Väinön päiväkirja

[Lynn]

Riinan Hopeavälke
x Vanha päiväkirja

[Lynn]

Lynn kertoo:
Kaikki tapahtui niin kovin nopeasti, kun Piritta pääsi tapahtumien ohjaksiin. Alunperin olin tutustunut naiseen, kun hän oli tullut pitkäaikaisen ratsastuksenopettajamme Iisan sijaiseksi tämän jäädessä ensimmäistä kertaa äitiyslomalle. Piritta oli pyyhältänyt tallillemme hädän hetkellä ja tuonut mukanaan paitsi oman loppumattoman energiansa, pohjattoman tietotaitonsa ja sataprosenttisen työpanoksensa, myös ystävyyden, joka jaksoi ilahduttaa olemassaolollaan nytkin, kun tunsin olevani lähellä ryömimispistettä. Koko kesän ajan olin ollut väsynyt. Danielin pakattua laukkunsa ja lähdettyä aina ulkomaille asti olin joutunut yhtäkkiä totuttelemaan uudenlaiseen elämään samalla, kun työmääräni oli suuri ja tuntimäärä vuorokaudessa liian vähäinen. Piritta jaksoi kuitenkin tarjota yllättäviä käänteitä, jotka pitivät minut virkeänä ja valoisalla mielellä.

Piritta oli esteratsastaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli tehnyt jo vuosia töitä meilläkin usein valmentaneen esteguru Mia Putron tallissa, ratsuttanut nuoria estehevosia ja kilpaillut vanhemmillakin. Kun Piritta antoi uusien tuulten viedä itsensä mennessään ja siirtyi ratsastuksenopettajaksi, ensin meille Mallaspuroon ja sittemmin itselleni niin mahdottoman tuttuun Seppeleeseen, hän lupasi ottaa käsiinsä suomenhevosvarsan ja tehdä siitä myyntikelpoisen ratsun.

Kelpo ratsu Väinöstä tulikin. Kelpo kenttäratsu.

Kun Pirittan veri alkoi vetää takaisin isoille esteradoille, Väinö ei ollut enää hänelle sopiva hevonen. Niinpä Piritta ehdotti, että minä, joka olin ilman kilparatsua, ottaisin Väinön ratsastettavakseni.

Tilanne ei ollut aivan yksinkertainen. Väinö ei ollut Pirittan oma hevonen. Se oli yhä kasvattajiensa omistuksessa. Heli ja Antero olivat ravi-ihmisiä. Vain Helin kiintymys merkillisen väriseen suomenhevosoriin oli estänyt pariskuntaa myymästä sitä pois jo varsana. Juoksijaemän ja ratsuisän jälkeläinen annettiin Pirittalle, jotta hän taikoisi rääpäleestä ratsun, kilpailisi sille näyttöjä ja tekisi siitä urheilu- ja jalostusorin, joka menisi kuin kuumille kiville kun se lopulta myytäisiin.

Piritta oli tehnyt oman työnsä. Hän oli tehnyt lupaamansa ja paljon enemmänkin. Silti Heli ja Antero eivät vieläkään myyneet hevosta pois, niin kuin olivat aikaa sitten uumoilleet tekevänsä.
"Väinö on liian kiehtova hevonen myytäväksi", Heli sanoi minulle juuri parhaillaan. "Antero kyllä varmaan haluaisi, että myydään se ja otetaan rahamme irti siitä, mutta ei se uskalla sanoa sitä ääneen. Se tietää, etten mä ikinä suostuisi. Mä pidän Väinöstä, vaikka se ei juoksekaan radalla meidän muiden hevosten tavalla. Se muistuttaa rotunsa monipuolisuudesta, ja vaikka se ennemminkin syö seteleitä kuin syytä niitä meille... No, se on mun hevonen."
"Sä olet sydämessäsi ihan yhtä ponityttö kuin minäkin", Piritta naurahti. "Ja Väinö on sellainen hurmurilurjus, että tietenkään et halua myydä sitä. Siksihän se pysyi mullakin monta vuotta kauemmin kuin mitä sen piti."
"Mä olen iloinen, että se saa pysyä teidän omistuksessa", sanoin vilpittömästi.
"Niin minäkin", Heli virnisti. "En kehtaisi ratsastaa sillä itse yleisön edestä, mutta musta on mukava olla katsomassa, kun te ratsastatte."

Auto kaarsi päärakennuksen ohi ja mäkeä ylös kohti tallin pihaa. Väinö olisi pian kotona. Hymyilin hiljaa itsekseni. Sen muutto Mallaspuroon saattoi tuottaa minulle lisätöitä taas yhden ratsastettavan hevosen verran, mutta se jos mikä oli työtä, josta pidin. Eihän minulla nyt ollutkaan omaa tavoitteellisesti ratsastettavaa hevosta ollenkaan, vaan hevosen selkään kiipeäminen tarkoitti vain tuntihevosten läpiratsastelua silloin kun oli tarve. Pitkään aikaan en ollut työskennellyt yhdenkään hevosen kanssa sillä tavalla pitkäjänteisesti kuin kisahevosen kanssa työskenneltiin.

Sovimme nopeasti, että minä taluttaisin kermanvärisen hevosen ulos trailerista kahden muun naisen avattua rampin. Pujahdin etuovesta Väinön luo ja ryhdyin irroittamaan sitä puomista.

Tömistelimme ulos kopista melkoisen tomerassa tahdissa. Väinö kohotti päänsä korkealle ylös, pitkä ja paksu harja valuen alas sen kaulanvierustaa ja sininen silmä auringossa välkähtäen. Se päästi ilmoille ensin kokeilevan, värisevän ja käheähkön ensihirnahduksen, pyöräytti sitten päätään toiseen suuntaan ja hirnui rohkeammin.
"Kuningas on saapunut", Piritta tulkkasi leppoisasti hevosen eleitä ja ääntelyitä. "Kuningas on saapunut ja ottanut alamaiset suojelukseensa."
Nauroin. Väinö saattoi hyvinkin ajatella niin. Talutin sen talliin, missä Heli irroitti kuljetussuojat sen jaloista Pirittan jo riisuessa loimea.
"Ratsastan sen vielä illalla kevyesti kentällä. Voi olla, että päästän sen yöksi tarhaan, jos se näyttää pysyvän aidoissa. Huomenna pitääkin sitten miettiä, kenet irrottaisin laiduntavasta lössistä sen kaveriksi tarhaelämää viettämään."

Väinö ei tänä kesänä ennättäisi laitumelle asti sekoittamaan muiden hyvin muodostuneita laumoja. Sillä olisi kuitenkin vielä monta laidunkesää edessään. Niin kauan kuin se vain olisi meillä, se saisi viettää huoletonta hevosenelämää. Onnellinen hevonen oli usein terveempi ja motivoituneempi kuin pumpuliin kääritty. Väinö saattoi olla kilparatsu, mutta sellaisenakin se oli hevonen siinä missä kaikki muutkin uudet tallikaverinsa.

Katselin Väinöä ja toivoin, että se kotiutuisi ja viihtyisi Mallaspurossa hyvin. Ainakaan se ei vaikuttanut lainkaan levottomalta astellessaan itsevarmana uuteen karsinaansa, pyörähtäessään siellä tutkien kaikki nurkat nopeasti ja asettuessaan sitten nuuhkuttelemaan karsinassa odotellutta pientä heinäkasaa.
"Kutakuinkin samalla tavalla se otti Seppeleenkin kodikseen silloin nuorempana", Piritta sanoi hiljaa. Kuulin kiintymyksen naisen äänestä. Hän jatkoi vielä: "Väinö ei kursaile turhia. Sen koti on siellä missä siitä pidetään huolta ja tarjoillaan ruokaa. Se on järkevä hevonen... ainakin enimmäkseen."
Nyökkäsin. Hetki hetkeltä luotin yhä enemmän siihen, että tämä oli hyvä käänne. Että Väinön ottaminen ylläpitoon osoittautuisi vielä viisaaksi ja antoisaksi valinnaksi - ja pitkän, onnellisen ja ennen kaikkea yhteisen tarinan aluksi.

[Lynn]

Daniel kertoo:
Väinö oli kovassa kunnossa. Lynn oli rakentanut sitä huolellisesti läpi syksyn ja talven, jotta se olisi kisakauden koittaessa täydessä iskussa. Mä olin jotenkin ajautunut ratsukotin kotivalmentajaksi, mitä kouluratsastukseen tuli, ja Piritta tietysti huolehti estepuolesta. Vaikka mä miten olinkin kouluratsastaja, kouluhevosvalmentaja, pidin kenttähevosen kanssa työskentelyä kiehtovana ja innostavana. Oikeastaan vasta otettuani osaa Väinön treenien suunnitteluun olin alkanut ymmärtää lajia kokonaisvaltaisemmin. Syvenevän ymmärryksen myötä kasvoi myös arvostus. Mun oli pakko myöntää, että mun avopuoliso oli taitava ja ammattimainen.

"Ja vastataivutuksen kautta lyhyt suoritus ja laukannosto", ohjeistin ja seurasin, kuinka Lynn toimi juuri niin kuin sanoin.

Joskus mua oli vähän kalvanut ajatus oman puolison valmentamisesta. Se tuntui kummalliselta siksi, että kun oltiin kentän aitojen tai maneesin seinien sisällä valmentajana ja valmennettavana, arvoasetelma meidän välillä oli selvä. Valmentaja oli auktoriteetti, hierarkian ylempi porras. Niin mä olin pitkään ajatellut ja ollut epävarma siitä, halusinko tuoda sellaista asetelmaa parisuhteen sivujuonteeksi.

"Täähän on aika hyvä nyt", Lynn arvioi, kun tovin kuluttua kehotin häntä kävelemään hetken ja antamaan Väinön sulatella asioita vähän.
"Niin on. Se on mennyt tosi paljon eteenpäin - te ootte ratsukkona", sanoin ja tarkoitin ihan jokaista sanaa.
"Joo! Musta tuntuu kuin meillä alkaisi olla aika hyvä puheyhteys tän hevosen kanssa. Pirre kyllä teki sen kanssa niin hyvän pohjatyön, että tästä on vaan ilo jatkaa."

Kun mulle alkoi karttua valmennuskokemusta, epävarmuus pari- ja valmennussuhteen yhdistämisestä jotenkin karisi hitaasti pois. Vasta ollessani itse valmentaja mun mielessä kiteytyi se ajatus, joka oli epämääräisenä haahuillut mielessä jo yksinomaan valmennettavana osapuolena ollessani. Puhtaan auktoriteettiaseman sijaan näin valmentaja-valmennettava -yksikön tiiminä, jolla oli yhteinen tavoite. Aloin pitää itseäni enemmän jonakin mentorina kuin, no, kärjistetysti sanoen... käskyvaltana. Koska mulla ja Lynnillä oli elämässä paljon muitakin yhteisiä tavoitteita, tulin ajatelleeksi, että ehkä Väinön kehitykseen liittyvä lisätavoite ei ollut mitenkään liian iso kivi yhteiseen rekeemme, tai miten sen nyt sanoisi.

"Ota toinen kierros", aloitin nyt ja kuvasin seuraavan tehtävän.

Katsellessani kun Lynn ratsasti Väinö ohjeideni mukaan tiesin, että hän teki niin omasta vapaasta tahdostaan. Hän ei tehnyt sitä siksi, että olin Suuri Valmentaja ja käskin niin, vaan koska luotti siihen, että ohjeideni avulla voitaisiin saavuttaa kehitystä. Uumoilin, että mikäli hän kokisi jonkin ohjeeni umpisurkeaksi, hän jos joku kyllä sanoisikin niin ja kieltäytyisi toimimasta sen mukaisesti - ja perustelisi kantansa niin että mä ymmärtäisin.

Niin että eihän tämä nyt niin kamalaa ollutkaan, tämä oman kumppaninsa valmentaminen.