|
|
Post by Robert on Aug 28, 2019 20:37:07 GMT 2
|
|
|
|
Post by Robert on Aug 28, 2019 21:45:53 GMT 2
[/font][/b][/ul] - syntynyt Iso-Britanniassa 27.12.1996 - 170 senttiä ja rapiat, vähän pehmeämpi poika, mutta käy salilla - pisamia pisamien perään, siniset silmät, vähän hassunmallinen nenä, jokseenkin vino leuka, rautojen suoristama hammasrivistö, aina vähän ruskettunut, melkoinen siloposki - entisessä elämässään kansallisen tason ponityttö esteillä - tätä nykyä ammatiltaan ABC-orja - (kuulemma homo, kuulemma, ei ole ainakaan täysin) - seurustelee Inkerin kanssa, menneisyydessä seuccaillut Britan ja Konstan kanssa - asuu Aleksanterin kanssa kämppistellen Liekkijärvellä - valmentautuu Danielin valvovan silmän alla - oma hevonen Harry- tasoltaan suunnilleen vaativa B, hyppää mitä pakotetaan[/td][td]  [/td][/tr][/tbody][/table]Ikää tulee joulukuussa 23 vuotta. Venähti loppujen lopuksi vähän yli 170-senttiseksi eli vieläkin aika lyhyt, mutta ainakin saanut vähän massaa eikä näytä enää pulkannarulta kuten teinivuosinaan! Ollut kotona ruoka-aikaan sopivasti, mutta olisi voinut käydä myös puntilla. Ei käynyt. Nyt on alkanut käymään. Hymykuopat, jotain vihreäsinisekotusta muistuttavat silmät, hassu nenä, pisamia ja luomia pitkin ja poikin, ja jos tarkkaan katsoo niin vino leuka. Nätti ja valkoinen rivi legoja, jotka suoristettu hammasraudoilla nuoruudessa. Vaalea tukka, joka muistuttaa väriltään vähän paahdettua vaahtokarkkia aina välillä ja harakanpesää ihan joka päivä. Pukeutumisessa luottaa neutraaleihin väreihin: mustaa, valkoista, harmaata sekä maanläheisiä värejä. Joskus pyrähtää tallille arkivaatteissa, mutta yleensä luottaa collegepöksyihin ja ratsastusvarusteisiin. Harrastaa kouluratsastajalle ominaiseen tapaan nahkasaappaissa, kunnon koulupotassa, timmeissä softshelltakeissa ja kilistelevissä kannuksissa. Ei mikään tyhmä lapsi: talvisin luottaa pipoihin, sadesäällä kumppareihin, kesäkuumalla lippiksiin ja arskoihin. Ei mutise heijastimistakaan enää. [/font][/b] - Harryn vanha hoitopäiväkirja
- Robertin vanha spin off
- pinterest
- kaikki hahmosta
[/ul] |
|
|
|
Post by Robert on Sept 5, 2019 0:28:54 GMT 2
28.7.2019, in the early morning hours
It’s quiet.
The key turns in the lock all too loud. In his hand, the weight of it is unfamiliar - the single key, without any chains or rings or fobs or trinkets, is everything but personal. Did he choose not to make it personal, on purpose, or did it just happen?
He squeezes the key in his hand.
The door doesn’t creak, only the lock echoes in the deserted hallway when he pulls it shut after him.
It’s quiet when he comes home.
Home, where his shoes look out of place next to white sneakers and high heels. Home, where he has one shelf behind the bathroom mirror. Home, where has to bring a phone charger of his own and where he doesn’t always have a clean set of clothing.
He tosses his clothes on the floor.
Home, where there’s already someone in bed when he slips in between the sheets.
It’s quiet and she’s left room for him.
She’s not asleep, not really. He can see it in the tense lines of her body, in the shaky rise and fall of the sheets as they follow the nervous pace of her breath. The way she’s tucked away, all wrapped in the sheets, is almost stubborn, determined.
He stares at the nape of her neck. Long enough, and her skin starts prickling, breath growing jittery. He stares and stares and stares, and the hours go by and by and by, and the moon light dances over the loose strands of hair, curling at the nape of her neck like she’s curling in the corner of the bed.
“Sä haiset pahalta.”
It’s quiet until she shatters it all.
Is it the booze or her perfume, he wants to ask.
He doesn’t.
“Sorry.”
“No, löysit kuitenki kotiin sit.”
He inhales.
“Älä.”
He exhales, wordless, and he doesn’t.
It’s quiet, and anything hurts less than the quiet. |
|
|
|
Post by Robert on Sept 6, 2019 1:53:34 GMT 2
6.9.2019, Vänrikinmäki
Mallaspuro tuntui tyhjältä siinä missä Seppelekin. Robert ei ollut varma mitä se oli maalaillut ajatuksissaan tallipaikan saatuaan. Ehkä se oli kuvitellut lämminhenkisen, pienen ratsastuskoulun, jonka kommelluksia väritti paitsi jurokasvoinen Daniel, niin myös sydämellinen Lynn. Ehkä se oli kuvitellut pitkin kesän viimeisiä maisemia hoipertelevan Lilianin ja tämän nauravaiset vanhemmat.
Todellisuus oli toinen.
Lynn oli poissa, Daniel poissaoleva. Anmari Franssi oli liian kireä, Kersti Kirsipuu liian rento.
Robert huomasi olevansa yhtä hukassa kuin mitä se oli ollut Seppeleessäkin.
“Tää on kyllä kummallista.”
Tasainen lakaisuääni lakkasi ja Robert kohotti katseensa löytääkseen Inkerin seisomasta keskellä tallikäytävää, melkein itseään pidempään harjanvarteen nojaten. Utelias katse tutki tytön figuuria. Inkeri poksautti purkkapallon, muttei jatkanut lausettaan. Robert keskittyi taas kieputtamaan pinteliä Harryn jalkaan. Hevonen oli ottanut muuton ihan kiitettävästi, mitä nyt normaalisti niin teräsvatsaisen tamman maha oli vähän tavallista kurisevampi. Treeneissä se oli kuitenkin suorittanut erinomaisesti, eikä Robert jaksanut olla huolissaan ratsunsa stressitasoista.
“Että ollaan nyt täällä. Ja yhdessä.”
“Yhdessä, as in ollaan yhdessä täällä Vänrikinmäellä”, Robert aloitti eikä nostanut katsettaan. “Vai as in yhdessä-yhdessä.”
“No yhdessä-yhdessä.”
“Oh.”
Poika tunsi pistävän katseen niskassaan. Se laittoi pintelin tarran paikoilleen ja suoristautui. Kuten sopi arvatakin, Inkeri tuijotti sitä suu viivana ja kulma kurtussa. Robert kallisti päätään ja veti syvään henkeä. Olo oli kuin luovuttaneella.
“C’mon”, se sanoi.
Inkeri tuhahti ja aloitti aggressiivisen lattian lakaisun, eikä Robertille jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tarttua toisella kädellään harjanvarteen. Jollain kummallisella tavalla Inkeri muistutti vauhkoa villieläintä: sen katseessa oli kapinallista uhmaa, ja joka kerta Robert joutui kaivamaan itsestään ne rohkeimmat puolet vastatakseen katseeseen omallaan.
“Tuntuu vaan typerältä”, tyttö lopulta puuskahti.
Robertin suu nytkähti. Niin tuntui, mutta eihän se niin voinut sanoa. Koko seurustelu vaati vielä paljon makustelua, eikä se ollut aivan asettunut uomiinsa kuljettuaan vallan epäperinteistä reittiä. Ei kiusallisia ensitreffejä, ei kuherruskuukautta, ei jännittäviä ensitapaamisia toisen ystävien ja perheen kanssa. Robert ja Inkeri olivat vain tottuneet toisiinsa, toisen läsnäoloon, ja mustasukkaisuus oli työntänyt suhteen seurusteluksi, ja molemmat olivat hypänneet pää edellä siihen syvimpään kohtaan.
Robert pidätteli vieläkin hengitystään.
“Älä”, se hymähti, ja vapaa käsi hakeutui tytön vyötäisille.
“Eikö susta muka tunnu?”
“Clarity’s good.”
Inkeri pyöräytti silmiään. “Sure.”
“Luuletko, että olisin tässä jos en haluaisi?”
“Ongelma on se, että sä olet just niissä paikoissa missä sä haluat”, tyttö sihahti ja huomattuaan Robertin otteen hellineen jatkoi reipasta lakaisemista. “Monikossa, kyllä. Se on se ongelma.”
“Inkeri--”
“Mun pitää nyt tehdä töitä. Mä oon täällä kuitenkin töissä, ja mun on pakko olla tässä vaikka en haluaisi”, se tiuskaisi perään, ja niin paljon kuin Robertin tekikin mieli säästää itseltään vaivaa ja yksinkertaisesti päästää tyttö menemään, se veti toisen takaisin.
Inkerin katseessa oli jotain terävää, mutta Robert osasi jo väistellä ne terävimmät reunat. Se piteli hellästi tytön käsivartta kunnes liu’utti kätensä toisen sormien lomaan. Sitten se puristi, ja Inkeri puristi takaisin.
“Okei?”
Robert ei ollut varma, kuten se ei ikinä ollut Inkerin kanssa, mutta jokin tytön katseessa suli ja se painautui Robertin kahisevaa tallitakkia vasten. Poika ei pistänyt vastaan, päinvastoin: vapaa käsi löysi Inkerin niskan ja nutturalta karanneet hiukset. Se ei painanut suudelmia päälaelle tai vetänyt Inkeriä lähemmäs, mutta se oli siinä ja se riitti: Inkeri hengitti syvään, sisään, ulos, ja taas sisään, taas ulos.
Kun Inkeri viimein vetäytyi, se painoi kämmenpohjat silmiinsä. Hetken Robert jo pelkäsi toisen itkevän, mutta ei: tyttö paljasti pehminneen katseen, jopa ylösnykivän suunpielen. Varovaisesti, kuin kysyen, Robertkin tunsi huulensa kaartuvan puolikkaaseen hymyyn.
“Okei”, Inkeri sanoi. “Mutta oikeesti. Mun pitää tehdä töitä. Ei nää Danin hienot hepat itsestään pääse tarhasta. Ja sun pitäs olla jo maneesissa. Kersti sanoi, että tänään on tunteja, ja sä et halua olla sen ponirallin kanssa yhtä aikaa maneesissa!”
Hössöttävä tyttö sai kiven vierähtämään Robertin sydämeltä, ja kaikki hetki sitten synkkinä hehkuneet tunteet valuivat pojan sormenpäistä leikiten. Se hymähti, kasvot virneeseen sulien, ja sitten se kurottautui tuuppaamaan Inkeriä olkapäästä: “Joojoo, mene sitten tekemään niitä töitä, Tärkeä Tallineiti.”
“Anteeks, se on Arvon Tallineiti teille.”
Hymyillen Robert katsoi kuinka sen tyttöystävä asetti harjan seinää vasten, pyyhki kädet tummiin ratsastushousuihinsa ja suuntasi riimunnaruja kaulallaan kohti avonaista ulko-ovea.
Inkeri poistui tallista, ja Robert uskalsi hengittää vähän vapaammin. Se siirsi katseensa Harryyn, joka seisoi vielä toistaiseksi autiossa tallissa, keskellä tallikäytävää, satulaa ja suitsia vailla valmiina treeneihin. Satula nökötti Harryn karsinan taitettavalla satulatelineellä, allaan Jutan ostama ruusunkultainen huopa Sokka Luxin mallistosta. Viereisen karsinan suitsikoukussa roikkui Danielin takki ja yksinäinen riimu.
Robert tiesi hevosen voikoksi Aurifexiksi, jota Daniel jossain mielenhäiriössä kutsui niinkin arkisella nimellä kuin Arska. Siihen se ei kyllä lähtisi, raamikas ori sai pojan puolesta olla ihan Aurifex jos se sellaiseksi oli nimettykin. Arska sai lähinnä puistatuksen väreet nostamaan niskakarvoja pystyyn.
Toisaalta, niin tallissa vain seisoi hevosia kuten Bramble Berry Boi ja tämän varsa, vielä hirveämmin nimetty Broccoli Boi. Arska ei sentään ihan niin kammottava ollut.
Daniel ratsasti maneesissa vakavakasvoisena. T-paita sen päällä oli selvästi hiestä nihkeä, ja suurikokoinen voikko korskui laukkaa vaihtaessaan. Vaihdot olivat näyttäviä, ja laukan flow tökkäsi jokaisen kohdalla, turhauttaen ratsastajaa selkeästi. Robert seurasi ovelta kuinka Daniel ohjasi hevosen koko radan leikkaavalle linjalle vielä kerran. Viimeinen vaihto oli riittävän pienieleinen, että mies myötäsi ohjaa ja taputti hevosta kaulalle.
“Saako tulla?” Robert kysyi kohteliaasti.
“Saa.”
Aurifex siirtyi sulavasti käyntiin ja Daniel antoi ohjien valua sormistaan täyspitkiksi. Robert talutti Harryn maneesin reunalla nököttävän penkin luo. Rutiininomaisesti poika kiristi satulavyön molemmin puolin, laski jalustimet, ponnisti itsensä selkään ja otti vyön vielä reiän verran kireämmäksi kummaltakin puolelta.
Harryn käynti maneesissa oli elastisempi kuin aikoihin, olihan pohja parempi kuin mitä Seppeleessä oli ollut. Tamma liikkui rohkeammin, paremmin eteen ja ylös. Vaikka kyseessä oli vasta rennot alkukäynnit, Robert tunsi valmentajansa haukankatseen selkäpiissään.
“Se näyttää hyvältä”, mies totesi hetken päästä. “Miten teillä on sujunut?”
“Ihan hyvin”, Robert nyökkäsi. “Kuun lopussa on yhdet harkkakisat Pohjantähdessä. Mietin, josko menisi siellä helppo A ja se vaativa B, oli helppo ohjelma.”
“Mikä vaativa B siellä ratsastetaan?”
“B:1.”
Daniel päästää hyväksyvän hymähdyksen. “Jos vaihdot on hyvässä hapessa niin ei siinä taida mikään muu kuin lisätty käynti tuottaa päänvaivaa. Kunhan et lähde liikaa nakuttamaan käyntiä, ettei tule rikkoa. Harrylla on hyvä käynti muutenkin, vähän jos istunnalla tuuppaa niin se riittänee. Kuitenkin harjoituskisat.”
“Niin”, ratsastajista nuorempi totesi, ja salaa ilahtui valmentajan ajatusten vastaavan omiaan - realistinen käsitys omasta tasosta oli aina ollut Robertille poikkeuksellisen hankalaa, mutta nyt kun ratsukon vahvuudet ja heikkoudet olivat hiljalleen alkaneet hahmottua ja ennen kaikkea tulleet hyväksytyiksi ja työstettäviksi… Robert ei ollut aikoihin nähnyt suunnitelmiaan yhtä konkreettisesti.
Daniel taputti Aurifexiaan kaulalle ja pysähtyi sen kanssa kaartoon. Se kyseli säästä ulkona, pohti puoliääneen loppuverryttelyä maastossa saadakseen oriltaan vielä viimeiset ylimääräiset energiat irti. Robert vastasi ympäripyöreästi ja kysyi sitten mitä oli halunnut alun alkaen kysyäkin: “Milloin sä lähdet sinne Saksaan?”
“Sitä ei ole vielä lyöty lukkoon”, Daniel vastasi rehellisesti.
Robertista tuntui yhtäkkiä vaikealta. Se nielaisi, mutta pysäytti Harryn silti muutaman metrin päähän toisesta ratsukosta. Harry kalisutteli kuolaimia, mutta seisoi kiltisti paikoillaan kun Robert nojasi toisen käden reidelleen.
“Sitä vaan, että… No, oon miettinyt… Tai siis, kuka mua sitten valmentaa? Tai mikä täällä edes on kuvio, eikö tuo ratsastuskoulu ole nyt alasajossa? Lopettaako tämä koko talli? Muutettiinko me turhaan tänne? Tai siis en tarkoita sillä tavalla turhaan, mutta mä haluan kehittyä ja--”
“Tiedän”, Daniel keskeytti. Se ei katsonut Robertia, vaan maneesin suurta seinäkelloa kuin ajatuksissaan. “Auburnin kartano taitaa olla yksi Suomen huippupaikkoja tänä päivänä.”
Robert tuijotti valmentajaansa pöllämystyneenä. Auburnin kartano. Siis Auburnin kartano! Oliko se tosissaan? Sinnekö Robertin pitäisi harmaakorvansa viedä? Hienojen GP-tasoisten tai ainakin sitä hipovien ratsujen joukkoon?
Niinpä se naurahti.
Daniel ei.
“Olen tosissani. Se on paras paikka jos tahtoo oikeasti edestä.”
“Ei siellä taida olla tallipaikkoja vapaana oikein koskaan.”
Koska sehän oli oikeasti vitsi. Eihän Daniel nyt oikeasti ehdottaisi Auburnin kartanoa Robertille. Se jos kuka tiesi tasan tarkkaan millainen hevonen Harry oli ja millainen ratsastaja Robert oli. Hell, se tiesi millainen ihminen Robert oli.
“Hmm”, Daniel hymisi mietteliäästi. “Vie siihen, mikä on siinä naapurissa.”
“Ai onko siinä joku talli?”
“No. Seinät ja katto”, se sanoi, ja lause päättyi kuin seinään miehen niellessä lopun.
Robert kohotti kulmaansa, ja Daniel vältteli katsetta.
“Asuu siellä GP-hevonenkin.”
Nyt Robertia jo nauratti: “Ai sä haluut meidät pois täältä niin kovasti, että oot valmis valehtelemaan? GP-tason kouluhevonen tallilla, jota kutsut seinäks ja katoksi?”
“Ihan tosi. Se hyppääkin. Metri ja viisikymmentä, ainakin.”
“Joo, ja me noustaan Harryn kanssa GP-luokkiin hallikaudella.”
“Ja lehmät lentää?”
“Nimenomaan. So cut the bullshit.”
“Mene itse katsomaan. Siellä se tamma on.”
Robert pyöräytti silmiään. “Fine. Oli GP-hevosta tai ei… kannattaisiko mun? Olisiko se realistinen vaihtoehto? Jos me halutaan edetä?”
Daniel nyökkäsi. “On, käsittääkseni heillä on Auburnin ratsastustilat vuokrattavissa kiinteällä sopimuksella, ja Sokathan molemmat valmentavat säännöllisesti. Ja Kallassa käy muitakin nimekkäitä valmentajia. Eikä säännölliset kilpailut kotikentällä olisi pahitteeksi ollenkaan. Kyllä minä suosittelen, että harkitset Kallaan lähtemistä vakavasti.”
Sitten se piti pienen tauon. “Jos se vain on sulle realistista. Asumisen ja elämisen kannalta.”
“Niin…”
“Meidän yhteistyö jatkuisi tietenkin myös, käyn kerran kuussa Auburnissa valmentamassa. Mikäli päädyt tähän ratkaisuun, voin toki puhua Amandalle jo etukäteen teistä valmennettavina. Se tosin varmasti haluaa muodostaa oman mielipiteensä ensin”, Daniel katsoi harmaakorvaa arvioivasti, ja nosti mietteliäät silmänsä sitten sen ratsastajaan. “Mutta sulla on kyllä niin sanotusti jalka oven välissä.”
Illalla kännykän selaimen hakusanoiksi eksyi kalla vuokra-asunnot, eikä Robertia missään nimessä yllättänyt mikään muu kuin se, että tarjolla olevien asuntojen määrä oli ylipäätään kaksinumeroinen.
Yksi ilmoitus vuokrattavasti huoneesta sai pojan hymähtämään niin, että tämän vatsaa vasten nojannut Inkeri katsahti kysyvästi ylöspäin. Robert pudisti vain päätään ja toinen keskittyi katsomaan mitä ikinä realityohjelmaa se nyt katsoikaan siinä missä poika palasi ilmoituksen pariin: hikiset 360 euroa kuukaudessa ja kaupan päälle hirveän kiva ja rento kämppis. Joopa joo, Robert ajatteli, eihän hänestä olisi kämppiselämään.
Sitten se katsahti nojatuolissa kykkivää Aleksanteria ja kuinka Liekkijärveltä poikain yhteisestä kodista muutto tuntuisi kuin raajan amputoinnilta. Ja niitä raajojahan Robertilla ei enää ollut liiaksi, ei kun Juttakin oli lähtenyt.
Mutta ehkä Aliisa Hurusta oli raajaksi, sellaiseksi proteesiksi aluksi. Tai edes kainalosauvaksi.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 12, 2019 18:26:11 GMT 2
12.9.2019
Linja soi.
Robert näpertää hermostuneena viltin kulmasta pakoilevaa lankanpätkää. Tietokoneen näytöltä takaisin tuijottaa Aliisa Hurun yhteystiedot ja muistioon hätäisesti kasattu lista asunnon ominaisuuksista.
Aliisa ei ole nopea vastaaja. Lopulta nimi saa napakan äänen:
”Aliisa tässä.”
“Hei, umm, Robert, uh, Robert Harrington tässä, soittelen tuota sun asuntoilmoitusta koskien, tai siis tuota vuokrattavaa huonetta, onko se nyt soluasunto?”
ALIISA: ”Oho. Terve vaan. Niin. Kimppakämppä, solu, mitä noita nyt on. Erilliset makkarit, muut tilat yhteiset. Olisit siis kiinnostunut?”
ROBERT: “Mhm, joo. Asun nytkin kämppiksen kanssa siis, niin on kyllä tuttua, ja siis, um, haen nyt kämppää kun pitäisi muuttaa sinne Kallaan.”
ALIISA: [tyrskähtää, yskäisee, sitten asiallisesti:] ”Aivan. Muutat… Kallaan. Siis tämä on kyllä tosi kiva paikka ihmisen asua! Ootko kaukaakin muuttamassa? Millaisella aikataululla? Huonehan olisi heti vapaa.”
ROBERT: [kallistaa päätään ja kurtistaa kulmiaan] “Siis… Niin. Niin, Liekkijärvellä, nyt asun. Ja, öö… [hiljenee hetkeksi muistellen pulputtavaa puhetta] ...siis, mun hevonen muuttaa syyskuun viimeisenä sunnuntaina niin, um, varmaan olisi hyvä ennen sitä ehkä muuttaa? Tai jälkeen? Mitä mieltä sinä olet?”
ALIISA: ”Okei, no se ei ole mahdottoman kaukana. Mutta mikä nyt sulle sopivinta… tuskin haluat pitkään kulkea niiden kilsojen päästä suuntaan tai toiseen hevosta hoitamassa. Mä kuitenkin mielelläni ehkä tapaisin sut ensin? En väitä että oisit ihmispaska mutta, tiedäthän, mielellään tietää millaisia ihmisiä kotiinsa… niin. Ja kun ei tota matkaakaan, ja saisit myös nähdä kämpän, ja, niin. [lörpöttelee sinkoillen vähän asiasta toiseen]”
ROBERT: “Öööööööö.. [syvä hiljaisuus] Niin. Tietenkin voin tulla. Tuota, hmm… Miten sulle käy?”
ALIISA: ”Tiistai torstai illat, sunnuntai, seuraavalla viikolla arki-illat [tykittävällä rytmillä].”
ROBERT: [hiljaisuus] ...umm. Käykö sulle maanantai?”
ALIISA: [kestää kauan] ”Niin siis kuudestoista?” [vaikenee toviksi, kuuluu hentoa naksuttelua] ”No mä pistän sen sopimaan. En kyllä ennen seitsemää ehdi kotiin. Onko liian myöhä?”
ROBERT: [hätäisesti] “Ei, ei tietenkään, ja kyllä mulle käy muutkin päivät! Sunnuntainakin onnistuu kyllä jos sulle parempi! Sano vaan mikä on sulle paras!”
ALIISA: [möläyttää] “Oletko sä työtön?” [nielaisee kielensä] “Tai siis niin. Sulla on siis joustavat aikataulut, hyvä homma, se sunnuntai ois just jees kyllä myös! Neljältä?”
ROBERT: [täyspaniikissa] “Enmullahanonhevonenpakkohanmunonkäydätöissä. [hengähtää] Neljältä sopii.”
ALIISA: “Ha-haa, totta, ne kyllä syö rahaa. Onko sulla osoite? Tai siis on varmaan, olethan sä sen ilmoituksen nähnyt, hehah. Tuota. Niin. Neljältä. Nähdään.” [pitää minimaalisen tauon] “Tai oisko sulla nyt jo jotain kysyttävää?”
ROBERT: “Öh. [pitää tauon] Ei kai. Tulee sitten esille, siellä. Pitkän miehen kuja, um, seitsemän? Sunnuntaina, kello 16? [pieni tauko] Juotko teetä?”
ALIISA: “Juuri niin. Olen juonut oudompiakin asioita.”
ROBERT: [syvä hiljaisuus]
ALIISA: (ei se anna suunvuoroa tuollaisille syvillehiljaisuushuokailijoille) “Tee on ihan jees. Lupaan: mäkin oon.”
ROBERT: [mutisten] “I’ll have to take your word for it… [selvittää kurkkunsa] Joo. Nähdään sitten, hmm, sunnuntaina jo. Kiitos kun harkitset.”
ALIISA: [reippaan aliisamaisesti] “Joo näkemisiin! Harkitsevaisuus on toinen nimeni. Tsauccis!”
ROBERT: “Joo, moikka.” [sulkee linjan]
Poika tuijottaa puhelintaan, joka on palannut kotinäyttöön. Sovellusten kuvakkeiden takaa pilkistään Jutan ottama selfie kolmikosta, team Harrysta.
“Oh my God, what am I doing.”
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 16, 2019 22:47:54 GMT 2
16.9.2019
“Se on nyt tosi hyvä, kehu.”
Ei Robert oikein osannut. Se taputti tammaansa kaulalle, ohjaa myödäten, ja kehui tätä hiljaiseen ääneen. Harry livahti heti kuolaintuelta, nykäisi päänsä alas. Robert veti sen takaisin pakettiin ja lähti jatkamaan työskentelyä.
“Oliko teillä viikonloppuna ne kisat?” Daniel kysyi maneesin reunalta.
“Perjantaina, joo. Mutta ne on ihan vaan seurakisat.”
“Älä vähättele seurakilpailuja. Parhain harjoituspaikka 3-tasoa, ja korkeampaa, ajatellen”, valmentaja totesi. “Saa keskittyä täysin omaan suoritukseen kun varsinainen kilpailuasetelma poistuu.”
Robert katsahti Danielia kysyvästi, mutta mies ei jatkanut asiasta sen enempää. Olisihan se voinut tietysti avata vähän enemmän, että millä tavalla seurakilpailut olivat parempia kuin aluekilpailut. Seurakilpailuissa kävi ratsastuskoululaiset, lapset ja tädit sekä tietenkin ex-ravurinsa itse ratsuiksi kouluttaneet teinit. Robertia ei houkutellut kilpailla siellä.
“Älä ylpisty.”
“Miten niin ylpistyn?” Robert puhahti. Oli hiki, Harryn ravityöskentely ei ollut tänään ollut parhaimmillaan vaan vaatinut paljon tekemistä.
Daniel ei vastannut, kunhan kohotti kulmaasa, ja Robert muljautti silmiään. Niinpä niin: kyllähän se oli mokoma ylpistynyt. Vaativa B oli sujahtanut ihon alle ja vaativiin siirtymisen tunnusteleminen oli yhtäkkiä saanut pojan tuntemaan itsensä Vakavasti Otettavaksi Kouluratsastajaksi. Puhumattakaan uudesta tallipaikasta, jonka naapurissa avautuisi Auburnin kartanon ratsastus- ja valmentautumismahdollisuudet. Roberthan oli ihan nousemassa piireihin.
“Mitä menette? Helppo A, vaativa B?”
“Joo”, ratsastaja sanoi tahdikkaasti ravaavan hevosensa selästä, “ja lauantaina mennään Kalloniemessä samat. Ja kuun vika päivä maanantaina on yhdet iltakisat lähellä, sillon ollaan kyllä jo muutettu sinne Kallaan… En tiedä mennäänkö kuitenkaan.”
“Menkää vaan. Tee sitä kolmikaarista, vaihto keskihalkaisijalla, niin katsotaan niitä vaihtoja loppuaika. Nosta vastalaukka.”
“Entä jos stressaa muutosta?”
“En usko”, Daniel hymisi. “Ehkä sä stressaat.”
“En.”
Daniel ei sanonut mitään.
“En oikeesti”, Robert puhisi siirtäessään hevosen vastalaukkaan. Se oli tänään ollut Harrylla kiitettävää, mutta se olikin ollut kautta aikojen ratsukon paras askellaji. Ponnekas, suuri ja liitävä laukka oli tamman ehdoton vahvuus, ja joku valmentaja oli joskus todennutkin, että jos ravi olisi kunnossa, olisi tuosta hevosesta vielä vaikka mihin. Harryn selästä, poika vilkaisi vielä lyhyen sivun keskeltä Danielia: “En oikeesti oo. Tää kausi on ollut aika hyvä.”
Ensimmäinen vaihto oli valtava ja eri tahdissa. Toinen vaihto oli luokkaa stop-and-go. Kolmas vaihto oli kuin hyppy.
“Et voi unohtaa laukan ratsastamista vaihtoa valmistellessa. Pidä tahti, vaihda laukka. Pelästyit ehkä tota ekaa vaihtoa, mutta isot vaihdot on parempi kuin tuollaiset, joissa laukan pyöriminen pysähtyy täysin ja vaihto on töksähtävä. Kokeile ajatella sitä vaihtoa enemmän siirtymisenä askellajista toiseen, jossa tahti säilyy siirtymisen asti ja on sitten uudessa askellajissa heti sopiva. Siirrä se mentaliteetti vaihtoihin.”
Robert puri hammasta ja keskittyi pitkällä sivulla löytämään laukkaan tahdin. Harryn vaikutti miellyttävältä, mitä se usein olikin, mutta jos avut olivat ristiriitaisia, ei ratsukaan tiennyt mitä tehdä. Vastalaukka oli hevoselle nykyään kohtuullisen vaivatonta, ja jos jotain positiivista piti hakea, niin Robert oli tyytyväinen hevosensa kehittyneeseen lihaskuntoon.
Kolmikaariselle ratsukko lähti vähän rauhallisemmassa tahdissa, tarkemmalla kaarteella. Robert yritti keskittyä tavallisen laukan ratsastamiseen, sitten antaa pidäte, muuttaa painopistettä, antaa avut. Ensimmäisellä yrittämällä Harry ainakin vaihtoi samanaikaisesti sekä edestä että takaa, mutta niin yllättäen, että Robertin tasapaino horjahti.
“Sisätakajalka.”
Toinen vaihto oli jo parempi, mutta kolmas jälleen huonompi. Robertia turhautti, turhautti oma kyvyttömyys ratsastaa yhtä onnetonta laukanvaihtoa pisteessä, jossa painoavut ja asetus vaihtuisi muutenkin. Sarjavaihdot, tai edes kolme vaihtoa halkaisijalla, tuntuivat ikävän etäisiltä.
“Vartti sitten tehtiin käynti-laukka-käynti-vastalaukka -siirtymisiä. Muistele niitä. Ota se sama moodi. Laukanvaihdot eivät ole rakettitiedettä, yliajattelet.”
Yliajattelen, ajatteli Robert ja puuskahti. Harry alkoi tuntua jo raskaalta kädelle, vai oliko Robert vain väsähtänyt? Poika puri huultaan, haki syvempää istuntaa hevosen suuressa laukassa. Mutta tämän tien hän oli tosissaan valinnut, puhumattakaan tehdyistä uhrauksista ja mukavuusalueelta poistumisesta. Nyt oli vain kestettävä.
Katse haikaili maneesin reunoille, mutta Jutan tuttu, lämmin hymy ja tsemppaavasti esiin nostettu peukku eivät olleet siellä.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 18, 2019 21:04:12 GMT 2
18.9.2019
Aamupäivät tallilla alkoi olla kohtuullisen rutiinia, ja jollain oudolla tavalla oli ihan kiva aloittaa aamu yhteisellä kahvi- ja teehetkellä ja lähteä sitten yhdessä tallille. Samalla kaikessa kaikui parisuhde niin kovaa, että Robert kaipasi korvatulppia.
Automatka Vänrikinmäelle oli pidempi mitä Seppeleeseen koskaan. Kaksikko vietti sen miltei hiljaisuudessa, Inkeri auton ratissa ja aina välillä radiokanavia mainosten kohdalla vaihdellen. Robert katseli maisemia ja pohti treenejä, hyräili poissaolevasti mukana radion soittaman kappaleen alkusointuja. Inkeri vaihtoi kanavaa.
“Miksi vaihdoit, toihan on ihan hyvä kappale”, Robert hymähti ja siirsi katseensa radion nappuloita räpeltävän blondin käteen.
“Ei jaksa kuunnella tollasta”, Inkeri totesi. Ai rakkauslauluja, Robert oli kysyä, mutta sulki suunsa ja antoi paikallisuutisten virrata tajuntaansa. Keskustelu karkasi taas sormien ulottuvilta, mutta se ei enää jaksanut ahdistaa Robertia niin paljoa. Ehkä poika oli tavallaan helpottunut, olihan hän muuttamassa kauas (ei kovinkaan) pois tästä kaikesta (ei ihan). Syyllisyys mahtoi tehdä vielä tuloaan.
Liekkijärven jäädessä taakse ja maiseman muuttuessa peltopainotteiseksi, Robertin huulilta karkasi huokaus. Se nojautui enemmän turvavyön puolelle ja näpersi kynsinauhojaan. Katseen niistä poistumatta, se avasi taas suunsa: “Miten sä oot viihtynyt Danielilla? Töissä, siis? Ootko kaivannut ratsastamista, sellaista omaa tekemistä eikä vaan pelkkää liikuttelua?”
Inkeri kohautti olkiaan. Se ei ollut oikeastaan edes sisäistänyt olevansa nykyään Danielilla töissä, koska Seppeleeseen se tuntui kuuluvansa: tallin tunsi kuin omat taskunsa, kun siellä oli käynyt melkein päivittäin viimeiset kahdeksan vuotta. Inkeriä vähän hävetti joskus, että hakiessaan Danielin kiiltokuvapuoliverisiä tarhasta yksi toisensa jälkeen se kaipasi Seppeleen ratsastuskouluhevosia yli kaiken.
“Onhan mulla se Mauri”, tyttö sanoi sitten ja virnisti. Daniel oli nakittanut kääpiömittoihin jämähtäneen Inkerin ratsuttamaan pilalle hemmotellun tyttärensä Lilianin tulevaa shetlanninponia. Se poni ei osannut mitään ja käytti energiaansa lähinnä juoksemiseen, mutta oli lähimpänä omaa tekemistä, johon tällä hetkellä oli mahdollisuus päästä.
“Sehän on vaan shetlanninponi”, Robert tokaisi. Mitäpä sitä yhdellä vaivaisella shetlanninponilla pääsisi tekemään, vieläpä Inkerin tasoinen ratsastaja. “Etkö kaipaa treenaamista?”
Sana treenaaminen toi Inkerille mieleen hyviä muistoja. Osan niistä aika oli ehkä kullannut, mutta silti mikään ei voittanut sitä fiilistä, kun oli onnistunut. Onnistunut niin, että voitettiin ratsastuskoulumestaruudet, mutta joskus myös niin, että vastuulla ollut raakileponi pysyi kaarteissa tasapainoissa.
Inkeri olisi valehdellut silmät päästään, jos se olisi sanonut, ettei kaivannut kaikkea sitä. Totta kai se kaipasi.
“Mutta minkäs teet, Danielilla ei ole hoitoheppoja”, Inkeri hymähti lopuksi pitäen katseensa tiiviisti tiessä.
“Niin”, Robert mumahti ja siirsi katseensa Inkeriin. “Onhan sillä niitä myyntihevosia siellä.”
“Joo ja niillä on otsassa monen kymmenen tonnin hintalappu”, tyttö tyrskähti epäuskoisena. “Katotaan sitä lottovoittoa sitten ens lauantaina.”
Robert tuhahti. “En mä sitä tarkottanut.” Vai tarkottiko? Eikö olisikin mukavaa, jos Inkerilläkin olisi oma hevonen ja sekin treenaisi kilparatsastajan uraansa varten intohimoisesti? Jos he muuttaisivatkin yhdessä Kallaan, molemmat sinne Kaajapuron tallille, siellähän oli pihattokin, varmasti joku Inkerin pienikokoinen puoliveriratsu menisi sellaiseen?
Suunpieli tyytymättömästi nytkähtäen, Robert liikahti turvavöissään ja katsoi ulos ikkunasta. Pelto vaihtui metsäksi ja takaisin pelloksi, maisemat maantiellä vilisivät ohitse. Takki kahisi turvavyötä, penkkiä vasten.
“Eikun mietin, että josko olisit voinut ratsastaa jotain niistä. Ei Danielilla tai Anmarilla ole aikaa kaikille, tai muillakaan.”
“Just joo. Eiköhän ne löydä jostain ihan kunnollisiakin ratsastajia, jos haluaa”, Inkeri totesi, vaikka täysin epärealistinen ehdotus kuulostikin vähän liian houkuttelevalta. Mutta Inkeri ollut mikään GP-tason kilparatsastaja, jollaista Danielin herkkähipiäiset hevoset kaipasivat. Inkeri ei varmaan saisi niitä.
“Mutta saa nähdä, mitä Saksalla on tarjota”, tyttö jatkoi puolitosissaan, vaikka takaraivossa kolkuttikin, että Saksalla oli tarjota ihan vain Maurin kouluttamista niin kuin tähänkin asti.
“Saksalla?” Robert havahtui. “Kuinka niin? Meinaatko, että Daniel tuo sieltä jotain mukanaan vai... vai ootko ihan antanut sille toimeksiannon? Etsiä sulle hevonen? Poni?”
Inkeri vilkaisi nopeasti epätietoisen näköistä poikaystäväänsä pelkääjän paikalla.
“Ai enkö mä oo kertonut? Me lähdetään viikonloppuna Saksaan. Se menee töihin ja mä menen mukana. Joku parin kuukauden juttu varmaan.”
Sitten blondi mietti, mitä se olisi itse ajatellut, jos olisi saanut tietää niin isosta asiasta muutamaa päivää aikaisemmin, mutta päätti työntää ajatuksensa loitommalle. Sen ei ollut tarvinnut epäröidä Danielin työtarjousta hetkeäkään, eikä se ajatellut tehdä niin nytkään, vaikka ikävä palan tunne yritti kavuta kurkunpäähän. Saksaan lähteminen oli mahdollisuus luoda ura.
Hiljaisuus laskeutui autoon. Inkeri tuijotti tietä, Robert tuijotti Inkeriä, ja Lauri Tähkä radiossa lauloi jotain hempeää versiota Antti Tuiskun kappaleesta. Maisemat vaihtuivat, pellot muuttuivat metsiksi ja taas pelloiksi. Aika vain seisoi.
“Mitä?”
Yhtäkkiä sen sydän löi tyhjää. Niin helpottunut kuin se olikaan hetki sitten ollut - ja vielä siitä, ettei näitä vastaavia automatkoja ollut enää montaa jäljellä; siitä, ettei kiusallisia kotiinpaluita vääriin kellonaikoihin ollut enää montaa jäljellä; siitä, ettei syviä hiljaisuuksia ollut enää montaa jäljellä - nyt sen sisällä kumisi.
Sanat eivät olleet muodostua. Tuntui etäisesti samalta kuin joskus futistreeneissä oli potkun jälkeen liukastunut nurmella ja kaatunut suoraan selälleen ja kaikki ilmat olivat karanneet keuhkoista ja ohikiitävän hetken ajan saattoi luulla kuolevansa.
“Mutta eihän Daniel tiedä milloin...milloin tulee takaisin. Jäätkö sä sinne?” Robert sai lopulta kysyttyä.
Inkeri muuttui hermostuneemmaksi, ja sen kämmenet puristivat rattia entistä kovempaa. Se tunsi punan nousevan kasvoilleen, kun sanat juuttuivat suuhun ja hengityskin tuntui mahdottomalta.
“No enhän mä nyt--”, se aloitti, “tiedä. Kun on niin paljon kaikkea. En mä varmaan, mitä mä nyt siellä. Tää nyt on vaan sellanen kiva hengähdystauko.”
Tuulilasin takana maisema näytti koko ajan sumeammalta ja puut tuntuivat vilisevän ohi koko ajan nopeammin.
“Siis sä lähdet, mitä--” Robert naurahti epäuskoisena ja laski “--lauantaina Saksaan ajaksi, jota et edes tiedä vielä? Ja sä kerrot mulle… nyt? Nyt??”
Taitava kuuntelija saattoi havaita katkeruuden sulosävyjä. Ne tihkuivat sanojen välistä kuin mahla puista: hiljaa, miltei huomaamatta, mutta pistävästi kuitenkin.
Inkeri nielaisi.
“Enhän mä itsekään ole tiennyt tästä kuin viikon! Luulin, että oon jo kertonut, mutta tässä on ollut niin paljon kaikkea, että en oo varmaan ehtinyt ja muistanut. Eihän se nyt niin iso juttu ole”, se selitti menemään niin nopeaan tahtiin, että hädin tuskin pysyi itsekään perässä. Epävarmuus paistoi lauseista läpi armotta. “Kai sä nyt oot edes vähän iloinen mun puolesta?”
Robert nojautui selkänojaa vasten ja katsoi valkoviivoja tien keskellä. Ne olivat haalistuneet ja rapistuneet ajan saatossa, aivan kuten koko tiekin, kuten Robert ja Inkeri. Auto nieli viivan toisensa perään.
Iloinen.
Se oli ollut pitkään etäinen sana. Milloin Robert Harrington oli viimeksi ollut iloinen? Katse harhaili tiestä auton sisäpuolelle, hyönteisten hautausmaata muistuttavan tuulilasin kautta alas jääneeseen aurinkolippaan ja omaan peilikuvaan. Sitä Robert jäi tuijottamaan. Otsalla harittavia hiussortuvia, tummia silmänaluisia, violetinvivahteisia silmäluomia.
“Mä muutan Kallaan kuun vaihteessa.”
Sen ääni rahisi kun se sanoi sen. Vähän kuin ihmisellä, jolla oli vettä keuhkoissa.
Inkerin jalka meinasi eksyä jarrupolkimelle, ja se oli painaa sen vähän turhan nopeasti alas, kunnes muisti, että he olivat auton kanssa keskellä maantietä.
“Siis sä teet mitä?” blondi puuskahti. “Muutat KALLAAN?? Miksi?? Eihän sulla ole siellä mitään??”
Sitten se muisti. Se ei olisi halunnut muistaa, mutta kuva auringossa säihkyvistä sääristä ja toistensa kanssa kilpaa räpsyvistä ripsistä palasi tahtomattakin silmien verkkokalvoille.
“Sarahinko takia”, Inkeri enemmän totesi kuin kysyi, niin jääkylmällä äänellä, ettei tiennyt kykenevänsä sellaiseen. Tuntui kuin millään ei olisi ollut enää mitään väliä. Kaikki ne pienet ikävän tunteet, jotka olivat ehtineet syntyä ajatuksesta, etteivät he näkisi Robertin kanssa toisiaan ehkä hetkeen, katosivat kuin tuhka tuuleen.
Sanat puristivat Robertin sisuksia ikävästi. Sarahin nimi kietoutui henkitorven ympärille kuin kylmä käsi, ja se käsi puristui tiukkaan nyrkkiin. Hengitys rohisi, vesi nousi, aallot kohisivat. Silmien sulkeminen ei auttanut, mutta mieluummin poika katseli loputonta tyhjyyttä kuin vieressään istuvaa tyttöä.
Silti se avasi silmänsä.
“Valmentajan takia”, Robert vastasi. Sen pää kierähti niskatukea vasten kohti Inkeriä. “Kai sä nyt oot edes vähän iloinen mun puolesta?”
“Tietysti! Helvetin iloinen, voi vau kuinka hienoa. Muuta vaan. Pääset valmentautumaan siellä kultalusikoiden seassa ja kohtahan teistä saa Harryn kanssa lukea lehdistä. Superhienoa. Kiva.”
Inkerin suu puristui yhteen tiukaksi viivaksi, ja silmät sirrissä se yritti parhaansa mukaan keskittyä ajamiseen kaikelta inhon tunteeltaan. Se ei voinut ymmärtää, miksi Robert halusi juuri Kallaan. Eikö maailmassa ollut muita paikkoja valmentautua?? Eikö sillä ollut mitään väliä, mitä mieltä Inkeri oli Sarahista?? Eikö Robert ajatellut yhtään mitään?
Oli niin paljon kysyttäviä kysymyksiä, mutta yksikään niistä ei päässyt ulos.
“Oikeesti kiva. Pääsee varmaan kehittymään hyvin. Kiva. Tosi kiva.”
Fuck.
“Mm.”
Ilma autossa kävi nopeasti tukalaksi. Robert ei ollut vielä tarpeeksi hyvä tunnistamaan puita tai mutkia tai kuoppia tiessä kertoakseen kuinka lähellä Vänrikinmäkeä oltiin. Toivottavasti lähellä, poika mietti ja siirsi katseensa takaisin tiehen. Viiva toisensa perään, puu puu valotolppa puu, bussipysäkki, puu. Metsää, peltoa, metsää.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 18, 2019 21:05:16 GMT 2
20.9.2019, Korpiluoto
Robert ei ollut ikinä käynyt kisoissa yksin.
Se ei ollut varsinaisesti edes ymmärtänyt, että joutuisi lähtemään kilpailuihin yksin, ja niinpä perjantaiaamuna, Robertin pakatessa traileria hiljaisella pihalla, se oli alkanut kummalla tavalla ikävöidä ratsastuskoulun kuhinaa ja sitä, kuinka kisoihin lähti aina enemmän ihmisiä kuin hevosia. Aina oli ollut joku, joka voisi pitää hevosta. Aina oli ollut joku, joka voisi roikkua vastaan. Aina oli ollut joku, joka otti raipan verkkakentän portilla. Aina oli ollut joku, joka tsemppasi katsomosta. Aina oli ollut joku, joka taputti vaikka kisoissa ei olisi ollut yhden yhtä yleisön jäsentä. Aina oli ollut joku, jottei tarvinnut olla yksin.
Mutta siinä se nyt sitten oli: yksin kisoissa. Istui ratin takana kilpailupaikan kuhinaa katsellen ja odotti liikennettä ohjaavan huomioliivin opastusta. Harhaileva katse tarkkaili hevosautoja ja yhtä rekkaa. Ehkä se oli jonkun ratsastuskoulun, joka oli tuonut koko köörinsä kisoihin. Tai ehkä se oli tämän järjestävän tallin, who knows.
Yhdistelmänsä parkkiin ajettuaan poika lähti rutiininomaisesti suorittamaan: takakontti auki, koppi auki, takasilta auki, takapuomi auki, hevonen naruun, hevonen irti, hevonen ulos, hevonen kiinni. Harry katseli valppaasti ympärilleen Robertin häärätessä sen ympärillä.
Harhailevat ajatukset hälvenivät sitä harvemmiksi mitä enemmän Robert ratsuaan valmisteli. Kaikki murheet tyttöystävän karkaamisesta Saksaan ja omasta muutosta Kallaan rauhoittuivat omaan kuplaansa, hiljentäen pään kokonaan. Verryttelyyn mennessä se kaikki oli kaikonnut, oli vain poika ja hevonen.
Kankiohjat sormien lomassa tuntuivat kotoisilta. Niissä ei ollut kovastikaan tuntumaa, harvemmin Robert ratsasti helppo A -ohjelmia kangilla - vaativan B:n lähtölista oli niin lyhyt, että Robert saisi heti ensimmäisen suorituksensa jälkeen palata verryttelyyn valmistelemaan toista starttiaan, joten kankiin vaihto siinä välissä olisi kallis ajantuhraus, johon pojalla ei kertakaikkiaan ollut varaa jos se halusi saada hevosensa parhaimpaan suorituskuntoon.
Normaalisti, kun Jutta oli mukana kisahoitajana, se olisi videoinut radan Robertin kännykällä. Se olisi nököttänyt kentän laidalla riimunnaru kaulallaan, pari sokerinpalaa taskussaan ja raippa kainalossaan, seurannut radan intensiivisesti ja sitten ollut ratsukkoa vastassa portilla. Olisi käyty läpi mikä oli hyvää, mikä oli huonoa, ja mikä oli todella hyvää. Olisi käyty läpi mihin kannattaa panostaa seuraavassa verkassa ja mihin ei.
Nyt Robert puri hammasta ratsastaessaan yksin suoritusalueelta takaisin verryttelyyn. Ajatukset ratasuorituksesta risteilivät sen päässä, poukkoillen kuin tuhansittain kumipalloja pienessä huoneessa. Ravi oli ollut ihan hyvää, siirtymiset heikompia mutta kuitenkin täsmällisiä, laukka taas oli ollut tapansa mukaan erittäin hyvää.
“Anteeksi”, Robert pukahti verryttelykentän laitamilla seisovalle naiselle, jolla oli riimunnaru kainalossa ja kamera kaulassa. Silmälasiensa takaa se katsoi ratsukkoa vähän hämillään. “Olisitko ehtinyt nostaa tuon raipan mulle? Tuossa vähän sun vasemmalla.”
Nainen haki mustaa kouluraippaa katseellaan.
“Totta kai”, se hymyili ja ojensi raipan Robertille.
“Kiitos.”
“Tsemppiä!”
Robert yritti hymyillä takaisin, muttei saanut kamalasti aikaiseksi. Jokin sisällä kirveli.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 21, 2019 22:18:01 GMT 2
21.9.2019, Kalloniemen tila
Ensimmäinen vaativa B oli ollut täysi floppi ja sijoittanut ratsukon pahnan pohjimmaiseksi. Toinen vaativa B oli ollut jokseenkin kohtalainen ja tuonut ratsukolle sinivalkoisen ruusukkeen (tässä vaiheessa sopi unohtaa, että ko. luokkaan osallistui tuolloin vain kaksi ratsukkoa ja niistäkin toinen (ei Robert ja Harry, siis) oli ratsastuskouluratsukko. Mitä kolmas toisi tullessaan, sitä Robert mietti kuumeisesti seuratessaan navigaattorin ohjeita kohti Kalloniemen tilan avoimia ovia.
Hässäkkä oli kohtuullisen lievä substantiivi kuvaamaan sitä hulabaloota, joka kyseisellä tilalla oli meneillään. Robert sai yhdistelmänsä parkkiin opasteita tiukasti noudatettuaan ja vähän hädissään etsi kilpailukutsun puhelimestaan. Sen yhteydessä ei ollut mitään erikoista, mutta nopea googlaus ja tallin some paljastivat, että tänään olisi myös avoimet ovet.
Oi, oliko kamalampaa kärsimystä kuin avoimet ovet! Ja vielä kilpailupäivänä! Pihamaa oli täynnä väkeä, ihan todella vauvasta vaariin, ja Robertin hermoja kiristi jo valmiiksi. Kisapaikoilla oli yleensä muutenkin turhia henkilöitä tyhjänpantteina ja tiellä, puhumattakaan toisista kilpailijoista ja heidän surevista omaisistaan, ja aina sai väistellä ties missä ja ties mitä!
Hampaita purren Robert ryhtyi purkamaan hevostaan trailerista. Olotila oli ollut muutenkin kireä. Ei sitä ihan joka aamu hyvästellyt Saksaan heppahommiin karkaavaa (karkasiko se?) tyttöystäväänsä. Varsinkaan niin, että oli tiennyt ko. lähdöstä noin kolme päivää. Hampaita kiristi.
Se hermostus tarttui myös Harryyn. Tietenkin! Hevonen oli kuin ihmisen mieli juuri sellaisina päivinä kun haluaisi sen pitäytyvän aivan eri aaltopituudella. Mutta ei, juuri silloin, juuri silloin suurensuuri Harriet päätti lukea ja ymmärtää jokaisen irvistyksen ja hermostuneen nykäisyn.
Matkalla verryttelyyn Robert oli ratsastaa kahden sinkoilevan kakaran ja yhden keskellä tietä pöljänä seisoneen miehen yli, ja toimihenkilön päästettyä ratsukko kentälle, se ei saanut hetkenkään rauhaa täpötäydessä verryttelyssä. Ehkä pitäisi vaan ratsastaa stewardin luo ja sanoa, että ei tästä tule mitään, minä en starttaa.
Toisaalta, Robert Harrington oli nyt hitto vie kilparatsastaja.
Eikä kilparatsastajat jättäneet starttaamatta.
|
|
