Post by Lynn on Jan 21, 2017 21:13:59 GMT 2
Daniel Susinevan yksityisvalmennus sunnuntaina 22. tammikuuta kolmelle nopeimmalle Keskustassa ilmoittautuneelle. Avoin myös valokuvallisille hevosille. Nimi listaan -tyyppinen toteutus.
Osallistujat:
Frida - Aquamarine F
Adalind Larsson - Pramias Leifocean
Jannica - Poniniemen Maximillian
Frida & Malla
Vähän nauratti jämerän tamman asenne. Se oli vähän sen oloinen, että tiesi paremmin kuin kukaan muu tässä maneesissa, mitä Hänen Korkeutensa tänään suvaitsisi tehdä. Hyvällä liikemekaniikalla ei vielä pitkälle pötkitty, jos hevonen ei ollut valmis työskentelemään ratsastajansa kanssa. Loppujen lopuksi ratsastaja kuitenkin ymmärsi paremmin kouluratsastuksen lajiominaisuuksia, kouluohjelmia ja arvostelupöytäkirjoja. Hyvää ratsastusta oli tietysti olemassa muunkinlaista kuin kouluruusukejahtia, mutta nyt katselin kuitenkin edessäni kilpailevaa kouluratsukkoa, jonka tavoitteet olivat juuri kilpakentillä.
"Pysäytä se", komensin ja odotin nopeaa toimintaa.
Hevonen vähän kyseli, onko pakko pysähtyä, kun just nyt on niin hyvä pössis tässä eteen liikkuessa.
"Uudestaan liikkeelle. Kohta pysäytät sen taas."
Äh, sanoi hevonen, alkutervehdyksiäkö tässä treenataankin, juujuu, kyllä minä nämä jutut osaan. Sehän sitten pysähtyi topakasti tasan.
Aloin päästä jyvälle tästä hevosesta, niin uskoin.
"Se taitaa olla aika itsevarma hevonen", arvelin ääneen. "Ei kovin helposti motivoitavissa tekemään asioita, jotka eivät sitä itseään juuri sillä hetkellä niin miellytä?"
"Juu, ei tosiaan", sanoi Frida, ja minä nyökkäsin.
"Sitä pitää ehkä vähän yllättää välillä. Provosoidakin, ja sitten palkita, kun se tekee sulle mieliksi."
Malla piti ravilisäysten liihoittelusta. Nopeissa piaffi-passage-siirtymisissä se vähän huiskautteli häntää, kun homma oli työlästä, mutta kun se erityisen hyvän siirtymisen jälkeen saikin nopeasti pitkät ohjat, käyntitauon ja paljon silittelyjä, se meni melkein hölmistyneen näköiseksi. Hetkinen - olikin kivaa tehdä niin kuin ratsastaja halusi, vaikka se olikin vähän rankkaa. Sanottiin kai, että kissat elivät kiitoksilla, mutta Mallaa silmiäni siristellen katsellessani mietin, että niin kyllä tuokin kavioeläin. Hyvin se miellyttämisenhaluisuutensa kätki, mutta se oli olemassa. Samoin oli GP-hevoselta vaadittava laatukin.
Adalind & Leonis
Adalind oli minulle tuttu ratsastaja, olihan hän Seppeleen sponssikouluratsastaja. Nuoren naisen uutta hevosta en ollut vielä nähnyt, ja oli mielenkiintoinen hetki, kun Adalind toi Leoniksensa maneesiin. Juttelimme hevosesta vähän samalla, kun Ada käveli ja keventeli. Leonis oli hänellekin vielä aika uusi tuttavuus, ja kuulemma haasteita oli ollut. Nyökkäilin. Näin Adalindin asennosta ja otteista, että häntä vähän kai jännittikin tulla laadukkaan mutta vielä vähän vaiheessa olevan rautiaansa kanssa minun eteeni.
"Se, mitä mä haluan sun tekevän ihan ensimmäiseksi, on hengittäminen", muistutin Adalindia. "Vedä syvään henkeä, ja samalla kun hengität ulos, ikään kuin rentoudu sen hevosen kyytiin. Anna sen liikkua sun alla, vaikka tuntuisi, että se lähtee pois siitä. Lukitsemalla sä et sitä saa pysymään sun kanssa. Tule aluksi neliönmuotoiselle uralle tähän mun ympärille."
Neliöllä lähdimme hakemaan Leonikselle tasaista tahtia ja Adalindille rauhallista oloa. Kulmiin hevosta piti vähän hidastaa, ei kädellä vaan vatsalihaksilla.
"Ala tällä sivulla ratsastaa sitä vähän avotaivutusta ajatellen. Sano sille, että nyt ei riitä että kävelee kuin juna eteenpäin, ja ohjaa se pehmeästi loivaan loivaan taivutukseen. Älä jarruta. Pidät käden pehmeänä, ohjaavana."
"Toiselle sivulle tee pieni temponmuutos. Suorista se kulman jälkeen ja ota sitten aavistuksen verran pienempään käyntiin, mutta älä vedä, älä lukitse. Ei isoa eroa, mutta sellainen, että huomaat, että se jää odottamaan. Muutama askel ja päästä se taas eteen."
Tuoreelle ratsukolle piti vain lähteä luomaan yhteistä säveltä. Leonis oli hyvä ja laadukas hevonen, ja ajattelin, että sillä ratsastaminen tulisi olemaan Adalindille mielekästä ja opettavaista, kunhan luottamus kasvaisi. Tänään sain oikeastaan useasti pyytää Adalindia tekemään vähän. Vähitellen Leoniksesta alkoi näkyä halu odottaa ja tehdä niin kuin pyydettiin, ja sitä halusin hevoseen aina. Oikoteitä onneen ei ollut, ja vain yhteistyöhaluisen hevosen kanssa päästiin tavoitteisiin. Tässä vaiheessa yhteistyötä mielellään työskentelevän mutta myös helposti kiehahtavan hevosen kanssa oli Adalindin tärkein tehtävä toimia niin, että hevonen ei olisi jatkuvasti oman kiireensä lisäksi myös jännittyneen ratsastajan prässäämä. Hyvä tästä tulisi, ajan ja maltin kera.
Jannica & Max
Katselin kiinnostuneena ponia, joka ravasi maneesissa. Ratsastaja kevensi mukana tomerana ja teki välillä pieniä pidätteitä, jottei reipas ja jokseenkin kiireinen nyffi olisi jolkotellut alta pois. Ponin olemus miellytti minua, vaikken luonnollisesti ollut suurista suurin poni-ihminen - no, juurikin siksi, että olin niille ihan liian suuri. Oli meillä tallissa kuitenkin kiva poni itselläkin, ja Scorpidoon ajatukseni vähän harhautuivatkin. Jos se joskus astutettaisiin, juuri Maxin kaltainen nyffi voisi tulla kyseeseen.
No, mutta nyt ei oltu astutuspuuhissa. Kouluvalmennus oli alkamassa ja Max ja sen ratsastaja Jannica pääsisivätkin pian näyttämään osaamistaan. Kun käytiin tositoimiin, oli edessäni keskittynyt ratsukko. Teimme aluksi siirtymisiä askellajista toiseen, tavoitteena saada etenkin alaspäin siirtymiset tasaisen rauhallisiksi, jotta heti ensimmäinen askel alemmassa askellajissa pääsisi sujumaan ilman, että Jannicalla jäisi käsijarru päälle. Niin monesti kävi, jos ratsastajaa vähänkin huoletti, jäisikö poni kiireiseksi.
"Jäädään seuraavaksi työskentelemään hetki käynnissä."
Käynti oli oikeastaan aika haastava askellaji ratsastettavaksi. Itselläni oli kestänyt aika kauan ymmärtää, miten se askellaji oikein toimi, olihan minulla vähäsen paksu kallo. No joo. En ollut asian kanssa yksin. Sitä vain helposti kävi niin, että kun ajatteli "ratsastavansa käyntiin ilmaa", teki hevoselle niin kovan kiireen, että käynnistä tuli töpöttämistä.
"Anna sille aikaa astua", sanoin Jannicalle, kun etsimme keskikäyntiä. "On eri asia hakea askeleeseen pituutta, kuin nopeutta. Huomasitko itse, että äskenkin naputit sitä jalalla? Ja mitä siinä tapahtui?"
"Ehkä sulla jäi vähän päälle ajatus siirtymästä ja siitä eronteosta, mitä siinä tapahtuu. Ideaalitilanne kuitenkin on, että kun teet sen eron siinä pisteessä, missä siirtymän tahdot tapahtuvan, et sitten enää sen jälkeen pyydä jatkuvasti uutta ja uutta eroa. Luota poniin ja pidä eroa yllä sillä, että korjaat vain silloin kun on jotain mitä korjata. Ratsastaessa ei oikeastaan ole hyödyllistä tehdä asioita jotenkin varmuuden vuoksi."
Se taisi muodostua vähän valmennuksen teemaksi: varmistelun vähentäminen. Tekeminen vain silloin kun oli oikeasti tarvetta. Sen teeman parissa jatkettiin muissakin askellajeissa.
Osallistujat:
Frida - Aquamarine F
Adalind Larsson - Pramias Leifocean
Jannica - Poniniemen Maximillian
Frida & Malla
Vähän nauratti jämerän tamman asenne. Se oli vähän sen oloinen, että tiesi paremmin kuin kukaan muu tässä maneesissa, mitä Hänen Korkeutensa tänään suvaitsisi tehdä. Hyvällä liikemekaniikalla ei vielä pitkälle pötkitty, jos hevonen ei ollut valmis työskentelemään ratsastajansa kanssa. Loppujen lopuksi ratsastaja kuitenkin ymmärsi paremmin kouluratsastuksen lajiominaisuuksia, kouluohjelmia ja arvostelupöytäkirjoja. Hyvää ratsastusta oli tietysti olemassa muunkinlaista kuin kouluruusukejahtia, mutta nyt katselin kuitenkin edessäni kilpailevaa kouluratsukkoa, jonka tavoitteet olivat juuri kilpakentillä.
"Pysäytä se", komensin ja odotin nopeaa toimintaa.
Hevonen vähän kyseli, onko pakko pysähtyä, kun just nyt on niin hyvä pössis tässä eteen liikkuessa.
"Uudestaan liikkeelle. Kohta pysäytät sen taas."
Äh, sanoi hevonen, alkutervehdyksiäkö tässä treenataankin, juujuu, kyllä minä nämä jutut osaan. Sehän sitten pysähtyi topakasti tasan.
Aloin päästä jyvälle tästä hevosesta, niin uskoin.
"Se taitaa olla aika itsevarma hevonen", arvelin ääneen. "Ei kovin helposti motivoitavissa tekemään asioita, jotka eivät sitä itseään juuri sillä hetkellä niin miellytä?"
"Juu, ei tosiaan", sanoi Frida, ja minä nyökkäsin.
"Sitä pitää ehkä vähän yllättää välillä. Provosoidakin, ja sitten palkita, kun se tekee sulle mieliksi."
Malla piti ravilisäysten liihoittelusta. Nopeissa piaffi-passage-siirtymisissä se vähän huiskautteli häntää, kun homma oli työlästä, mutta kun se erityisen hyvän siirtymisen jälkeen saikin nopeasti pitkät ohjat, käyntitauon ja paljon silittelyjä, se meni melkein hölmistyneen näköiseksi. Hetkinen - olikin kivaa tehdä niin kuin ratsastaja halusi, vaikka se olikin vähän rankkaa. Sanottiin kai, että kissat elivät kiitoksilla, mutta Mallaa silmiäni siristellen katsellessani mietin, että niin kyllä tuokin kavioeläin. Hyvin se miellyttämisenhaluisuutensa kätki, mutta se oli olemassa. Samoin oli GP-hevoselta vaadittava laatukin.
Adalind & Leonis
Adalind oli minulle tuttu ratsastaja, olihan hän Seppeleen sponssikouluratsastaja. Nuoren naisen uutta hevosta en ollut vielä nähnyt, ja oli mielenkiintoinen hetki, kun Adalind toi Leoniksensa maneesiin. Juttelimme hevosesta vähän samalla, kun Ada käveli ja keventeli. Leonis oli hänellekin vielä aika uusi tuttavuus, ja kuulemma haasteita oli ollut. Nyökkäilin. Näin Adalindin asennosta ja otteista, että häntä vähän kai jännittikin tulla laadukkaan mutta vielä vähän vaiheessa olevan rautiaansa kanssa minun eteeni.
"Se, mitä mä haluan sun tekevän ihan ensimmäiseksi, on hengittäminen", muistutin Adalindia. "Vedä syvään henkeä, ja samalla kun hengität ulos, ikään kuin rentoudu sen hevosen kyytiin. Anna sen liikkua sun alla, vaikka tuntuisi, että se lähtee pois siitä. Lukitsemalla sä et sitä saa pysymään sun kanssa. Tule aluksi neliönmuotoiselle uralle tähän mun ympärille."
Neliöllä lähdimme hakemaan Leonikselle tasaista tahtia ja Adalindille rauhallista oloa. Kulmiin hevosta piti vähän hidastaa, ei kädellä vaan vatsalihaksilla.
"Ala tällä sivulla ratsastaa sitä vähän avotaivutusta ajatellen. Sano sille, että nyt ei riitä että kävelee kuin juna eteenpäin, ja ohjaa se pehmeästi loivaan loivaan taivutukseen. Älä jarruta. Pidät käden pehmeänä, ohjaavana."
"Toiselle sivulle tee pieni temponmuutos. Suorista se kulman jälkeen ja ota sitten aavistuksen verran pienempään käyntiin, mutta älä vedä, älä lukitse. Ei isoa eroa, mutta sellainen, että huomaat, että se jää odottamaan. Muutama askel ja päästä se taas eteen."
Tuoreelle ratsukolle piti vain lähteä luomaan yhteistä säveltä. Leonis oli hyvä ja laadukas hevonen, ja ajattelin, että sillä ratsastaminen tulisi olemaan Adalindille mielekästä ja opettavaista, kunhan luottamus kasvaisi. Tänään sain oikeastaan useasti pyytää Adalindia tekemään vähän. Vähitellen Leoniksesta alkoi näkyä halu odottaa ja tehdä niin kuin pyydettiin, ja sitä halusin hevoseen aina. Oikoteitä onneen ei ollut, ja vain yhteistyöhaluisen hevosen kanssa päästiin tavoitteisiin. Tässä vaiheessa yhteistyötä mielellään työskentelevän mutta myös helposti kiehahtavan hevosen kanssa oli Adalindin tärkein tehtävä toimia niin, että hevonen ei olisi jatkuvasti oman kiireensä lisäksi myös jännittyneen ratsastajan prässäämä. Hyvä tästä tulisi, ajan ja maltin kera.
Jannica & Max
Katselin kiinnostuneena ponia, joka ravasi maneesissa. Ratsastaja kevensi mukana tomerana ja teki välillä pieniä pidätteitä, jottei reipas ja jokseenkin kiireinen nyffi olisi jolkotellut alta pois. Ponin olemus miellytti minua, vaikken luonnollisesti ollut suurista suurin poni-ihminen - no, juurikin siksi, että olin niille ihan liian suuri. Oli meillä tallissa kuitenkin kiva poni itselläkin, ja Scorpidoon ajatukseni vähän harhautuivatkin. Jos se joskus astutettaisiin, juuri Maxin kaltainen nyffi voisi tulla kyseeseen.
No, mutta nyt ei oltu astutuspuuhissa. Kouluvalmennus oli alkamassa ja Max ja sen ratsastaja Jannica pääsisivätkin pian näyttämään osaamistaan. Kun käytiin tositoimiin, oli edessäni keskittynyt ratsukko. Teimme aluksi siirtymisiä askellajista toiseen, tavoitteena saada etenkin alaspäin siirtymiset tasaisen rauhallisiksi, jotta heti ensimmäinen askel alemmassa askellajissa pääsisi sujumaan ilman, että Jannicalla jäisi käsijarru päälle. Niin monesti kävi, jos ratsastajaa vähänkin huoletti, jäisikö poni kiireiseksi.
"Jäädään seuraavaksi työskentelemään hetki käynnissä."
Käynti oli oikeastaan aika haastava askellaji ratsastettavaksi. Itselläni oli kestänyt aika kauan ymmärtää, miten se askellaji oikein toimi, olihan minulla vähäsen paksu kallo. No joo. En ollut asian kanssa yksin. Sitä vain helposti kävi niin, että kun ajatteli "ratsastavansa käyntiin ilmaa", teki hevoselle niin kovan kiireen, että käynnistä tuli töpöttämistä.
"Anna sille aikaa astua", sanoin Jannicalle, kun etsimme keskikäyntiä. "On eri asia hakea askeleeseen pituutta, kuin nopeutta. Huomasitko itse, että äskenkin naputit sitä jalalla? Ja mitä siinä tapahtui?"
"Ehkä sulla jäi vähän päälle ajatus siirtymästä ja siitä eronteosta, mitä siinä tapahtuu. Ideaalitilanne kuitenkin on, että kun teet sen eron siinä pisteessä, missä siirtymän tahdot tapahtuvan, et sitten enää sen jälkeen pyydä jatkuvasti uutta ja uutta eroa. Luota poniin ja pidä eroa yllä sillä, että korjaat vain silloin kun on jotain mitä korjata. Ratsastaessa ei oikeastaan ole hyödyllistä tehdä asioita jotenkin varmuuden vuoksi."
Se taisi muodostua vähän valmennuksen teemaksi: varmistelun vähentäminen. Tekeminen vain silloin kun oli oikeasti tarvetta. Sen teeman parissa jatkettiin muissakin askellajeissa.