La 22.10. - Maastoretki

[Lynn]

Iisa johdattaa ratsukkoryhmän kohti vanhaa laskettelurinnettä lauantaina 22.10. Mukaan ovat tervetulleita ihan kaikki - hoitajat, hevosenomistajat ja muut tallilla pyörivät. Rinnereitti tarkoittaa kiipeilyä ja korkeita paikkoja... ja upeita maisemia!

Ilmoittaudu alle ja olet mukana. Hevostoivomuksia saa mielellään esittää, lopulliset päätökset tekee kuitenkin Iisa toivomusten ja omien päähänpistojensa pohjalta. Tunti maksetaan kirjoittamalla tarina tai piirtämällä kuva tai sarjakuva tuntitarinan pohjalta. Ainakin inspaavimman maksun tekijästä ja tämän ratsusta piirrän kuvan kun kerkeän.

TARINA
Klo 12.00 maasto rinnereitti / Iisa (Jere)
Emertus - Bruno
Jeccu - Arttu
Hewu - Ville
Peppi - Väiski
Jade - Gisli
mellu - Kaaos

Danin silmäterän lainaaminen ratsuksi maastoretkelle pisti minut ihan hymyilemään. Tallin Musta Ori, ruuna siis kylläkin, ei ollut suotta saanut hienon hevosen mainetta. Hienohan se oli, komea, osaava ratsu ja loistava tuntihevonen ja aikamoisen varma tyyppi. Jere ei turhia hötkyillyt tai säpsyillyt, ja minä luotin siihen, että se olisi ensiluokkainen vetohevonen maastoretkelle.

Meillä oli kaksi oria mukana, ja vaikka mä luotin Artun hyvään käytökseen, vannotin niiden ratsastajia pitämään hevosiaan silmällä ja säilyttämään välimatkan toisiinsa. Brunosta en tiennyt vielä juuri mitään - se oli komea hevonen, uusi tulokas, mutta siihen tietoni sitten rajoittuivat. Toivoin kovasti, että se osaisi käyttäytyä herrasmiehiksi, vaikka perässä oli toinen ori. Jos ei, vaihtaisimme paikkoja jonossa tai keksisimme jotakin.

Väiskin ja Gislin ottamista mukaan retkelle olin harkinnut pitkään, sillä rinnereitti ei ollut maailman kevyimmästä päästä. Lynn oli kuitenkin vakuuttanut, että molempien ruunien kunto oli kohonnut huimasti, ja tiesinhän minäkin sen olevan totta. Pienen Löpön oli viime hetkellä vaihtanut Kaaokseen, sillä pikkuriikkinen shetlanninponi ei olisi matkassa pysynyt.

Huolehdin, että kaikki tiesivät maastoilun perussäännöt - kaveria ei ohitettu, välimatkat pidettiin, mutta hätätilanteessa edessäolijan häntää sai käyttää jarruna, jos joku uhkasi jäädä jälkeen, siitä huudeltiin minulle, jotta tiesin jäädä odottamaan. En tosiaankaan halunnut kenenkään eksyvän minnekään käpyjen ja kuusenhavujen seuraksi.

"Ja vielä yksi tärkeä sääntö", sanoin. "Arvaako joku? Mun suosikkisääntö."
Tytöt vaihtoivat katseita keskenään ja miettivät, mikä viimeinen sääntö voisi olla. Pidin tyttöjä hetken jännityksessä, ennen kuin paljastin lempparini:
"Älkää pudotko älkääkä satuttako itseänne, kiitos. Tehdään tästä turvallinen lenkki."

Päivä enteili sadetta, mutta arvelin, että saattaisimme keretä kotiin ennen sitä hetkeä, kun taivas repeäisi. Pieniä sadekuuroja saisimme melko varmasti niskaamme, mutta eikös kaikki mukanaolijat olleetkin pesunkestäviä hevosihmisiä? Johdattelin retkuetta eteenpäin uljaan Jeren selässä keikkuen. Tytöt olivat ihmeen hiljaa eivätkä rupatelleet, ja tuumiskelin, mahtoiko se johtua siitä, että suuri osa mukana olijoista oli uusia kasvoja. Niin sanottu uusi veri piristi oli mielestäni varsin tervetullutta tallille, ja toivoin tapani mukaan kaikkien sopeutuvan ja löytävän paikkansa Mallaspurosta.

Käyntipätkän aikana herättelin keskustelua takanani ratsastavan Emertuksen kanssa. Kyselin tytöltä hänen hevosestaan ja kysäisin, miltä uusi talli tuntui. Emertus vaikutti tyytyväiseltä, mutta lisäsi naurahtaen pohdintojensa perään, että aika eksyksissähän hän vielä toisinaan tunsi olevansa.

"Äkkiäpä sitä oppii tallin tavoille", ennustin ystävällisesti hymyillen. "Ja Mallaspurossa ei ole pelkoa siitä, että saisi kuraa niskaan, jos uskaltautuu kysymään jotain. Tää nyt ihan vinkkinä kaikille uusille tallilaisille: jos ette tiedä, kysykää reippaasti, meilläpäin ihmiset on pääsääntöisesti ilosia saadessaan auttaa. Paitsi ehkä Dani darrapäivinä, varokaa sitä jos ootte arkoja murahteluille... Mutta sekin on ihan harmiton heppu ja toivoo varmasti siinä missä mäkin, että ihmiset viihtyy täällä."

Pikkuhiljaa jonon perältäkin alkoi kuulua vähän rupattelua, mutta se taukosi toviksi, kun lähdimme ravailemaan. Matkalla rinteelle ehdimme ottaa yhden reippaanpuoleisen laukkapätkän, ja toistaiseksi kaikki pysyivät hienosti joukon mukana. Välillä tihkutti vähän vettä, mutta till all lycka ei sentään ollut kovin kylmä eikä myöskään tuullut. Tuuli olisi saattanut tehdä pari hienohelmaa (enkä lainkaan viittaa esimerkiksi Artun ja Gislin suuntaan... mokomat kaupunkilaiselukat) vähän turhan vauhdikkaiksi. Nyt jopa kaksi edellä mainittua hevosta käyttäytyivät ihmisiksi, tai hevosiksi, ja vaikka Väiski vähän kuumeni laukkapätkällä, se ei saanut täyttä hepulia.

"No niin - tervetuloa vaan muinaiseen Saitikan laskettelukeskukseen, joka ei tosiaan ole ollut toiminnassa enää moneen vuoteen. Me tullaan kapuaamaan tota mäkeä ylös", sanoin ja osoitin edessämme kohoavaa vanhaa laskettelurinnettä. "Ja kun mukana nyt on ihan kokeneita ratsastajia, me laukataan tää alun loivempi osuus, ja mä varoitan - se laukataan kovaa. Hevoset saattaa innostua, mutta pitäkää ne jonossa, oikeasti. Kun mä alan hidastaa, yksikään kaviokas ei sinkoa mun ja Jeren ohi eikä jonossa vaihdella paikkoja missään vaiheessa. Toi jyrkempi osuus me mennään käynnissä."

Olin pysäyttänyt Jeren ja kääntänyt friisiläisen niin, että näin tyttöjen kasvot. Ratsastajat nyökkäilivät. Niin heidän kuuluikin tehdä - antamani ohjeet oli ymmärrettävä, ja minä otin nyökkäykset merkkinä siitä, että näin oli käynyt.

"Ja sitten mennään. Nojatkaa reippaasti eteen, mutta muistakaa pitää leuka ylhäällä ja kantapäät alhaalla. Annatte hevosille ohjaa mutta ette päästä niitä riehaantumaan, kontrolli täytyy olla vaikka nyt päästäänkin siivittämään hevoset kiitoon tutun, turvallisen ja rauhallisen harjoituslaukan sijaan."

Ja me menimme. Suuri Jere, mokoma hillitty kouluratsu, sai juonen päästä kiinni vasta kun patistin sitä eteen. Sitten se innostuikin, ja niin me heitimme hyvästit kootun laukan tapaiselle hillitylle askellukselle ja aloimme porhaltaa mäkeä ylös. Hevosen paksu musta jouhisto liehui ja vahvat askeleet kiidättivät meitä eteenpäin ja kohti taivasta. Nautin menosta ja jopa minun teki mieli nauraa ääneen, kuten kuulin jonkun takana tekevän.

Vilkaisin taakseni vain todetakseni, että siellä oli kaikki hallinnassa. Edes Hewun ratsastaman Villen perässä posottava Väiski ei ehtinyt heittää riemupukkejaan ja tavallisesti niin yrmyn ja vastahakoisen Kaaoksen silmissä leimusi vauhdin hurma, kun pyöreä ruuna painoi korvia niskaan ja lisäsi kierroksia. Ratsastajat nauttivat.

Aloin pikkuhiljaa hidastaa ratsuni vauhtia, kun olimme taittaneet hyvän matkaa nelistäen ja jyrkempi osuus alkoi lähestyä. Oli aika vaihtaa askellajia ensin raviin ja sitten käyntiin. Hevoset puhalsivat ja puuskuttivat. Kiipesimme rauhallisessa käynnissä ylös asti, missä pysäytin Jeren kääntyäkseni kysymään tyttöjen fiiliksiä.

Ei minun tarvinnut kysyä. Leveät hymyt ja punaiset posket kertoivat kaiken. Tyydyin hymähtämään ja jatkamaan matkaa.

Laskeuduimme alas toista rinnettä. Niin laskeutuminen kuin kotimatkakin sujuivat kommelluksitta. Nyt tytöt rupattelivat keskenään ja itse uppouduin ajatuksiini niin, että minulta jäi ihan huomaamatta, että alkoi sataa.
"Katohan kekkosta, täällähän sataa", hoksasin lopulta. "Otetaas ravia! Ei me kastumiselta kyllä enää vältytä, mutta ravataan nyt silti."

Tallin pihassa läpimärät ratsastajat valuivat alas yhtä märkien hevostensa satuloista. Kehotin tyttöjä hoitamaan hevosensa huolella, ja tiesin heidän tekevän niin. Itse jouduin luovuttamaan Jeren hoidettavaksi Cimillalle, sillä niin mukava kun olisikin ollut puuhailla ruunan kanssa itse ja hoivata sitä oikein kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, sennuryhmäni odotti minua jo maneesilla. Läksin siis pitämään tädeille tuntia.

[Lynn]

Tarina tullut!

[Jeccu]

22.10

Kovaa ja korkealla

Miksi mä sain aina herkkiä hevosia ratsastettavaksi? Mitä mä olin tehnyt että mun piti jokaisella tunnilla ratsastaa herkällä hevosella? Ensin Ville, sitten Piirto - okei, Piirrosta en ole niinkään varma, että sitä voi kutsua herkäksi - ja nyt Arttu! Ville oli ihana poni vaikka hieman arka, Piirto mun hoitohevonen, ja Arttu komea ori. Sitä mä harjailin valmiiksi tuntia varten sen omassa karsinassa, and believe me, se oli vallan ihana komistus.
Mua kieltämättä vähän jännitti kavuta ensimmäistä kertaa tämän hevosen selkään. Se oli torinhevonen, mitä komein, herkkä otus, eikä se ollut ainoa ori. Emen Bruno seuraisi meitä maastolenkillä, ja jos ne eivät osaisi käyttäytyä niin joku meistä pitäisi siirtää, olin varma siitä.
Lähdin käytävälle kuuntelemaan Iisan löpinöitä.
“Seuraavaksi mun lempisääntö. Kai te sen tiedätte? Arvaako joku?”
Kukaan ei tiennyt. Kaikki vain katselivat toisiaan ja tuumivat, mutta kukaan ei ainakaan uskaltanut sanoa.
“Älkää pudotko satulasta älkääkä satuttako itseänne, kiitos. Tehdään turvallinen lenkki.”

Talutin Artun pihalle muitten luokse. Kiristin satulavyötä vielä parilla reiällä ennen kuin pujotin jalkani jalustimeen, ja siitä loikkasin orin selkään. Nyt vasta jännittikin. Hevonen oli aika iso herra, eikä mikään pikkuponi. Mitäs pienistä, olin minä isoilla hevosilla ennenkin ratsastanut. En minä toivon mukaan kuolisi.
Taputin oria hetken ennen kuin sitten lähdettiinkin matkaan. Iisa johdatti meitä eteenpäin komealla Jere-ruunalla, joka oli Danin silmäterä. Sen mä tiesin, koska olinhan mä ollut Mallaspurossa pitkäänkin. Muutenkin yleensä Dani tykkäsi puhua Jerestä, kun tiesi, että mäkin pidin siitä pojasta, kun se oli niin komea ja ihanaa katsottavaa.
Tästä päivästä tulisi märkä. Siis ihan kirjaimellisesti; mustat pilvet olivat kertyneet taivaalle eivätkä näyttäneet kovin mukavilta. Mutta emmeköhän me ehtisi jo tallille ennen kuin alkaisi sataa, eikä pieni sade tosin haitannutkaan. Ainakaan mua, en mä uusista voinut puhua kun en niitä tuntenut.
Siitä puheen ollen, retki eteni tosi hiljaisena. Bruno käveli Artun ja mun edellä, eikä kukaan meidän takanakaan puhunut mitään. Yleensä mä viihdyin kärjessä, mutta ihan sama mulla oikeastaan oli, olinko viimeisenä tai ensimmäisenä. Samalla lenkillähän sitä kuitenkin kaikkien kanssa käveltiin.

Iisa herätteli keskustelua Emen kanssa. Mä vaan yskäisin pari kertaa itsekseni - syysflunssa. Nenäkin tuntui olevan pahemman kerran tukossa. Jotenkin meidän keskustelu siirtyi Danin darrapäiviin. Iisa vain oli sanonut uusille tyypeille, että Daniltakin sai kysyä asioita, mutta piti varoa miehen darrapäivinä. Jos siis pelkäsi murinaa. Mä en ollut koskaan sattunut paikalle kun Dani oli kännissä tai oli toipumassa siitä, mutta joku päivä mä halusin olla. Se olisi mielenkiintoista ja samalla huvittavaa.
Itse tirskahtelin Iisalle, joka pudisti päätään Danista. Osasihan se mies olla hieman kummallinen, mutta mies ja hauska se kuitenkin oli. Sellainen kiva tyyppi, mutta mä tosin hieman tuumin, miten korkealle sen älytaso ylsikään.
Lopulta me kaikki aloimme vähän jutella. Mä tutustuin hieman Emeen ja toki muihinkin, mutta Eme nyt sattui olemaan hieman niitä muita vanhempi ja mua kaksi vuotta nuorempi. Teki mieli huokaista; miksi sitä pitikään olla niin vanha. Mä olin 80- luvun lopulla syntynyt vanha kääkkä, Emertus oli 90- luvulla syntynyt. Iisasta mä en niinkään tiennyt, olihan se toki vanhin, mutta mulla ei ollut pokkaa kysyä naiselta ikää.
Puheet keskeytyivät hetkeksi kun lähdimme ravaamaan. Pidin tuntumaa Artun suuhun ja olin valppaana, jos herra lähtisi käsistä. Epäilin asiaa, sillä en uskonut Artun olevan sellaista… karkailevaa tyyppiä. Se oli kiltti ori joka liikkui sulavasti mun allani. Olin ihan tyytyväinen itseeni kun sain orin liikkumaan niin pehmeästi, tai ehkä mä en tehnytkään mitään. No, kuvitellaan ainakin että tein.
Matkalla rinteelle nostimme myös laukan. Ihan pienen laukkapätkän me vedettiin ja se oli ihan hirmu kivaa. Artulla oli pehmeä laukka, ja se oli mitä mainioin kouluhevonen. Ainakin jos joku jaksaisi yrittää niin orista kyllä tulisi aika hyvä kisakenttien vaeltaja, ellei jo ollut. En mä tästä hevosesta niinkään paljon tiennyt, enkä uskaltanut kysyä, enkä oikeastaan tarvinnutkaan. Mä tiesin että se oli Arttu ja se oli herkkä, komea ja vallan ihana hevonen - ja se kyllä riitti. Mä tiesin jopa sen, että mä sain istua sen selässä ja oikein ratsastaa!

Onneksi ei tuullut. Vettä tuli tihkuttaen hieman mutta se ei haitannut. Eikä se ollut edes kylmää. Mä olin kiitollinen tuulelle ettei se ollut innostunut tänään puhaltelemaan, sillä tällaisella uudella hevosella mä en kaivannut minkäänlaista actioniä. Mä tiesin, että jotkut hevoset innostuivat tuulesta ja saattoivat vähän karata käsistä. Enkä mä kaivannut sitä tänään.
“Tervetuloa Saitikan laskettelukeskukseen! Tosin, se ei ole ollut toiminnassa moneen vuoteen, eikä enää kyllä varmastikaan herää eloon, mutta, tervetuloa kumminkin. Me kavutaan toi mäki ylös tuolla”, Iisa sanoi ja osoitti “ja kun mukana on nyt kokeneita ratsastajia, niin me laukataan tää alun loivempi osuus. Ja mä varoitan - se laukataan lujaa. Hevoset saattavat innostua, mutta pitäkää ne jonossa, oikeasti. Kun mä alan hidastaa, yksikään nelijalkainen, kaviokas otus ei sinkoa mun ja Jeren ohitse, eikä jonossa vaihdella paikkoja missään vaiheessa. Toi jyrkempi osuus mennään käynnissä.”
Alkoi hieman jännittää. Me nyökkäilimme kun Iisa kääntyi katsomaan meitä.
“Sitten mennään. Muistakaa nojata reippaasti eteen, mutta muistakaa pitää leuka ylhäällä ja kantapäät alhaalla. Antakaa hevosille ohjaa, mutta älkää päästäkö niin paljon, että ne pääsevät riehaantumaan. Kontrolli täytyy olla vaikka nyt päästäänkin siivittämään hevoset kiitoon tutun, turvallisen ja rauhallisen harjoituslaukan sijaan.”

Niin me menimme. Jere laukkasi edellä ja Bruno sekä Eme lähtivät lujaa perässä. Mä istuin kevyessä istunnassa ja patistin Arttua eteenpäin, mikä ei vaatinut paljon mitään. Arttu laukkasi eteenpäin lujaa, vähän kuin sataa ja tuhatta, mikä oli todella ihanaa. Mä muistin pitää kantapäät alhaalla ja musta olisi kiva tulla laukkaratsastajaksi joskus. Ehkä ei, mutta ainakin mä olin kevyt ja pieni ihminen. Ja mä rakastin vauhtia ja kevyessä istunnassa laukkaamista. En mä laukkaharrastuksesta niinkään pitänyt eikä se kiinnostanutkaan, mutta maastossa laukkaaminen oli aika jees juttu.
Arttu pinkoi eteenpäin ja mäkeä ylös mennessä musta tuntui ihanalta. Teki mieli huutaa jotain sotalaulun tapaisia, paitsi etten mä halunnut sotaa, vaan halusin osoittaa että mä rakastin tätä. Voimakas hevonen säntäsi ylöspäin mäkeä pitkin ja se oli niin ihanaa. Teki mieli jäädä siihen ikiajoiksi.
Iisa alkoi hidastella Jereä ja mekin jouduimme. Pian jatkoimme taas käynnissä ja annoin Artun puhista ja pöhistä sen minkä jaksoi. Se oli hengästynyt mutta ymmärsinkin sen - tuo oli ollut kovaa, vaikka hevosetkin olivat nauttineet ihan mielettömästi. Lopulta olimme ylhäällä. Mä hymyilin niin leveästi, että tuntui siltä, kuin joku olisi tunkenut henkarin mun suuhun. Mulla taisi olla jopa punaiset posket ja nenänpääkin punotti, niin kuin aina, kun mulla oli edes hieman kylmä tai viileätä. Ja jos kasvot palelivat.

Laskeuduimme ihan toista rinnettä. Nyt kaikki juttelivat ja minutkin poimittiin keskusteluihin. Musta oli todella hauska jutella ja tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa, vaikka olivatkin mua paljon nuorempia. En mä antanut sen haitata, ei se mua kiinnostanut, jos nuorin oli vaikka 9. Hauskaa meillä silti pystyi olla. Alkoi tihkuttaa vettä lujemmin. Pian pisarat olivat paljon painavimpia ja alkoi sataa ihan kunnolla.
“Kato kekkosta, täällähän sataa!” Iisa huomasi lopulta. “Otetaas ravia! Ei me kyllä sateelta enää säästytä, mutta ravataan silti.”
Ja niinhän me tehtiin. Edettiin matkaa reippaassa ravissa ja sekin oli aika ihanaa. Kaikessa oli oma charminsa. Lopulta oltiin tallin pihassa, ja tunti oli loppunut. Taputin ja kiitin oria ihanasta ratsastuksesta ja tästä mahtavasta kokemuksesta, jonka jälkeen liu’uin alas satulasta. Vein orin nopeasti perässäni sisään tallin, ja mä tunsin itseni pieneksi. Nyt se hevonen sattui taas olemaan hirmu suuri kun se asteli ylväänä vierelläni.
Orin omassa karsinassa riisuin siltä varusteet ja vein ne oitis paikoilleen satulahuoneeseen. Arttu oli hieman kastunut sateesta mutta ei se ihan läpimärkä ollut kuitenkaan. Otin piikkisuan yhteen käteen ja toiseen käteen nappasin pölyharjan. Harjasin Arttua kunnolla ja irrotin kaikki maastoreitistä tulleet hiekat ja pölyt. Se oli hieman inhottavaa ja kaikenlisäksi vaikeata, sillä Arttu oli kostea. En tiennyt mitään kamalampaa kuin hoitaa kosteata hevosta, koska siinä ei näkynyt minkäänlaista tulosta. Huokaisin mutta harjasin ja paijasin oria kuitenkin pitkään.

Sen jälkeen loimitin hevosen ja vein harjapakinkin paikoilleen. Kun herralla oli sadeloimi yllään astelin takaisin vesisateeseen ja ihmettelin. Miten nyt pystyi sataa kun kerran pitäisi tulla lunta, eikä vettä. Talutin Artun huokaillen omaan tarhaansa, mihin päästin hevosen kavereittensa luo. Palasin takaisin sisään talliin ja otin kimpsut ja kampsuni, ennen kuin lähdin autolleni, ja kaahasin pois.

Kiitos tunnista, Iisa!

[claudia]

22.10.2011 - Maastoreissu Väiskillä

Kello on vähän vaille kaksitoista, kun mä laitan kypäräni leukahihnan kiinni ja kurkkaan varovasti käytävälle. Iisa lähestyy mua ja Väiskiä tullakseen tarkistamaan varusteet. Seison jännittyneenä ja rapsuttelen kimokarvaa, joka on äärettömän paksu ja pehmeä. Iisa pääsee meidän kohdallemme.
"Hellou, Peppi! Sä pääsit nyt Väiskin selkään. Katsotaas nyt... Satula on ihan oikein, suitset ihan jeps. Eli liikkeelle vaan, Väiski menee Villen ja Gislin väliin", se mutisee ja kokeilee vielä satulahuovan alta, ettei karva ota vastaan. Kohennan silmälasieni asentoa ja maiskautan ponille. Väiski haluaisi tietysti rynniä heti käytävälle, joten mun pitää yrittää olla kylmähermoinen ja taltuttaa ruunan menohaluja- vaikkei se niin onnistukaan.
Kuuden ratsukon letka seisoo kaarrossa. Mä pysäytän Väiskin sopivaan kohtaan ja koukkaan käteni ohjan välistä, kun vedän jalustimen alas. Sen vieressä steppaa ruunikko, söpö issikka.
"Moi", huikkaan vähän väliinpitämättömästi tytölle. Tyttö näyttää olevan samaa kamaa hevosensa kanssa - ainakin ne kaksi tuntee toisensa. Ujoltakin vaikuttava vastaus tulee nopeasti. Mittailen jalustimet ja satulavyön, ja Väiski ei millään meinaa tahtoa olla mun hallinnassa. Sitten nousen kankeana selkään ja vilkuilen muita ratsukoita, sillä mua jännittää uutena ihan koko ajan ja tuntuu, että kaikki tuijottaisi mua. Keskityn Iisaan, joka ratsastaa melkein suoraan mun naaman eteen söpö friisiläisruuna Jere allaan. Ehkä harhaluulo, mutta musta tuntuu, että tää ihminen on ihan omanlaisensa persoona, vaikkei vaikuta kovin kahjolta. Räväkkä se kuitenkin on, eikä näytä perustavan ujoiluista. Otan rohkean asennon ja ilmeen, ettei Iisa jäisi ihmettelemään. Hyvä opettaja se oli, kun tarkisti kaikki asiat ja säännöt.
"Mä en näe teitä kaikkia, joten olkaapa kilttejä tyttöjä. Te kaikki olette vakuuttaneet osaavanne säännöt, joten jos tulee hätä, huutakaa eteen tai taakse. Mun vika ei sitten ole, jos teille käy jotain, jonka olisi voinut välttää tietämällä maastoilusäännöt”, Iisa muistutti. Mä tiedän, että se on totta. Istun eestiläisen selässä ja katson Iisaa tosi tarkasti. Iisa taputtaa kevyesti Jereä.
"Eli Emertus lähtee heti mun perään. Mellu, pidä sitten tarkasti perää siellä. Peppi ja Jade, muistatte keitä ne ponit on. Orien kanssa varovaisesti. Okei, nyt menoksi", se kertaa, kannustaa hevosensa jonon eteen.
Mä en todellakaan tiedä, mitä reittiä me tarkalleen ottaen ollaan menossa, mutta aivan sama. Ilma enteilee sateista ja tuuli saa Väiskin ihmettelemään. Keikun sen satulassa ja katselen ympärilleni. Mukava reitti ei ole mikään helpoin mahdollinen hevoselle, ja uppoan ajatuksiini melkein heti. Kuulen Iisan sanovan vähän kovempaa:
"Ja Mallaspurossa ei ole pelkoa siitä, että saisi kuraa niskaan, jos uskaltautuu kysymään jotain. Tää nyt ihan vinkkinä kaikille uusille tallilaisille: jos ette tiedä, kysykää reippaasti, meilläpäin ihmiset on pääsääntöisesti ilosia saadessaan auttaa. Paitsi ehkä Dani darrapäivinä, varokaa sitä jos ootte arkoja murahteluille... Mutta sekin on ihan harmiton heppu ja toivoo varmasti siinä missä mäkin, että ihmiset viihtyy täällä."
'Uusi'. Jeps. Mä olen uusi. Yritän mutista Jadelle jotain ja tutustun siinä sivussa talliin uutena tulleeseen Hewuun. Sitten Iisa kuitenkin jo kuuluttaa raviin.
Väiskin ravi on tosi kiva, ja mukaudun siihen helposti. Välillä mä katson Villeä. Näen jonon etuosan selkeästi, kun me kaarretaan vähän ylöspäin.

Iisa haluaa välttämättä ottaa laukkoja, enkä mä pane hanttiin, sillä haluanhan mäkin. Nostot on helppoja, kun Iisa saa Jereen vähän puhtia. Pidän välimatkat aluksi normaaleina, mutta tiputan kerran raviin tietoisena Väiskin kuumasta luonteesta. Jade pitelee loppupään etäisenä ja annan kunnon välimatkojen jälkeen Väiskin jatkaa. Se laukkailee kuitenkin ihan mukavasti, kun loppujen lopuksi on päästänyt liiat höyryt pihalle. Välissä eteneminen on kyllä pää taivaassa – steppailua, mutta annan vaan pohkeita ja pysyn mahdollisimman kärsivällisenä – jeah, se ei ole mun lempijuttuja, vaikka kuumiin hevosiin olenkin tottunut. Väiski antaa kuitenkin periksi eikä mene pahimpaan päähän, ja pidän välimatkat hyvinä enkä jarruta Villen häntään. Iisa vilkuilee pari kertaa meihin päin, ja mä keskityn täysillä hyvään laukkaan. Jono menee vähän matkaa kunnon vauhtia, sitten Iisa hidastaa. Väiski on vähän tohkeissaan tästä, mutta eipä niin vakavasti. Sitten edestä kuuluu muutamia kertomia ja esittelyjä.
"No niin - tervetuloa vaan muinaiseen Saitikan laskettelukeskukseen, joka ei tosiaan ole ollut toiminnassa enää moneen vuoteen. Me tullaan kapuaamaan tota mäkeä ylös”, Iisa sanoo ja osoittaa laskettelurinnettä, jota mä itse asiassa pidän ihan mukavana. "Ja kun mukana nyt on ihan kokeneita ratsastajia, me laukataan tää alun loivempi osuus, ja mä varoitan - se laukataan kovaa. Hevoset saattaa innostua, mutta pitäkää ne jonossa, oikeasti. Kun mä alan hidastaa, yksikään kaviokas ei sinkoa mun ja Jeren ohi eikä jonossa vaihdella paikkoja missään vaiheessa. Toi jyrkempi osuus me mennään käynnissä."
Mun sydän pomppaa vähän, täysiä laukkaa Väiskin kanssa – mutta ei siinä ongelmiakaan ole, kyllä mä Väiskin hallitsen varmaan ihan hyvin. Iisa sanoo vielä muutamia sanoja, ja kuuntelen täysillä keskittyen ennen kun Iisa sanoo lähtömerkin. Sitten se antaa Jeren nousta laukkaan. Mä päästän Väiskin menemään laukkaa ja se ei mene kahjoksi. Pidän jonkun järjen tässäkin touhussa, vaikka Väiski menee kovaa. Naurahdan pariin otteeseen, kun kuulen naurua muutamalta muultakin, ja annan Väiskille laukat. Se ei tällä kertaa pompi hulluna, ja mitä mä Lynniltä olen kuullut, se kuulemma ottaa mielellään pukkeja. Nyt mä olen vaan iloinen siitä, ettei se käy kierroksilla. Sitten hidastellaan ja annetaan vähän hengähtää. Väiski kuulostaa veturilta, kun se puhisee.
Nousemme rinteen päälle ja lähdemme laskeutumaan alas. Herättelen pulinaa joka ikisen lähellä sijaitsevan kanssa ja vilkas ääniryöppy saa mut rentoutumaan ihan kunnolla. Yhtäkkiä mä tunnen pienen pisaran. Väiski säpsähtää. Että sadetta sitten. Ihan niin.
”Hieno heppa”, mutisen kuin pikkuvauva ja taputtelen Väiskiä. Yhtäkkiä huomaan Hewun nostaneen ravin ja pistän Väiskin kaviot kaksitahtiseen askellajiin. Me ravaillaan vähän matkaa täydessä sateessa, ja vaikken mä näe ihan parhain päin, kun rillit on kastuneet, yritän luottaa Väiskiin. Saan silmälasit vedettyä ratsastuskypärän lipan alle ja näen taas kunnolla, ja pompin loppuun asti.
Talliin päästyämme mä vetäisen itseni alas ja taputtelen Väiskiä. Lynn, joka näkyy tulleen puhelemaan muutamille tuntilaisille, lähestyy muakin, kun oikein hartaasti odotan.
”Mä haluan tiedustella, miten eka tunti meni?”
”Hyvin, Väiski oli tosi kiva”, naurahdan ja taputan Väiskiä. Lynn heivaa meidät kohti tallia, ja mä vien Väiskin uskollisesti karsinaan. Hoidan sen vielä oikein kunnolla.
Loimitan kylmän pollen heti kun harjaus on päätetty, ja rapsuttelen sitä vielä vähäsen. Väiskin ottaisin mielelläni muillekin tunneille, mutta nyt eletään tässä hetkessä. Lupaan itselleni käydä vielä Indin luona.

Iisalle kiitoksia kivasta ekasta tunnista!

[Hewu]

Ja eiku menox

Jalkani tärisi. Eka tunti Mallaspurossa ja vielä maastossa! Voi herran jumala mitä minä olin mennyt tekemään? Vaikka Ville vaikutti kaikin puolin kivalta ponilta olin silti hermoheikko. Aina kun jotain uutta tapahtui minä jännitin. 'Ei ville nyt niin huimalta villipäältä näyttänyt' mietin itsekseni. Olisinhan minä voinut venata jotain kenttätuntia, mutta näin asia nyt oli. Kuuntelin tarkkaan kaikki mitä ratsastuksenope sanoi. Sitten lähdimme liikkeele. Minun oli ihan turha jännittä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja katselin ympärillemi. Kaunis metsä. Olin ihan hiljaa. Tunnistin porukasta pepin joka oli Indiä hoitsuksi pyytänyt ja saanut alkaa hoitaa. Kaikki muut olivatkin sitten ihan uusia. Kun nostimme ravia rauhotuin. Ville oli kaiken kaikkiaan mukava tapaus. Kimo poika ravasi allani mukavan rauhallisesti. Opettajakin tuntui mukavalta. Keventelin rauhallisesti. Pian tulikin käsky "Laukkaa" ope huusi. Istuin alas ja nostin kivan rauhallisen laukan. Ei hassumpi laukka villekään. Mitä tässä vaiheessa olin kokenut Mallaspurosta olivat positiiviset. Piitu ja Ville olivat olleet mukavia. Pian siirryimmekin raviin ja käyntiin.

Menimme siinä jonkin matkaa. Sitten saavuimme rinteeelle. "Ja kun mukana nyt on ihan kokeneita ratsastajia, me laukataan tää alun loivempi osuus, ja mä varoitan - se laukataan kovaa. Hevoset saattaa innostua, mutta pitäkää ne jonossa, oikeasti. Kun mä alan hidastaa, yksikään kaviokas ei sinkoa mun ja Jeren ohi eikä jonossa vaihdella paikkoja missään vaiheessa. Toi jyrkempi osuus me mennään käynnissä." Iisa kertoi kaikille. Nonnii. Jos olisin ollut tyhmä olisin sanonut, että helpponakki. Tämänjälkeen pohkeissa varmaan tuntuisi. Eteenpäin nojaaminen rinteessä ei ollut se kevuin tuö. Pian olinkin jo laukkaamassa rinnettä ylös. Suustani pääsi pieni kikatus. Ville puuskutti kovaa rinnettä laukatessaa. Sitten sitä hidastettiinkin. Lähdimme kävelemään jyrkempää rinnettä ylös. Näköälat oli mahtavat. Vähän korkeanpaikanpelko uhmasi. Tai ennemmänkin jännityis.

Ennen kuin huomasinkaan olimme laskeutumassa rinnettä alas. Pelkäsin kokoajan, että joku poppoon hepoista kaatuu, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Onneksi. Kun olimme päässeet alas rinteeltä taputin Villeä. Se oli tehnyt hyvää työtä. Loppumatka menikin mukavasti. Saavuimme tallille. Lakeuduimme selästä. Kiitin Villeä Vein Villen talliin. Otin villeltä varusteet pois. Harjasin sen, putsasin kaviot ja pyyhin hikiset kohdat. Taputin sitä ja lähdin karsinasta pois. Suurin kiitos oli jättää se rauhaan. Tunti oli ollut ihastuttava kokemus!

Kiitos tunnista!

[Emertus]

Kiitokset kivasta tunnista, Iisa!

[mellu]

kiitos tunnista! (=

[Jade]

Kuva on mustavalkoinen, koska en olisi osannut Gisliä oikein värittää. Toivottavasti tämä nyt kelpaa maksuksi ja kiitos kivasta tunnista!

Attachments: