. Mitä nyt? Löpö toimi kuin ammattilainen, se nojasi vähän taaksepäin ja kurkotti jalkojensa väliin taitavasti, napaten porkkanan jälleen nassuunsa. “Tää liike tekee hyvää erityisesti ratsuille, venyttää syviä selkälihaksia. Jos näitä tekee paljon, hevonen oppii venyttämään tavallaan vastaan itse, ja siitä on sit enemmän hyötyä. Venytellä kannattaa ennen ja jälkeen suorituksen, ja hevonenkin rentoutuu samalla, jos on vaikka kisajännittäjä..”
|
|
|
Post by Aimie on Mar 27, 2011 14:59:41 GMT 2
Kiitoksia Jonne paljon valmennuksesta, oot nähny tosi paljon vaivaa! =)
|
|
Jonne
Talliporukan jäsen
Posts: 67
|
Post by Jonne on Mar 27, 2011 15:02:08 GMT 2
Kiitoksia itelles osallistumisesta
|
|
Mila
Uusi kävijä
Posts: 19
|
Post by Mila on Apr 26, 2011 20:00:03 GMT 2
Lopulta koittaa minun ja Löpön vuoro päästä Jonnen käsittelyyn, tai oikeastaan vain Löpö joutuu käsittelyyn, minä oppitunnille. Jonne selittää minulle ensin hiukan temppujen opettamisesta poneille ja siitä miten se auttaa saamaan niiden ajatukset jekkuilusta muualle, mikä on shettiksille - kuten myös Löpölle - ominainen piirre. Lähdemme ensin opettamaan Löpölle temppua, missä sillä on etujalat korokkeen päällä. Jonne opettaa sen ensin nostamaan yhden jalan laatikon päälle herkkujen avulla, sitten toisen, ja lopulta yritämme yhdessä saada yhdessä ponia nostamaan molemmat jalat korokkeelle, onnistuneesti. Seuraava harjoitus on vähän käytännöllisempi kun Jonne auttaa minua kehittämään tapaani taluttaa lempiponiani. Sen ei saa antaa kävellä miten sattuu kun sitä talutetaan, ja heti kun se yrittää vähänkin näykkäistä, sitä huomautetaan tämän sopimattomuudesta. Välillä Löpö yrittää vain lähteä lampsimaan omille teilleen, mutta vähän ajan päästä se kulkee kiltisti vierelläni. Ravissa työskentely ei tuota ongelmaa ja Jonne selittääkin että yleensä se on helpompaa ponin keskittymisen ollessa muussa kuin taluttajan hitaudessa. Lopuksi Löpö joutuu venyttämään itseään saadakseen porkkanan, sitten lopetammekin jo treenin. Kiitän Jonnea ja taputan Löpöä, joka nuuskii innoissaan kenkäni kärkeä, eikä edes yritä keksiä kepposia, tai siis ainakaan siitä ei sitä huomaa.
- Mila & Löpö kiittävät tämän pienen pätkän kera
|
|