Trullin hoitopäiväkirja

[Lynn]

Dreams True Love "Trulli"
New forestinponi, tamma, sk. 145 cm
Hoitaja: Tiiu
Omille sivuille

Herkkä mutta kiltti ponineitokainen, joka osaa toisinaan olla ilkikurinenkin! Taitava ja taiteellinen, unohtuu toisinaan hieman haahuilemaan... mutta kaikesta huolimatta kultainen poni.

[Lynn]

19. maaliskuuta - Hämärä laskeutuu

Sophie pujahti tarhaan tervehtimään entistä poniaan. Aikansa Trullia hellittyään tyttökin alkoi olla jo aivan lumen peitossa - hämärä laskeutui ja sen myötä lumisade tiheni.

[Sophie]

Väritit maailmani, ennen näin sen harmaana

Olin jutellut tänään aikaisemmin Lynnin kanssa, että voisin tulla ratsastamaan Trullilla Mallaspuroon. Trulli seisoi pirteänä tarhassaan ja meninkin heti moikkaamaan sitä.
" Mitäs kuuluu, tytsy? " hymyilin sille ja rapsuttelin sitä korvan takaa.
" Sulla ei kuulemma vielä ole hoitajaa, mutta eiköhän sellainenkin pian löydy ", jatkoin,
" olethan niin kultainen poni. "

Tartuin Trullin riimuun ja avasin portit. Talutin Trullin talliin ja etsinkin vähän aikaa Trullin karsinaa uudesta paikasta. Lopulta löysin karsinan ja aloitin heti harjaamaan sitä.
Trulli oli hieman muuttunut siitä, kun se oli omani. Sillä oli tuntihevosten piirteitä, se ei tykännyt niinkään vatsan alta harjaamisesta ja pieraisi aina kun putsasin sen takakaviot. Mutta kyllä se oli vielä oma itsensä, se välillä vähän säpsähteli jos tein nopeita liikkeitä, mutta vaikutti siltä tutulta luottoponilta.

Harjattuani ja hoidettuani Trullin hain satulahuoneesta sille satulan ja suitset. Ulkona oli hetki sitten satanut, mutta päätin kuitenkin mennä ulos. Jos oli kuraista, ainahan Trullin jalat pystyi pesemään.
Trullin otti kuolaimet suuhun ja kiinnitin remmit kiinni. Laitoin satulan Trullin selkään ja silloin viimeistään alkoi Trullin luimimaan, kun kiristin vyötä. No, ilman puraisuja sekin hoitui ja sitten vain laitoin päähäni kypärän ja kiristin vielä turvavyön tiukalle.

Talutin Trullin kentälle kaartoon. Kiristin vyötä vielä hieman ja laskin jalustimet alas ennen kuin nousin selkään. Annoin Trullin kävellä pitkin ohjin muutaman kierroksen. Trulli tuntui tutulta ja kevyeltä ratsastaa. Se viskoi välillä päätään, mutta vaikutti kivalta.
Otin ohjat käteen ja aloitin pysähdyksillä ja peruutuksilla, jotta saisin ponin nenän maata kohti.
Trulli kuunteli hyvin apujani, vaikak huomasi, että tuntiponeilla käytettiin enemmän ohjaa kuin painoa ohjatessa, joten jouduin itsekin välillä jopa kääntämään pelkällä ohjalla. Peruutukset menivät vielä vain painon avulla, josta olin iloinen.

Kun Trulli oli mennyt todella hyvin, vaihdoin suuntaa ja jatkoimme kevyessä ravissa. Trulli haki nopeasti kuolaimelle ja pystyin pitämään vähän korkeampaa kättä, joka oli myös tasaisempi.
Lisäsin ja kokosin Trullin ravia aina sivujen mukaan. Pitkillä sivuilla kovempaa ja lyhyillä hiljempaa.
Kun ravityöskentely sujui hyvin, valmistelin laukkaan. Trulli lähti iloisesti eteenpäin ja sainkin hakea sitä takaisin kuolaimelle ja edes tuntumalle hetken. Lopulta se kuunteli ja meni hienosti.

Laukkasimme muutaman laukkapuomin, mitkä olivat jääneet joltain muulta. Trulli oli pysynyt aika lailla samanlaisena kuin ennenkin.
Oma pikku Trullini.

kuva on aika ihana ku en oo piirtäny aikoihin hevosta ja toi on sellai läpällä (:

[Tiiu]

2.5.2010

Aurinko möllötti keltaisena, kirkkaana jötikkänä taivaalla tuoden lämmintä säätä tänne meille. Huokaisin raskaasti, pysäytin uskollisen joponi keskelle pyörätietä ja riisuin hupparin päältäni, sittemmin vangiten sen yhä tarakalle.
- Ei hitossa, miten kuuma tääl voi olla, sanoin pyyhkäisten otsaani. Polkaisin taas joponi liikkeelle kohti kohdettani Mallaspuroa. Se oli talli, josta olin saanut ensimmäisen hoidokkini taukoni jälkeen. Pohdin, kuinka ruosteessa mahdoin olla ja miten selviäisin tämän nyffitamman kanssa. Äiti oli kuitenkin toitottanut kaiken menevän nappiin ja että saisin myös varmasti uusia ystäviä Mallaspurosta.

Käännyin vinhasti polkien tallille vievälle tielle. Rupesin jo olemaan niinkin lähellä, että havaitsin oikealla puolellani kentän ja vasemmalla pikkuruisen tarhan. Eteeni avautui taas melkoisen iso tallipiha jota somisti parit rakennukset, tarhat ja tiet poikineen. Huokaisin tällä kertaa helpotuksesta laskeutuessani pyörän satulasta. Ympärilläni oli satumaisen nättiä ja rauhallista, hevoset ja ponit huiskivat ötököitä ympäriltään samalla laiduntaen ahnaasti. Pälyilin tarhoihin ja yritin etsiä newforestin näköistä, mutta minut keskeytettiin pian.
- Tervehdys, sinä pieni tyllerö siellä! miehinen ääni huusi. Käännyin katsomaan taakseni ja näin tallin ovella nuorehkon näköisen miehenalun. Tällä oli vaaleanruskeat hiukset ja naamallaan kiltti ilme.
- No hei. Anteeks, mutta mä en ole pieni, hymähdin, nousin varpailleni ja astelin tämän luokse. - Pieni on ihan eri asia kuin lyhyt, joka mä ehkä jossain tapauksessa saatan ollakin.
- Okei, okei. Uskotaan. Mä olen muuten Santeri. Kukas sä olet iso tyttö ja miksi olet täällä?
- Oon Tiiu ja etsin tässä just mun uutta hoitoponia, hymyilin ja katsoin poikaa - jokseenkin hieman yläilmoihin tosin. Mutta minkäs minä lyhyydelleni mahdoin!
- Silmistänikö sä ponias haet? Ala tulla, mä näytän sulle sen kyllä kuhan kerrot ketä haet, Santeri naurahti. Minua ei pitänyt kahta kertaa käskeä kävellessäni kiltisti tämän perässä tarhoille.

Juuri nyt talutin Trullia rauhaisasti talliin. Ponillakaan ei näyttänyt olevan mihinkään kiire, siihen malliin se ainakin eteni.
- Mokomakin iso jalallinen etana! tirskahdin ja taputin tammaa hellästi kaulalle. Santeri oli häipynyt jo tallin viileään ilmaan, tosin ei se haitannut minua. Trullilla ja minulla näytti synkkaavan heti, jo tarhasta haun vuoksi - yleisimmät tuntemani ponit eivät antaneet kiinni niinkin helposti kuumana kesäpäivänä. Tallissa kiinnitin hoidokkini käytävälle. Taas alkoi armoton pälyilemiseni - voi, kumpa pelastava Suuri Sankari-Santeri ilmestyisi taas kertomaan minulle, missä Trullin varusteet olivat.
- Äsh, enköhä mä sen sitten itsekin löydä.
Lähdin tutkimaan tallia. Hetihän tuo satulasaippualta tuoksuva huone löytyikin ja kiitin onneani että se olikin sijoitettu mahdollisimman helppoon paikkaan. Katselin hetken ympärilleni. Korit pursusivat rasvoja ja varaturparemmejä ja niin edelleen. Taisi olla talliväki varautunut ihan kaikkeen, onneksi myös tietämättömiin hoitajanalkuihin - kiitos siitä heille, kun olivat kiltisti nimikoineet ponien kamat. Kaappasin hoidokkini harjat ja lähdin pinkomaan takaisin sen luokse.

Tamma nuokkui käytävällä varsin levollisesti. Raaputin sen otsaa ja hymyilin. Se vilkaisi minuun sivusilmällä, huomasi että olin kai ihan turvallinen ja jatkoi taas nukkumistaan.
- Hupsu Trulliseni. Meidän piti tutustua, mutta ehkä onkin vaan hyvä että sä nukut, ettet pääse tekeen mitään ylimääräsiä konnankoukkuja. Niistä mä en pidä, ehen, vaikka suht huumorintajunen oonki, tirskahdin onnellisena ponista. Tamma pöllysi hurjasti minun sukiessani sitä. Se näytti nauttivan yhä enemmän olostaan. Trulli ei pitänyt kovin mahanaluksen harjauksesta, ja osoittikin mieltään heräämällä hetkellisesti, mutta antoi minun lopulta suorittaa hommani loppuun.
Tamman harjauksessa kesti kyllä, mutta oli se sen arvoistakin. Teinhän sentään työtä sen eteen, että saisin hoivata niinkin ihanaa tyttöstä kuin Trulli oli.

Päivän päätteeksi vein tamman takaisin ponin takaisin tarhaan.
Se riensi oitis tovereidensa luo. Katselin niiden menoa vielä hetkisen, kunnes menin vielä talliin lakaisemaan vähän käytävää.

[Tiiu]

4.6.2010

- TRULLLIII, huusin tarhanportilta.
Monet hevoset nostivat päänsä ilmoihin tutkivasti, mutta laskeutuivat sittemmin yhtä nopeasti heinien pariin. Vain Trulli ja sen shetlanninponiystävä eivät ilmeisemmin edes kuulleet koko huutoa - niillä oli selvästi kivaa tarhan toisella puolen; villejä pukkihyppyjä ja leikkitappeluita.
- No jopas nyt, ollaan taas niin varsoja olevinaan. No ei kai nyt sentään, saavathan aikuisetkin hopot hauskaa pitää. Olkoon, menen vaikka karsinan sitten ensin siivoamaan, tuhahdin kohauttaen olkiani. Kun käännyin hitaasti, takanani seisoi Santeri.
- Pikku.. khröm, isolla tytöllä kovat keskustelut menossa. Hei hetkinen, kenes kanssa sä oikein puhut? poika virnisti ja pälyili oikein vitsikkäänä ympärilleen.
- No johan oot oikeen hauska tänään, oikein todella vitsikäs. Anteeksi että satun toisinaan yksinäni juttelemaan, sori tosi paljon. Mutta nyt mun täytyy rientää, heissulivei sullekin, vastasin pojalle. Kieltä näyttäen poistuin paikalta kottikärryjä hakemaan.

Karsinaa siivotessani mietiskelin huomista todistuksienhakua. En saanut rahaa hyvistä numeroista, mutta toivoin silti saavani edes pari 7 parempaa - miellyttääkseni edes itseäni. iPodissani pauhasi Westlifen I don't wanna fight ja mietteissäni päädyin jopa hyräilemään sitä musiikin tahdissa. Kiitin onneani, että kukaan tuskin kuuli..
Siivottuani neidin karsinan, lappasin kottikärryt syrjään ja etenin lähes puolijuoksua kohti tarhoja. Riimunnaru tiukasti kourassani pujahdin langan alitse ja kävelin Trullin luo.
- Hei, neitiseni. Kiinnitin riimunnarun riimuun. - Miten olisi pieni harjaustuokio tuolla tallissa?
Trulli hörähti ja polkaisi rauhattomasti maata jalallaan.
- Noh noh, tuhma tyttö. Tiedän että joudut jättää bestikseks iha hetkeks tänne, mutta tuskin se teidän maailmoja kaataa. Alahan tulla, tyttöseni.

Minua ihmetytti suuresti väen vähäisyys tähänkin aikaan päivästä. Eilenkin olin tavannut vain Santerin - niin, ihan niinkuin tänäänkin. Hain harjat satulahuoneesta ja aloin sukimaan ponia. Se oli rauhaton tänään, mutta luulin sen johtuvan siitä, että ötököitä oli mahdottomasti talven jälkeen.
Pian talliin saapui tyttö.
- Hei, onhan täällä joku! Moi, me ei ollakaan vielä tavattu, tämä sanoi ja taputti lempeästi hoidokkiani turvalle. - Mä oon Lynn.
Laitoin harjan takaisin pakkiin ja vastasin: - No tere, mä olen Tiiu. Siis tän Trullikan uus orja.. krhöm, tarkotan hoitaja.
- No, kiva tutustuu, näkyillään ja sillein. Mut mun pitää jo kadota, velvollisuudet kutsuu, Lynn huikkasi pirteästi ja heilautti kättään minun suuntaani.
- Moikka sitten.

- Kestipä toikin juttutuokio kauan. Mulla alkaa pää hajota, kun en voi puhua kun itselleni. Melkosen turhauttavaa, tälläseltä papupadalta, hymähdin ja halasin Trullin kaulaa. Ja kuinka ollakaan, juuri kun taas puhuin itsekseni, Santeri oli lymyilemässä takanani.
- Satuitko sä sanomaan, että joskus satut puhumaan yksiksesi, tai jotain siihen suuntaan? poika irvaili.
- Näyttää siltä että herra Santeri lentää täältä kohta kuin leppäkeihäs.. hymyilin ja seisoin yhä tamman vierellä.
- Kovat puheet on likalla. Tuskinpa vaan, sähän oot tollanen pikkunenkin, niin että milläs lihaksilla? Santeri jatkoi ja kyykistyi minun tasolleni.
- Röyhkeätä, nimittäin juuri näillä lihaksilla, hymähdin ja iskin poikaa nyrkillä vatsaan. Santeri ulahti kivusta, mutta minulla oli hauskaa. Napsautin riimunnarun kiinni riimun lukkoon ja maiskutin. - Tulehan poniseni, jätetään toi hupsu jätkä tänne itkee, niii kulta pieni.

Kävelytin tammaa hieman tallipihalla, silmäillen samalla rakennuksia ja muita tarhoja. Otin pientä ravipätkääkin ja näin, kuinka upeat askeleet sillä oli.
- Hyvä tyttö, enköhän mä nyt päästä sut pälkähästä. Mee takaisin tarhaan, siitä vaan, kyllä mä kestän sen verta olla sustaki erossa, hölmöläine, naurahdin rennosti ja päästin sen portista sisälle tarhaan.
Menin sisälle talliin. Santeri oli lakaisemassa käytävää, liekö sitten unohtanut jo nyrkiniskuni.
- Unohin mun koulurepun vaan talliin, mites sun vatsas voi? Ei kai sua sattunu kuitenka pahemmi? hymyilin pojalle.
- Äsh, vaikka aika kovakouranen sä kyllä nähtävästi tahtoessas osaat olla. Ehkä mä lopetan ne ''pikkunen'' jutut tähän, etten mä oo mustelmilla kohta koko miäs, Santeri vastasi hieman ujonpuoleisesti naurahtaen. Kaappasin koulureppuni, moikkasin Santerin ja poljin kotiin minkä ehdin.

[Tiiu]

5.6.2010

Avasin tallin oven ja kävelin sisään. Ajattelin päivän olevan samanlainen ja normaali hoitopäivä, niinkuin kaksi aiempaakin - mutta tällä kertaa taisin olla pahoin väärässä.
Käytävällä istuskeli nainen, kädessään mustat suitset ja sieni. Ilmeisesti tämä pesi niitä. Tervehdin naikkosta iloisesti.
- No hei, sä ootkin varmaan se Tiiu - niin, siis Trullin hoitaja. Sä voisitkin tänään vähän ratsastaa sitä tossa kentällä, ota ihan rauhallisesti näin ekaks kerraks. Eiköhän tuolt tule sua joku vahtimaan, itse en ehdi valitettavasti. Mut pidä hauska päivä tyttö kulta! Aikuksi esittäytynyt nainen sanoi, nostamatta katsettaan kiiltävistä ja tarkkaan putsatuista suitsista.
- Voi kiitos tosi paljon! huudahdin, nappasin riimunnarun hoidokkini karsinalta ja pingoin puolijuoksua pihalle. Olin niin iloinen - kesäloma oli juuri tänään alkanut, niinkuin myös näköjään ratsastusmahdollisuuteni Mallaspurossa! Tätä fiilistä ei tulisi mikään pilaamaan, siitä olin varma.

Kun talutin innokkaan ratsuni käytävälle, Aikku oli jo kadonnut.
- Onhan tuo nopea liikkeissään, pohdiskelin ja aloin sukimaan Trullia. Pian kuulin tallioven avautuvan ja sitten taas sulkeutuvan. Kulman takaa kävelikin kohta täysissä kesävarustuksissa - kukas muu, kuin Santeri.
- Moi, jäpikkä, hymyilin tälle. Vaihdoin harjaa, mutta en kääntänyt katsettani pojasta.
- No tere. Olikos likalla hyvä todistus? Vai meniks iha perseelleen? Santeri naurahti vastaukseksi.
- Ihan jees oli.
- No hyvä. Ratsastamaanko sä oot lähössä? tämä kysyi ja viittasi lattialla lojuviin suitsiin. - Onkos sua tulos kukaan valvoo vielä? hän jatkoi ja vinkkasi silmää.
- Ratsastamaan joo. Ei oo valvojaa, tule pois vaan, hymähdin ja nostin innokkaasti höristelevän Trullin kaviot.

Kun olin laittanut ponille pintelit, suitset ja satulan, olimme valmiita lähtemään. Santeri oli pitänyt minulle seuraa koko sen ajan, kun olin valmistellut Trullikkaa. Kentällä pusersin vyön tiukalle maasta käsin ja ponnistin selkään. Jalustimet olivat juuri sopivat koulujalustimet minulle. Tammalla olivat pehmeät liikkeet, heti käynnistä lähtien. Se oli rauhallinen, mutta tepasteli silti menemään melkoista vauhtia.
- Hieno poni, sooh.
Alkukäyntien jälkeen Santeri määräsi minun ottamaan ohjat käteen ja lähteä ravaamaan aluksi ympyröitä. Heti ravissa aloin kokoamaan Trullia ja menin ympyröitä toisensa jälkeen. Se taipui ja asettui jo mainiosti. Taputin sitä hellästi kaulalle ja siirsin käyntiin, kumarruin halaamaan sitä.
- Hiano tyttö, voi sinua ku oot tollanen lutututu ja tollanen tui tuii, lepertelin sille. Santeri katsoi minua ällistyneenä.
- No kyllä sä ton lepertelyn taidat, ei sen puoleen.. poika ratkesi nauramaan. Tunsin, kuinka puna levisi kasvoilleni.
- Niinhän ne sanoo, vastasin ja hyppäsin alas tamman selästä hetken käveltyäni.

[Tiiu]

TARINA TRULLIN NÄKÖKULMASTA

8.6.2010

Rouskuttelin vehreää heinää enemmän, kuin tyytyväisenä. Päivä oli sujunut leppoisasti syödessä, olihan se toki elämäni tarkoitus. Kun vatsassa alkoi möyriä täydenolon tunne, kiepsahdin maahan piehtaroimaan. Sitten jatkoin syömistä. Aah, kuinka syöminen osasi olla kivaa. Uuh, kuinka heinä olikin hyvää.
Pian kuulin portilta jo melko tutuksi käyneen äänen, joka huusi nimeäni. Polkaisin turhautuneena maata ja heilautin häntääni, kun öttimöttiäiset parveilivat ympärilläni. Mitä nekin pieneliöt halusivat minusta, isosta ponista?
Kun hoitajani huomasi, etten todellakaan aikonut liikkua portin suuntaakaan, oli tämä katsonut viisaammaksi lähteä minua pyydystämään. Mutta ai että, kuinka ovela olinkaan. Pyörähdinkin ympäri ja juoksin pakoon! Kyllähän tuokin lapsonen liikuntaa kaipasi, sehän nyt oli kysymättäkin selvää.
- Arrrrgggh, sinä kiittämätön eläin! Teen sinusta rukkaset, hoitajani kirosi. Kai tytön olisi pitänyt tajuta, että säikyin hänen puhettaan vielä enemmän? No hyvä on, hädin tuskin kuulin sitä, mutta olihan minun joku tekosyy keksittävä.

Hmh, viimein hoitajani voitti minut - tai tietenkin annoin hänen voittaa. Tyttö talutti minut talliin ja kiinnitti kiinni käytävälle, niinkuin hänellä oli tapana.
- Nyt mä suin sut oooooikein puhtoseksi, se sanoi. Mahassani kurisi. Voi, kuinka tuo ihmisolento halusikaan tapattaa minut! Voi viho viimeinen ruohotupsu, minähän vallan kuolisin nälkään! Yritin keksiä konsteja höynäyttää Tiiua, mutta se oli hankalahkoa tässä nälässä ja kuumuudessa.
- Mikä sua oikein vaivaa? Sählä, höpsö ratsuni, hoitajani naurahti. Kohta hänen uljas kavaljeerinsa saapui talliin - nimittäin Santeri. No, olihan tuo komea, ei yhtään hassumpi Tiiulle. Hoitaja taisi lukea ajatukseni ja kuiskutti korvaani jotakin siitä, että he olivat vain ystäviä ja minun pitäisi muistaa se. No, mikäpäs siinä sitten. Sain sentään nukkua rauhassa, kun nuo kaksi jutustelivat ah-niin-ihania juttujaan.

Kun Tiiu oli saanut harjattua minut loppuun, vei hän 'ihanan ratsunsa' pienelle kävelylle maastakäsin. Tutkimme luonnon kauneutta - krhöm, tai itseasiassa hoitajani tutki. Minä puolestani havainnollistin, kuinka suussasulava kukkanen voikukka olikaan.
- Katso, Trulliseni! Katso, kuinka sulonen pieni lintu. Raukka hädintuskin osaa lentää, Tiiu höpötti minulle. Jaa-a, en ollut hirveästi kiinnostunut linnuista. Komeiden orhien perään minä kyllä olin. Olihan tuo lintunen kyllä ihan suloinen, mutta minä veisin silti voiton.
- Mutta tietenkin voitat suloisuuskisassa sinä vs. tuo tirppa. Tietenkin, tyttö sanoi ja kääntyi halaamaan minua. Niinpä tietenkin, mitä minä sanoin? Olin valtakuntani suloisin.

[Sara K.]

Dream's True Love - How could I ever forget you?

Pakkasaamu valkeni vaaleana, lumipeitteisenä ja narskuvana. Narsk, narsk, sanoivat kenkäni astellessaan asfalttia peittävällä lumella. Pipo oli tiukasti päässä, punainen fleece suorastaan kirkui: "Tulkaa tänne katsomaan! Tämä tyttö laittoi punaisen pipon!" Painoin häveliäästi pääni nähdessäni ihmisten vilkaisevan minua. Varmaan miettivät, että mitä tein näin aikaisin sunnuntaiaamuna keskellä kaupunkia. Kätkin kasvoni ja jatkoin eteenpäin, kohti toria. Narskuvat askeleet kiihtyivät, kunnes aloin juosta, tallikassi sylissäni tiukassa puristuksessa. Oli sunnuntaiaamu, ja olin matkalla, ensimmäistä kertaa, tapaamaan uutta hoitohevostani. Olisiko ollut joku Trulli. Kuulemma yhtä ujo ja herkkä kaveri kuin minäkin, tai oikeastaan vielä säikympi. Mallaspuro odottaa, sanoin itselleni saapuessani bussikatokselle, kunhan tyttö annat sen ottaa sinut mukaasi. Istahdin bussikatoksen huurteiselle, lumiselle penkille ja annoin kassini valua maahan.

Bussi tuli, otti minut kyytiinsä ja lähti. Se kolisi ja rämisi keskustan mukulakivikaduilla, mutta sen sisällä oli lämmin. Puristin taas kassia sylissäni kuin hukkuva viimeistä oljenkorttansa. Onneksi olin bussissa yksin juuri tänä aamuna. Ensimmäinen kerta oli aina pahin. Tarkistin vielä kerran, että kaikki oli varmasti mukana. Porkkanoita ja omenanlohkoja - kyllä. Ylimääräiset villasukat - kyllä. Muutama oma nimilappuni - kyllä. Ja viimein, kamera - rasti ruutuun. Halusin ottaa parit kuvat kameralla ja koristella niillä sitten Trullin harjapakin ja karsinanoven, ainakin. Ja tietysti tapetoin niillä oman huoneeni. Viimein tullessamme moottoritielle uskalsin rentoutua ja öaskea varovaisesti laukkuni viereiselle penkille. Nojauduin taaksepäin penkissäni ja seurasin maisemia, laskien pysäkkivälejä. Vielä kaksi, niin saapuisin Mallaspuroon. Perhoset alkoivat leijailla, ei vaan suorastaan tapella vatsassani.

Viimein tarvoin lumista hiekkatietä, "Mallaspuro"-kylttiä seuraten. Askeleeni olivat äänettömät lumessa, metsässä lumen narinakin tuntui hukkuvan synkkiin puihin. Kuuset ja männyt olivat verhoutuneet kevyeeseen lumeen ja kauempana huomasin aukean. Sydämeni pamppaili. Entä jos ne eivät hyväksy minua?, ajattelin hädissäni. Askeleeni kuitenkin olivat varmat ja olin laskenut laukun roikkumaan olkapäälleni. Tulin siihen tulokseen, että olin valmis kohtaamaan... Niin, kenet? Tai minkä? Olinko valmistautunut tapaamaan Lynnin, vai Aikun? Vai muut hoitajat? Vaiko... Trullin. Kyllä, sen tapaamiseen olin valmistautunut. Vaikken aikonutkaan kuin tutustuttaa sitä itseeni, korkeintaan ehkä harjailla, niin sitä varten olin valmistautunut. Ja sitten saavuin Mallaspuron pihaan.

Seisoin pihassa kai vähän eksyneen näköisenä, sillä joku vähän minua vanhempi ihminen tuli sanomaan minulle:
-Hei! Kukas sinä olet?
-Excuse me? vastasin hädissäni englanniksi. Näin, miten tämä pirteän oloinen tyttö hämmentyi ja jatkoi suomalaiskorostuksellisella, hiukan kömpelöllä englannilla:
-Helou, ai äm Jade. Huu aar jyy? Repesin nauruun, tyttö - Jade - luuli minua selvästi jos ei englantilaiseksi, niin ainakin ulkomaalaiseksi. Vastasin omalla, britannialaisella korostuksellani nauraen:
-I am Sarah, I've come to take care of Trulli!
-Wai aar yy laafing thy me? kysyi Jade vähän loukkaan tuneen kuuloisena, hänen kätensäkin hypähtivät puuskaan. Lepyttelin rauhallisella äänensävyllä:
-Sorry, but you just sound so funny! So, can you take me around the stable?
Jade näytti neuvottomalta. Ei tainnut raukka ymmärtää paljoakaan puheestani... Päätin päästää hänet kärsimyksestä ja lausuin selvällä suomen kielellä:
-Anteeksi pilani, kyllä minä suomalainen olen! Eli minä olen Sara, moi! Ja tosiaan olen kai Trullin hoitaja ja kaipaan pientä tallin esittelykierrosta.
Jaden suu loksahti hetkeksi auki, mutta pian hän alkoi hymyillä ja pulputtaa minulle, kuinka iloinen oli osattuani suomea! Ja sitten hän otti minua kädestä kiinni ja veti kohti pihassa olevia kahta boksia. Kuulemma saisin tutustua hänen hoitohevoseensa, Teresiaan. Mikähän lie..?

No, Jade kyllä vei minut Teresian luokse, ja mikäpä se olisikaan ollut, ellei ihastuttava pienikokoinen lämminveritamma! Henkäisin suorastaan ihastuksesta nähdessäni nuoren tamman karsinansa nurkassa. Se tuli ovelle katsomaan uutta ihmistä luottavaisesti, ja sulki silmänsä minun rapsuttaessani sitä säästä. Mutta rapsutuksen loputtua se karkasi takaisin nurkkaansa.
-Olit oikeassa, se on ihana, huokaisin Jadelle.
Tyttö livahti tamman karsinaan ja nyppäisi pari purunpalasta sen selästä.
-Enkös vaan ollutkin? hän kysyi ja hymyili päälle vilkaistessaan minua.
Hän hyvästeli Teresian jotenkin haikeasti, ja vei minut seuraavaksi katsomaan päätallia.

Astuimme sisään lämpimään talliin, ja toimme hiukkasen lunta ja kylmyttä tullessamme. Ravistelin pahimmat takistani ja laukustani pois, ennen kuin seurasin Jadea pidemmälle. Enimmäisenä hän näytti minulle hoitajien kaapit ja ihanan sohvan.
-Laita tähän kaappin oma kassisi, hän kehotti ja avasi oven, jossa luki "Trulli" kaunein kirjaimin. Heitin kassini sisään ja suljin oven. Sitten lukitsin sen huolellisesti ja talletin avaimen tarkkaan taskuuni. Tätä ei paranisi hävittää. Seurasin Jadea karsinalle, jonka ovessa luki hoitsuni nimi. Tyhjä.
-Trulli taitaa olla ulkona, sirkutti Jade. Mutta ei se haittaa, haetaan se myöhemmin, jatkoi hän.
Seuraavaksi minulle esiteltiin satulahuone kaikkineen ja painoin tarkkaan mieleeni ponin varusteiden paikat, vaikken satulaa tai suitsiakaan tulisi tarvitsemaan vielä aikoihin. Ja viimein minut vietiin takaisin pihalle.
-Mitäs tykkäsit? kysyi Jade viattoman kuuloisena.
-En voi sanoa muuta kuin... LUMISOTA!!! huusin ja kouraisin maasta kourallisen lunta. Mutta Jade oli minua nopeampi, ensimmäinen ammus lensi jo, kun omani oli vielä kädessäni. Pyyhin lunta naamaltani ja ryhdyin vastaiskuun, antaen tytölle ihan kunnon lumipesun. Mutta seuraavaksi minut tyrkättiinkin lumikasaan, josta kierähdin pois ajoissa ennen kostoa. Onnistuin yllättämään Jaden takaapäin ja niin edelleen... Lopulta päädyimme tasapeliin ja lähdimme katsomaan maneesia.

Maneesissa oli pieniä esteitä, jonkun poniratsastajan tekemiä varmaan. Aikani ihailin maneesia, mutta sitten kuulin kolauksen - Jade oli kompastunut esteeseen yrittäessään ylittää sen. Suuni nyki hymyyn ja ryntäsin perään ihan kunnon laukalla. Minä ylitin esteen vallan mainiosti, ja seuraavankin todella upeasti, mutta Jade kompuroi perässä. Jäin katsomaan taakseni- ja törmäsin päistikkaa ristikkoon. Kompastuin siihen, lensin ilmassa ja mätkähdin maahan mahalleni. Ilmat pihisivät keuhkoista ja näin sateenkaarenvärisiä tähtiä silmissäni. Jade kumartui ylleni ja kysyi varovaisesti:
-Ootko sä kunnossa?
Nousin vaivalloisesti ja vakuuttelin olevani täysin varma kunnostani. Horjuin hiukan, mutta raitis ulkoilma selvitti pääni hetkessä. Ja nyt olikin jo aika hakea hevoset sisälle. Hypistelin porkkanoita taskussani kävellessäni metsätarhalle.

Hypähdin tarhaan ja lähdin samoilemaan kohti sen takaosia. Olin näkevinäni hevosen vilahtavan puiden välissä, ja toisenkin. Ja sitten oli edessäni yksi poni, rautias tähtipää tamma. Arvelin, että tässä se nyt oli, Trulli-tyttö.
-Hei, pikku tyttö, sanoin hiljaisella äänellä ja lähestyin sitä varovasti. Koska tamma ei vaikuttanut mitenkään erityisesti olevan valmis karkaamaan, ojensin käteni sitä kohti ja laskin sen Trullin kaulalle. Lumihiutaleet leijailivat alas, lumisade oli alkanut jo vähän aikaa sitten. Tammalla oli päässään riimu, joten naksautin narun siihen kiinni, päästin sen löysäksi ja lähdin kävelemään. Trulli seurasi minua rauhallisesti, löysällä narulla, koko matkan tallipihan halki talliin sisälle. Se tuli perässäni karsinaan ja antoi minun sitoa itsensä kiinni karsinan seinään. Kaivelin taskujani ja ojensin avokämmenellä sille palasen porkkanaa, jonka poni ottikin minulta selvästi tyytyväisenä. Päästin sen irti karsinaan ja livahdin ulos melkein pelästyneenä, en kyllä ymmärrä miksi... Jotenkin tuon tamman tapaaminen vain oli vaikuttanut minuun niin. Katsahdin kelloani, ja päätin lähteä takaisin bussipysäkille, etten vaan myöhästyisi. Hain laukkuni kaapista, kävin vielä vilkaisemassa Trullia ja häippäisin. What a wondelful world... Eikun siis horse.

No olipa köyhää, tosi huono tarina ja sekavakin.

Sara ja Trulli, ensimmäinen hoitomerkintä

[Sara K.]

Tuulen viemää

s783.photobucket.com/albums/yy120/Moment_photos/Suvin%20henkilokohtaiset/dreamstruelove001.jpg

Käväisin tallilla aamulla, sillä oli vapaapäivä. Tarhassa Trulli seisoi yksin, kääntyneenä selkä tuuleen päin, katsellen nousevaa aurinkoa. Sen harja hulmusi tuulen mukana, ja pään profiili oli niin kaunis, että oli ihan pakko kuvata. En raaskinut jäädä tammaa häiritsemään, vaan jätin sen taakseni katselemaan alkavaa päivää.

Sara ja Trulli, toinen hoitomerkintä.

Vau, todella kaunis ja tunnelmallinen kuva! Mitähän lie Trulli pohdiskellut? Se näyttää kovin mietteliäältä. Hienoa lyijykynätyöskentelyä ja erityismaininta siitä, kuinka harjan liike on napattu kuvaan: näyttää todella siltä kuin tuulisi ja harja liehuisi kevyesti tuulen mukana Ensimmäinen tarinasi oli ilo lukea; selkeää, nokkelaa sanankäyttöä ja sopivan menevää kerrontaa. Jatka ihmeessä samaan malliin, hoitotaipaleesi on alkanut oikein hienosti. - Lynn

[Sara K.]

Niityillä lunta,
Hiljaiset kadut.
Taakse jo jäänyt,
On syksyn lohduttomuus...

Joululaulun sanat olivat oikeassa - lumipeitteessä jopa kaupungin keskusta näyttää verraten kauniilta. Jouluvalot oli jo kiskottu alas kauppojen katoilta ja kaduilta, mutta joulukuusi, valtava parikymmenmetrinen kuusipuu, seisoi yhä alastomana keskellä toria. Mietin, että milloinkahan sekin kaadettaisiin sieltä pois, vai jätettäisiinkö ehkä kesään asti? Eipä sentään, hymyilin omille ajatuksilleni vienosti, kasvot maahan päin käännettyinä. Askeleeni olivat pitkiä, farkkujen peittämät jalat kävelivät näkökentässäni. Sitten ne pysähtyivät: oltiin bussipysäkillä. Nostin katseeni - pysäkki oli lumen peitossa, kinokset roikkuivat hengenvaarallisen näköisesti pysäkin katon reunojen yli. Katsellessani pulu, harmaa pulska otus, lennähti pysäkin katolle ja alkoi tepastella siellä vilkuillen minua kulmiensa alta. Puluparka tepasteli liian lähelle reunaa - ja putosi rymisten lumen mukana alas! Lintu näytti niin hämmästyneeltä pudistelleessaan päätänsä ja siipiään siinä, että räjähdin nauruun taittuen kaksin kerroin. "Oijoijoi... Päivän naurut", totesin kammetessani ylös maasta. Bussi saapuikin pian pysäkille, ja saatoin loikata kyytiin. Matkan maksettuani tömähdin istumaan bussin keskivaiheille.

Bussi huristeli pian jo Mallaspuron pysäkille ja lähdin kävelemään purevassa pakkasessa kohti tallia. Kädet olivat ihan jäässä, kun ainoat kunnon hanskani sattuivat olemaan kassissa... Puhaltelin sormiini ja juoksinkin muutaman metrin lämpimikseni. Huokaisin helpotuksesta tallin viimein ilmestyessä näkyviin. Valo kajasti tallin ikkunoista, ja lämpö hohkasi kauas. Näin, miten muutama tyttö haki hevosia tarhoista - varmaan hoitajia viemässä hoitsujaan sisään. Siellä ne harjattaisiin, satuloitaisiin, ja kenties lähdettäisiin lumiselle, iloiselle maastolenkille illan pimetessä. Laukattaisiin pellonreunaa pitkin ja käytäisiin kokeilemassa, paljonko lunta on Oitinjärven jäällä. Hymyilin mustan takkini fleecekaulukseen - sitä me emme tekisi, ainakaan ratsain...

Pakotin jalkani liikkeelle, ne olivat jo ehtineet juurtua lumiseen maahan. Kurkkasin tallin ovensuusta sisään, ja astuin sitten lämpöön sulkien oven perässäni. Pudistelin takistani lumet pois, ja sitten saatoin siirtyä kaapeille. Kaivelin taskujani kaappien edessä - missä ihmeessä se avain taas on? Siinä satuin kuulemaan joidenkin tyttöjen jutustelua, kaikki olivat minua vanhempia, joten eipä siinä mitään. Jotain maastolenkistä ne tosiaan puhuivat. Viimein löysin avaimen jostain taskunpohjalta ja saatoin räplätä lukon auki. Kaappi oli tyhjää täynnä, muutama hylly ja pari vaatekoukkua. Kaivoin kassistani sille täytettä: ensinnäkin sekä talvi- että tavalliset ratsastushousuni. Toiseksi kiskoin fleecetakin, ihanan nallepuhinoranssin kapistuksen, kassin uumensita, ripustin sen naulaan ja laitoin sille kaveriksi veden- ja tuulenpitävän kuoritakin. Sitten löysi tiensä kaappiin ratsastuskypäräni, parit hanskat ja ratsastussukat, sekä rakkaat (alunperin) mustat crocsini. Feikit tietysti. Vielä nostin kassista pyyhkeen ja joitain vaihtovaatteita, sekä pari pussia heppanameja ja harjapakin. Aika iso kassi, todellakin. Viimeiseksi, kuin pisteeksi i:n päälle, nostin kassistani melko suuren retkeilyrepun ja etsin sille paikan. Hymy pyrki kasvoilleni katsellessani kaappia - tämä todisti minun kuuluvan tänne. Suljin kaapin oven ja laitoin avaimen takaisin sen saman taskun pohjalle.

Nyt oli aika jo hakea Trulli sisälle lämpimään, totesin itsekseni, ja lähdinkin takaisin tuuleen ja tuiskuun. Olin napannut jonkinsorttisen, pehmeäksi kuluneen riimunnarun tallista mukaani. Tallipihalla pyrähdin juoksuun, kun kylmyys iski joka puolelta. Lumipyry oli alkanut juuri, lunta tuli vaakasuoraan ja tuuli tuntui haluavan nostaa minut ilmaan. Ja tietysti ne hanskat unohtuivat... mietin kylmissäni. Metsätarha tallin takana hahmottui jo lumituiskun keskeltä. Pujahdin aidan ali tarhaan ja etsin katsellani Trullia. Huhuilin tammaa: "Trulli! Tule tänne, tyttö!" Mokoma metsätarha. Mutta mikäs tuolla on? mietin, kun näin jonkin hahmon lumen keskellä. Ja Trullihan se oli, pikku tamma oli ihan uitetun näköinen. Se riiputti päätään alistuneena ja tuli luokseni kuin kysyen: "Milloinkas mie pääsen sisään?" Kalastin sen kiinni ja sanoin nauraen: "Nyt kuules pääset sisään, raukkaparka ma cherie." Lähdin kävelemään, ja Trulli seurasi perässä pää painuksissa, naru löysällä.

Tallin lämmössä taas, ja poni näyttikin kiitolliselta päästyään sisälle. Tietysti se heittäytyi heti maahan piehtaroimaan päästyään karsinaansa, mutta taisi se olla sen arvoista. Katselin sitä hetken ja hain sitten harjat satulahuoneesta - oikea hevostenhoitajahan ei lepää, jos poni on purujen peitossa ja kaiken lisäksi läpimärkä! Kävin tamman kimppuun pölyharjalla kaikin voimin. Purua irtosi ja varisi takaisin lattialle, ja lopulta poni oli puhdas. Heilautin vielä kuivausloimenkin selkään ja kiinnitin hakaset. No, mitäs siinä olisi voinut muuta tehdä kuin lähteä... puunaamaan varusteita! Trulli on lopen uupunut ja ei kukaan hullukaan lähde tuossa säässä taluttelemaan. Siispä sieni ja saippua käteen ja puunaamaan.

JATKUNEE

[Lynn]

12. helmikuuta - Ota kiinni jos saat


Trulli sai tarpeekseen pakkasmaastoilusta. Hups heijaa vain ja ratsastaja nökötti hangessa ponineidin kipsutellessa menemään ihan omin päin. Onneksi Trullis rauhoittui pian ja jäi odottelemaan samalla maastoretkellä olevia kavereitaan. Näin se saatiin kiinni ja ratsastaja pääsi kipuamaan takaisin satulaan.

[Maya]

Erikoisia tyyppejä

Perustuu Rudin kirjoittamaan tarinaan...

Heitin pihamme portin luota kepin innokkaalle irlanninsusikoiralleni, joka lähti kovaan juoksuun pihan poikki noutamaan keppiä. Pikaisesti avasin portin ja suljin sen perässäni. Koira katseli keppi suussaan onnettomana kun omistaja lähti kävelemään tietä pitkin siitä poispäin.
- Moikka Kiia! sanoin ja lähetin hauvalle lentosuukon.
Vaikka halusinkin pikaisesti päästä Mallaspuroon, en voinut - enkä halunnut - alkaa juosta, koska yhtä pikaisesti Kiia hyppäisi ketteränä 143cm aidan ylitse ja juoksisi perässäni. Olisin mielelläni myös ottanut Kiian mukaan tallille, mutta en voinut, koska irlanninsusikoira ei ollut ihan sopiva hauva tallireissulle... Ei ehkä ihan.
Vaikka Kiia ystävällinen koira olikin, niin en uskoisi että Trulli pitäisi suurehkosta susikoirasta joka näytti todella nälkäiseltä ja uhkaavalta. Vielä kun Kiia päästäisi hieman uhkailevia murahduksia ja haukahduksia ilmaan, niin johan soppa syntyisi!

Matka Mallaspuroon ei ollut edes pitkä. Kiia ei voinut huokailla etteikö sillä olisi kotona mitään tekemistä, koska siellä minulla oli kaksi nuorempaa siskoa, jotka todella mielellään olisivat leikkineet koiran kanssa, mutta Kiia ei ikinä ollut kiinnostunut heitä. Saattoi se vähän haukkua heille ja jahdata palloa, mutta ei yhtä innoissaan kuin mitä se minun kanssani leikki. Jotenkin se varmasti ymmärsi asian niin, että pikkusiskoni olivat aivan liian pieniä leikkiin, eikä niitten olille voinut hypätä kun teki mieli. Niin se Kiia aina minut yllätti: hyppäsi etutassuillaan olalle ja nojaili siinä sitten. Koira todellakin rakasti tanssimista.
Mutta Kiia sikseen. Kävelin tarhojen vieressä olevaa tietä pitkin ja kävelin kokoajan vain syvemmälle tallin pihalle. Katselin innostuneena ympärilleni. Näin kaksi keltaista rakennusta, hieman pidemmällä pienen pihaton jossa mylläsi kaksi karvakasaa. Sen vierellä oli tarha, ja niin, takananikin oli pari tarhaa. Toisella puolella tietä oli kenttä ja sen edessä penkki. Kentän vieressä oli punainen, suurehko rakennus, joka ei voinut olla mitään muuta kuin maneesi. Maneesin vastapäätä, lähes pihan keskellä, oli pienempi punainen talorakennus, jonka edessä oli terassi. Tallin etupuolella oli kaksi boksia, joissa ei tällä hetkellä kukaan ollut. Hymähdin ja kävelin suurinta keltaista rakennusta päin. Päättelin sen olevan tallirakennus; ei se muuta voinut olla.

Ja tallirakennushan se oli. Kävelin hitaasti sisään rakennukseen missä hevoset hörähtelivät lempeästi. Hoitajatyttöjä pyöri sinne tänne ja ne taluttelivat hevosia käytävää pitkin.
Unelmoidessani en ollut huomannut että joku tosissaan yritti päästä ohitseni. - Anteeksi? kuulin äänen takanani, joka herätti minut aatteistani.
- Oi, anteeks tosi paljon! En huomannut teitä, koska mä... öm...
- Unelmoit uudesta hoitohevosesta?
- Tota... just niin.
Tyttö teki lempeän äänen samalla kun hän hymyili suuresti.
- Läpäisitkö säkin hoitohakemuksen tässä parisen päivää sitten? tyttö kysyi ja silitteli suloista shetlanninponia.
- Joo, just sen mä läpäisinkin... totesin ja rapsuttelin shettiksen päätä. - Olen Maya.
Ojensin käteni ravistettavaksi. Tyttö nappasi siitä otteen ja heilutimme siinä hetken käsiämme ylös ja alas.
- Aa, sä hait Trullin hoitajaks? Juujuu, mä oon Fiia.
- Ja tää on siis Löpö?
- Kyllä, ihka oikea Löpö.
Juttelimme siinä hetken aikaa ihan omassa maailmassamme, emmekä oikeasti huomanneet mitään mitä tapahtui ympärillämme. Löpö näytti kovin kyllästyneeltä vaikka kylläkin tyytyväiseltä; Fiia rapsutteli sen korvien takaa ja sen harjantyveä, mistä se näytti nauttivan.

- Tota, hei, tytöt, viittiikste liikkuu johonkin suuntaan? Fiia kääntyi katsomaan taakseensa ja huomasi siinä seisoskelevan vaaleatukkainen tyttö ilkeän näköisen vuonohevosen kanssa.
Astuin itsekin sivuun litistyen karsinanseinään ja rapsuttelin Löpöä. Kyykistyin sen eteen ja nojasin karsinan seinään. Löpö hamuili tukkaani höpsönä ja haisteli käsiäni.
- Mitäs te tytöt täällä teette? Ookko sie Fiia ku siul Löpö on messissä? vaaleatukkainen tyttö sanoi, ilman esittäytymistä.
- Juu, mä oon Fiia. Ja tää tässä on Maya.
- Maya! Sun kanssahan mie keskustelin netissä? Katselin epäröiden nuorta tyttöä joka parhaillaan rauhoitteli vuonohevosta.
- Tuota... Ehkä mä tietäisin paremmin jos tietäisin sun nimen..? sain änkytettyä.
Tyttö katsoi minua läimäyttäen itseään hellästi kämmenellään otsaan. - Joo, mie oon Lynn. Anteeks, vähän oon unohdellu asioita.
- Aa! LYNN?! totesin tuijottaen tyttöä suu auki. - To-tota sori, mutta, mä oon vaan ollu niin innoissani sun tapaamisen takia!
Lynn purskahti nauruun. Fiia naurahti.
- En mäkään oo voinu odottaa tätä!
- Tei ootte iha kaheleita. Ei miua ooteta eikä miun tapaamisesta olla yhtään innoissaan, vaan miun tullessa huokaillaan! Lynn totesi nauraen edelleen.
Pudistin päätäni tomerasti.
- E'ei.
- Voi teitä höpsöjä. Mun täytynee nyt jatkaa matkaa ja yritän saada tätä konia rauhotetuks, mutta, cath 'ya later!

Fiiakin totesi haluavansa lähteä tutustumaan Löpöön, joten jäin aivan yksikseni. Huomasin pienen oleskelutilan tallin keskellä. Se muodostui kahden karsinan pitkästä välistä. Tilaan oli laitettu sohva ja vastakkaiselle seinälle oli koottu monta kaappia. Kaappien ovissa luki hevosten nimet. Yhdessä kaapissa luki jopa Trullin nimen, joten luikin kaapinovelle ja avasin sen. Siellä ei ollut kamoja, mikä oli ihan tuuri, joten sain kaapin ihan itselleni. Laitoin laukkuni sisään kaappiin ja tarkistin että kaapinovi oli kiinni. Enää en malttanut olla näkemättä Trullia, joten ripeästi astelin tamman karsinalle. Saatuani riimunnarun messiin lähdin kävelemään ulos tallista.
Ulkona tähyilin ympärilleni koittaen löytää nyffitammaa tarhasta Kiersin kaikki tarhat tutkiskellen ne tarkkaan. Lopulta löysin Trullin metsätarhasta kolmen muun hevosen kanssa. Yhden hevosen luona seisoskeli nuorehko nainen joka silitteli tammaa suorastaan näkyvällä intohimolla. Hymähdin ja pujahdin itsekin sisään tarhaan kävellen Trullia kohti Tamma pidensi kaulaansa ja yritti haistella minua uteliaana, mutta muisti sitten ettei ollut nähnyt minua ennen. Kaula venyi takaisin tavalliseksi ja se seisoskeli korvat hörössä paikoillaan. Napsautin riimunnarun kiinni riimuun ja silittelin tammaa hetken.
- Ootko sä se... se... se... öm... Maya? nainen kysyi katsoen minuun hymähtäen.
- Juu, oon, vastasin hymähtäen. - Kukas sä oot? - Mä oon Jeccu, ja tää tässä on Piitu. Uus hoitsu mulla.
- Aa, okei.
Silitin vielä hetken Trullia ennen kuin hyvästelin naisen ja talutin Trullin tarhan aidalle. 
Kiinnitin Trullin karsinan sisällä olevaan ns. kalteriin. Hymähdin ja taputin hevosta.
- Hyvä tyttö.
Kävin noutamassa Trullin harjat varustehuoneesta. Palasin takaisin tamman karsinalle ja silittelin newforest tamman pehmeää turkkia. Se väisteli kättäni, mutta silitin tammaa silti. Hyvä sen oli oppia etten olisi tekemässä sille mitään. Laitoin harjapakkin alas maahan ja aloin harjata tammaa pölyharjalla.

Kun olin harjaillut tamman vein sen takaisin tarhaan, sillä oli liian kuuma tällä hetkellä että voisin liikutella tammaa kunnolla. Vietyäni riimun takaisin paikoilleen seisoskelin pihamaalla pari metriä oven edessä hieman eksyneenä. Katselin lihaksikasta miestä joka tupakoi parhaillaan, ja se (en tiennyt pystyikö sanoa hän, sillä se ei näyttänyt ihmiseltä) katseli minua tuumiskellen
- Hei tyttö, mies lopulta sanoi.
Katselin sitä ihmeissäni.
- Sun pitää auttaa mua kaakkien hakemisessa, se jatkoi.
Tuumiskelin hetken läpi vaihtoehtoni ja mtä se tekisi jos vastaisin kieltävästi
-No, ei mulla oo parempaakaan tekemistä, totesin lopulta.
Kohtauin olkiani epäröiden ja katsoin kun mies tumppasi tupakkansa. Ihminen sen oli pakko olla, kerran kun se puhua osasi. Vaikka mistä minä tiesin jos se olikin robotti?
Mies ehti edelleni ja käveli nopeasti. Kipitin perässä ja koitin pysyä perässä, mikä tosin oli hieman vaikeaa. Miksi sillä oudolla miehellä oli pakko olla niin pitkät askeleet?
- Mä oon kuullu susta huhuja!
Näin miten mies säpsähti hieman.
- Mitä?
- Noo, vähän kaikenlaisia.
Mietin mitä sanoa seuraavaksi. En halunnut paljastaa ihan tarkalleen kaikkea mitä olin kuullut, koska siinä vaiheessa olisin jo kuollut. Ihan selvästi.
- Sä oot mun kuuleman mukaan ollu vankilassa.
- Jep. Puolet tuomista olin erityssellissä.
Saatuani kaikki narut ojennettua miehelle ja pidettyä pari itselläni, lähdimme kävelemään laitumia kohti.

- Miks sä olit vankilassa? Mitä sä teit?
Mies huomattavasti tiesi että olin kyselemässä kaikenlaista. Se huokaisi. Katsoi minua merkitsevällä katseella ja virnisti. Näytin edelleen mietteliältä ja koitin saada päähäni mitä mies olisi mahdollisesti voinut tehdä.
- Jotain laitonta, tyyppi totesi suht kuivasti.
Virnistin.
Jouduin näyttämään miehelle mallia. Nappasin yhden ponin kohteekseni ja kävelin sen luo, napsautin riimunnarun kiinni ja siirryin seuraavalle. Niin helppoa se oli. Mies teki samoiten muttei yhtä hyvin, tietenkään. Katselin miestä hieman oudoksuen. Sekö hakemassa hevosia laitumelta? Olimme kävelemässä tallia päin, ja mieleni oli täynnä aatteita.
- Sä oot outo.
Tyyppi purskahti nauruun. Aloin itsekin väkisin hieman hymyillä, kun hevoset pelästyivät robotin outoa käkätystä.

Olimme metsätarhan portilla. Kävelin parin hepan kanssa ulos tarhasta ja annoin Rudin tulla perässä. Mies pamautti portin kovaa kiinni, jotta kuului KRÄKS ja portti makasi maassa. Hupsansaa, onneksi oltiin juuri haettu hepat siitä tarhasta.
Sen sijaan että mies olisi mennyt jonkinlaiseen paniikkiin tai surkuun, se vain kohautti olkiaan ja tuhahti. ”Äh.”
Hepat olivat lopulta sisällä ja mies meni polttamaan tupakkansa. Katsoin mieheen päin ulos, ja siellä se oli, paidattomana, tupakoimassa ja silmät ummessa, kasvot kohotettuna aurinkoa päin. En tiennyt tykkäsinkö siitä oudosta tyypistä vaiko kammoksua. Päätin että mies oli ihan okei, joten kävelin takaisin sen luo.
Katselin miestä lähempää. Laskin tatuoinnit, ja tulin tulokseen 29. Noeiei, neljään minä tulin. Mutta ne olivatkin vain yläkropassa, joten en tiennyt oliko mahdollista että tuolla alhaallakin oli jotain...jaloissa kylläkin oli pari kappaletta lisää. Väistelin tupakansavua koska en halunnut saada sitä sisälleni. Myrkkyä.
-Mistä sä niinkun tuut? Kysyin lopulta. - Tai mitä sä teet täällä kerran kun en tykkää hevosista?
Oli pakko hymyillä hieman. Oli se niin outo tyyppi.
- No, suoraan sanottuna, mä oon täällä puhdistamassa statustani. Mä muutin toiselta puolen Suomea, koska linnassa oleminen ei oikein hotsita ja piti päästä pois vanhoista kuvioista. Mut otettiin tänne tavallaan töihin ja kelpaa mulle just fine. Oliko muuta?
Olin juuri kysymässä lisää kun miehen suusta tuli kaikenlaisia tarinoita. Kiinnostuneena kuuntelin, tästäpä tulisi hyvää informaatiota muille. Noei, oikeastaan halusin pitää tiedon itselläni. Ehkä voisin jopa tutustua paremmin tyyppiin.
Ja juuri silloin mies eksyikin maailman parhaalle kohdalle; selitti miten hänellä oli ollut lemmikkikäärmeitä. Napannut niitä villinä luodosta ja laittanut terraarioon, myynyt sitten eläinkauppoihin.
- Mäkin haluan lemmikkikäärmeen! Suorastaan kiljuin. -Mulla on tarantella, mutta porukat ei suostu..
- Senkus hankit sen. Jos porukat huomaa nii sano että ylläri.
Aloin kikattaa hullunkurisesti. Mies pyöritteli silmiään ja tumppasi tupakkansa. Kiva tyyppi, uusi tuttavuus tallilla, vaikkei mikään ihan tavallinen tyyppi johon törmäsi tallilla... Sain jopa udellettua miehen nimen, joka oli Rudi. Näkemiin siis, Rudi.

Maya & Trulli 1HM

// Sori, tän oli tarkotus tulla jo aikoja sitten, mutta ulkoilma vetikin puoleensa enkä saanut kirjoiteltua. 8(( Toivottavasti kelpaa. ;> Ja kiitokset Rudille aivan mahtavasta tarinasta jonka kirjoitit! 8DD