Henkilökunnan tallipäiväkirja

[Lynn]

. . .

[Mila]

Aasin puunailua 16.3

Tuntui oudolta että Mallaspurokin oli virallisesti avannut ovensa. Pikkuisesta tallista oli kasvanut ihmisiä täynnä oleva ratsastuskoulu ja hevosille oltiin jo hakemassa hoitajia, jopa Piirrolle ja Löpölle jotka jo pari vuotta olivat asustaneet tallilla. Bundy ja Piitu olivat jo löytäneet hoitajansa, sekä komea Roki-ori olisi muuttamassa Artun viereen. Kaikki oli aivan erilaista, mutta kaikki muuttuu… Ja tämä oli Mallaspuron muutos!
“Mila, tuu sit sanoo ku haluut lähtee!” Matias huudahti ja ajoi skootterinsa Mallaspuron päärakennuksen eteen.
Nyökkäsin ja katsahdin sitten pikkutarhaan jonka eteen veljeni minut oli jättänyt. Kaaos ravasi heti luokseni innostuneena, kun taas Tito rouskutti heiniään ja Löpö vain tyytyi kääntämään katseensa suuntaani. Norjanvuonohevonen pysähtyi yhtäkkiä kuuntelemaan jotakin.
“Kaaos, mikä nyt?” kysyin ruunalta ojentaen toista kättäni ponia kohden.
Kaaos lähti villiin laukkaan ja sai Löpönkin heräämään ajatuksistaan. Nopeasti ruunat juoksivat ympäri tarhaa kun taas Tito ainoastaan nosti päänsä heinistä ja loi laiskan katseen kavereihinsa, ei sitä tainnut laukkaaminen kiinnostaa.
“Moi Mila!” Lynn sanoi iloisella äänellä takanani. “Haluutko auttaa ottaa poneja sisälle?”
“Joo!” vastasin innostuneena ja otin Lynnin kädestä riimunarun.
Tottuneesti avasin portin ja astelin Titon luo kun taas Lynn käveli Kaaoksen viereen. Napsautin narun kiinni riimuun ja talutin aasiruunan ulos tarhasta, Kaaos ja Lynn perässämme.
“KAAOS!” ponin omistaja ärähti Kaaokselleen kun se yritti ravata meidän ohi.
Kaaos oli todella mielenkiintoinen tapaus, mutta jotenkin kumminkin ymmärsin miten Lynn oli ruunaan ihastunut. Vaikka poni oli vihainen luonteeltaan se oli kai joskus ihan mukavakin, Lynnin mukaan. No, ei ainakaan aika kävisi tylsäksi!
Aasin aasimainen luonne ilmeni nopeasti pikkutarha-talli välisen matkan aikana, mutta olinhan minä sitä ennenkin taluttanut joten ei tarvinnut muuta kuin vetää riimunarusta… Ja niin Tito jatkoi matkaansa!
“Hyvä, hyvä”, Lynn kehui.
Tyytyväisenä avasin tallin oven ja talutin aasin sisään talliin, Kaaos omistajineen taas käveli suuliin. Käänsin Titon sen ja Löpön yhteiseen karsinaan jonka jälkeen otin riimun pois sen päästä. Suljin karsinan oven, otin riimunarun karsinan edestä ja kipitin ulos tallista.
“Lynn, haenko mä Löpön?” huikkasin astuessani suuliin.
“Hae vaan, ja sen jälkeen voit harjata Titon”, Lynn vastasi ja sitoi Kaaoksen kiinni karsinaan.
Löntystelin takaisin pikkutarhalle jossa Löpö jo odotteli pääsyä pois tarhan portilla. Avasin portin, otin shetlanninponin kiinni ongelmitta ja talutin sen talliin.
“Prr”, rauhoittelin Löpöä kun se pääsi talliin, se miltei ravasi kun näki Titon pään yhdessä karsinassa.
Löpö riuhtoi villisti päätään ja minulla oli hiukan ongelmia avata karsinan ovi, mutta onneksi sain kumminkin ponin karsinan ilman että aasi karkasi. Onhan se saavutus sekin!

Tito katseli minuun ihmeissään kun laitoin sen kiinni karsinassa olevaan solkeen. Aikeenani oli aasin harjaus, ja ehkä jopa kavioiden putsaus. Löpö pyöri ja hyöri ja yritti saada huomiota, mutta en antanut sen häiritä sillä nyt uhrinani oli Tito.
Daniel asteli talliin Trullia taluttaen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja talutti Trullin sitten sen karsinaan. Trulli käveli nätisti miehen vierellä eikä tehnyt mitään tarpeetonta. Kun Daniel oli saanut tammalta riimun pois hän tuli Titon ja Löpön karsinan luokse.
“Vai että Mila harjaa Titoa, enpä ole moista ennen nähny!” Daniel vitsaili.
Naurahdin ja jatkoin aasin harjausta kovalla harjalla.
“Haitko sä muuten kenellekään hoitajaksi, kun tuo Lynnihän niitä hoitajahakuja järjesti?” Daniel kysyi sitten.
“Joo, Löpölle”, vastasin vähän ujosti.
“Vai että oikein Löpölle, en ois kuunaan uskonu”, Daniel naurahti ja jatkoi matkaansa.
Hymähdin: luultavasti koko Mallaspuron väki tiesi ihastuksestani Löpöön, ja olinhan minä sillä saanut pari kertaa ratsastaakin.
Tito käänsi päätään ja katsoi minuun, se ihmetteli mikä minulla kesti.
“Kyllä mä sut harjaan, aasi!” naurahdin ja silitin aasin päätä.

♥: Mila

---

Ihanaa tallimeininkiä Muillekin tiedoksi, Mila kirjoittelee välillä tänne, vaikkei tallihenkilökuntaan kuulukaan. Mila on tosiaan naapuritilan 10-vuotias kuopus, jota nähdään tilalla melko usein. Ja tarinan alussa esiintynyt mopopoika, joka sattui tottelemaan nimeä Matias, on Milan pian 18-vuotias isoveli, joka tunnetaan myös sekä Santerin että Danielin kaverina.
- Lynn

[Aimie]

Tallityöntekijän tarinoita:
5. kesäkuuta - Kesäloman ensimmäinen päivä?

[/i][/center]

Oloni oli hieman hermostunut pyöräillessäni leveällä hiekkatiellä, joka vei kohti pientä tilaa, joka tästä päivästä lähtien olisi työpaikkani. Olin lähtenyt matkaan sen verran aikaisin, että koululaiset istuivat vielä päättäjäisjuhlissaan. Minä lukiolaisena olin päässyt kesälaitumille jo eilen, mutta kovin kauaa en ehtinyt vapaalla jalalla olemaan. No, itsepä olin päättänyt tulla tänään samaa lukiota käyvän ja Mallaspuron omistajaperheen siskontytön perehdytettäväksi. Olihan talli tullut hiukan tutuksi niillä parilla ratsastustunnilla mitä olin käynyt, mutta päätin ottaa varman päälle. En todellakaan halunnut Aikun tai kenenkään muun näkevän minun sähläilevän - mutta näillä mokaprosenteilla sählääminen oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

"Moi!"
"Ai, moi. En huomannut sua", tokaisin vaaleakutriselle Lynnille, joka oli viipottanut heti luokseni kun olin saapunut pihaan.
"Mä olenkin niin huomaamaton", eläväinen tyttö nauroi. "No, eiköhän mennä. Aikku onkin tallissa odottamassa, se tulee mukaan näyttelemään paikkoja - vaikka tunnethan sä paikat jotenkuten?"
"No, erotan kyllä tallin päärakennuksesta, ja muistan missä varustehuone on, karsinajärjestys on jonkinlaisessa muistissa", hymähdin.
"Käydään siis vaan paikat läpi ja sitten kerrataan mitä hommia sulle kuuluu. Teet varmaan aika samaa mitä mä täällä teen", Lynn tuumaili kävellessämme kohti tallia.

Tallissa meitä odotteli riuskan ja iloisen oloinen nainen, joka ryntäsi heti kättelemään minua ja esittäytyi sellaisella tahdilla, että olin liian monta hetkeä hiljaa kun en tajunnut esitellä itseäni.
"Hauska tavata, mä olen Aimie."
"Ilo on mun puolella, sähän vaikutat yhtä reippaalta kuin meidän Lynnikäinen. Että etköhän sä tästä kesästä meidän kanssa pärjää", Aikku naureskeli.
"Okei, Aikku, ennen kuin sä alat selittää enempää, näytetäänkö Aimielle paikat?" Lynn kysäisi. "Mun bussi lähtee reilun tunnin päästä."
"Tosiaan! Menoksi sitten vaan, katsellaan ensin tallit. Tännepäin", Aikku sanoi ja puhetulva pääsi valloilleen.

Aikku ja Lynn esittelivät minulle tallitilat ja työtehtävät siinä samassa, välillä puhuen toistensa päälle. Varustehuoneessa Aikku huokaili miten se kaipaisi siistimistä, ja tuumin että siinä olisikin urakkaa. Pihabokseissa ja takatallissakin kun oli omansa, tulisi järjestämisestä vähintään ikuisuusprojekti. Hoitajat olivat pitäneet varusteet kunnossa, mutta yleistä siistimistä huone kaipasi kyllä.
"Karsinoiden siivoaminen, yleinen siivoilu, hevosten hakeminen tarhasta, tuntilaisten jelppailu... siinä taitaa olla niitä tavallisimpia hommia", Aikku kertasi ja Lynn lisäsi vielä listaan hevosten hoitamisen.
"Tallit on nyt koluttu läpi, siirrytäänpä sitten vaikka ulos... oho!"
Aikkua päin törmäsi pitkä tyttö, joka loikkasi heti taaksepäin. "Sori! Olit kyllä aivan huomaamaton, tai sitten mä en vain nähnyt eteeni..."
"Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa", Aikku virnuili. "Tässä onkin meidän tallityöntekijä Aimie, tässä taas Bundyn hoitaja Kristiina."
"Moi", hymyilin hieman yläviistoon vielä törmäyksestä hämmentyneelle tytölle.
"Hei vaan, sä olet varmaan kesän täällä?" Kristiina kysyi.
"Juurikin näin", vastasin. "Törmätään varmaan vielä joskus."
"Toivotaan - mutta ei ehkä ihan niin kirjaimellisesti kuin äsken", Kristiina naurahti ja hävisi kai Bundyn karsinalle päin kättään heilauttaen.

Käväisimme vilkaisemassa kentän ja maneesin, ja Aikku huomautti miten estekalusteet kaipasivat uutta väriä pintaansa. Seuraava ikuisuusprojekti siis...
"Senhän voit tehdä vaikka jonkun hoitajatytön kanssa", Aikku sanoi kai nähtyään vähän epäuskoisen ilmeeni. "Löpön hoitaja Cimilla tai Piirron hoitaja Hannes varmaan suostuvat, tai ihan kuka tahansa joka paikalle sattuu."
"Ja joutuu uhrikseni", naurahdin. Aikku hymyili ja viittasi kohti päärakennusta. Tuntui jotenkin pöhköltä mennä toisen asuntoon, mutta Lynn totesi tyynesti että leiriläisetkin ruokittiin täällä, joten voisin ihan surutta pitää evästaukoni ruokailutilassa.
"Onhan se aina mukavampaa pitää eväät viileässä", Aikku sanoi taputtaen jääkaappia.
"Mitähän sitten vielä?" Lynn tuumaili, ja samassa yläkertaan vievistä portaista kuului kovaäänistä kopinaa.

"Daniel! Santeri! Takaisin, tulkaas esittäytymään", Aikku karjahti ja askeleet palasivat luoksemme keittiöön. Tumma ja komea, sekä tätä hieman lyhyempi vaaleatukkainen poika katsoivat Aikkua ihmetellen.
"Tässä on Aimie, meidän tallityöntekijä", Aikku ilmoitti ja tökkäsi minua, olin jäätynyt taas täysin.
"Aa, moi vaan."
"No terve, mä olen Santeri", vaaleatukkainen lausahti ja kättelimme.
"Daniel", tummempi pojista sanoi hymyillen ja kätteli minua myös. Hymyilin ja tunsin pientä kuumotusta poskissani. Saamarin saamari!
"Joo, mutta me mennään vähän viihteelle. Nähdään taas, mutsi!" Daniel sanoi ennen kuin Aikku ehti eväänsä heilauttaa.

"Sinne menivät - taas. Daniel on tosiaan minun poikani, 19 vuotta ja Santeri sitten Ilpon poika, taidatte olla samanikäisiä - etkös sinä lukion ekalta päässyt?"
Nyökyttelin ja toivoin ettei Lynn ollut tajunnut hetkellistä punastumistani. Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt sanoa minulle mitään, sillä huomattuaan seinäkellon näyttämän ajan hän lähti tuli pyrstön alla yläkertaan ja toivotti minulle vielä hyvät kesät.
"Kaikki taisikin olla sitten tässä. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä, saat lomailla loppupäivän. Huomenna sitten nähdään, ja jos ikinä tulee kysyttävää niin tulet vaan reippaasti nykäisemään hihasta!" Aikku sanoi iloisesti.
"Oi, kiitos. Nähdään sitten, yritän pitää kaiken tänään opitun muistissa", sanoin hymyillen ja lähdin sitten ulos kohti tallin nurkalla odottavaa pyörääni. Kaivoin kuulokkeet korvilleni ja Lostprophetsin Make A Mowin ensimmäisten tahtien kajahdellessa korviini tuumasin itsekseni, että kesä tällä työpaikalla tulisi olemaan varmasti vaiherikas ja hauska.

[Mila]

Vierailu 6.6

Kävelemme kohti Mallaspuron tilaa; minä, äiti, isä, Matias sekä Anni. Isosiskoni Heidi on tulossa myöhemmin, päästyään töistä.
“Onko pakko?” Anni oli inissyt kun äiti oli kertonut saaneemme kutsun viettämään iltaa naapuritilalle.
Itse olin vain tapani mukaan hyppinyt ilosta: mikä se parempaa kuin illanvietto tallilla? Matiaskaan ei ollut pistänyt kutsua pahakseen - vaikka olikin pitänyt hieman etäisyyttä Mallaspuron väkeen jostakin syystä. Heidikin oli ollut todella innostunut kutsusta, sillä saisi viettää aikaa ystäviensä kanssa.
Me Liljeströmin perhe olemme aika omalaatuinen porukka täynnä erilaisia persoonia sekä mielipiteitä. Perheemme pää, isämme Lasse, on kiltti eikä koskaan sano pahaa kenellekään - joten meidän lapsien määräily jääkin äitimme vastuulle. Kristiina onkin päättäväinen ihminen, mutta sehän on vain hyvä luonteenpiirre luokanopettajassa. Matias taas on minun mielestäni laiska, tai ainakin laiska kaikessa mitä äiti hänet määrää tekemään, mutta kun kyseessä on jalkapallo tai skootterit (tai Lynn), ei veljeäni pysäytä mikään. Mutta tulemme hyvin toimeen Matiaksen kanssa, ja hän onkin oikein kiva isoveli! Anni on Matiaksen vastakohta - useimmiten tylsä, istuu vain ja nököttää tietokoneella kaikenlaisissa naamakirjoissa sun muissa ja kuvailee itseään mitä oudoimmissa vaatteissa. Annilla on kai kaiken lisäksi poikaystävä, ainakin Matias on sanonut minulle niin. Perheeseemme kuuluu myös päivänpaiste Heidi, joka on töissä Pub Mäntykankaassa. Vanhimman isosiskoni miehet vaihtelevat vähän väliä, vaikka Heidi on muuten todella mukava ja rehellinen.

“Hei!” Lynn hihkaisee päärakennuksen rappusilta.
Juoksen nopeasti tytön luo ja kiedon käteni tämän mahan ympärille, niin lyhyt olen. Katsahdan sitten ylös Lynniin ja hän hymyilee minulle.
Pellavapää Lynn on aivan huippu tyyppi! Hän on suuri idolini, vaikkei olekaan mikään laulaja tai näyttelijä, vaan ihan tavallinen heppatyttö. Hyvät ratsastustaidot sekä kiltti olemus tekee teinitytöstä mahtavan, ja hän jopa opettaa minua ratsastamaan aina ehtiessään! Olen oppinut Lynnin tunneilla paljon ja sitä paitsi hän on paljon rennompi opettajana kuin ratsastuksenopettaja Iisa, vaikka Iisa tietenkin onkin ammattitaitoisempi…
“Heippa vaan Lynn!” isämme tervehtii kesämekkoon pukeutunutta tyttöä. “Ollaanpas sitä tänään nättinä.”
“Kiitos”, Lynn sanoo ja katsoo ujosti miestä, mutta nähdessään Matiaksen hän nostaa nopeasti päätään ja vääntää kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. “Moi.”
“Moi…” Matias vastaa katsomatta tyttöön mikä saa minut ihmettelemään.
Lynnin silmä kostuu, häntä itkettää, mutta tyttö pyyhkäisee nopeasti kyyneleen silmästään. Hän siirtää katseensa Anniin ja Kristiinaan jotka kävelevät portaita kohti.
“Tulkaa sisään! Siellä ne jo odottaa”, blondi kertoo ja astelee sitten sisään.
Jotakin oli tekeillä, mutten vielä tiennyt mitä. Kyllä minä, Sherlock Mila, vielä jotakin illan aikana saisin selville…

Heilautan punaisia hiuksiani puolelta toiselle ja istahdan sitten ruokapöytään. Istun Danielin sekä Heidin välissä. Heidi on juuri tullut Mallaspuroon ja nyt olemme aloittamassa ruokailua. Aikku on valmistanut makaronilaatikkoa johon hän on laittanut meidän tilan lehmien maitoa.
Aikku on vähän niin kuin äiti: päättäväinen. Aikku tosin on vielä räiskyvämpi persoona mikä saa tallilla kävijät joko kauhun valtaan tai ihastumaan tämän olemukseen. Nainen on myös äitini paras ystävä, sekä siitä syystä myös Kristiinan lenkkeilykaveri.
“Ottakaas lapset ruokaa”, Aikku selostaa ja ojentaa lusikan, jolla lihamakaronilaatikkoa on määrä ottaa, Annille.
Anni ottaa lusikan vastaan hieman hymyillen, ja hyvä vain että joskus hymyilee sillä usein niin surullinen teini hymyilee harvoin. Sitten sisko kauhoo makaronilaatikkoa lautaselleen ja ojentaa kauhan minulle.
“Mila muuten”, Daniel yhtäkkiä lausahtaa. “Haluutko sä ridata?”
Katsahdan mustahiuksiseen poikaan ja nyökkään pirteästi, mutta ujosti. Miten voisinkaan olla haluamatta?
Jo aikuisrajan ylittänyt Aikun poika Dani on todella mukava poikamies, jonka elämään kuului vähän aikaa sitten jopa nainen, mutta nykyään niin nainen kuin mies ovat vapailla markkinoilla. Daniel tosiaan tietää miten saada ihminen hymyilemään, sen olen huomannut jo moneen kertaan. Sitä paitsi hän on taitava hevosten kanssa, mikä totisesti lisää vientiä suuntaan jos toiseen.
“Vai että meidän Mila aikoo rattastamaan?” isä ihmettelee suu virneessä.
“Lopeta!” äiti kuiskii isän korvaan, jonka jälkeen hän hymähtää ja kysäisee: “Kenes selkään Mila on menossa?”
“Oiskohan se Löpö?” Lynn kysyy ja iskee silmää minulle.
Vastaan innokkaasti hymyilemällä ja tokaisemalla: “Kyllä!”, joka saa koko pöydän, jopa Annin, naurahtamaan. Mutta se ei minua haittaa - saisinhan ratsastaa iki-ihanalla Löpö-ponilla!

Kun makaronilaatikot on pistetty poskeen, kävelemme porukalla talliin. Tarkoituksena minulla on Löpön varustaminen, kun taas muut vain tulevat ihastelemaan nelijalkaisia - tai no, Santeri on lupautunut taluttamaan Matiasta, mutta saa nähdä mitä siitäkin tulee…
Santeri on Ilpon 16-vuotias jalkapalloa harrastava poika, joka hänkin on hevosmies - tai no poika. Santtu on myös veljeni parhaita kavereita joka on todella kiltti tapaus. Hänen kanssaan ei tarvitse ujostella ja hänen kanssa minä puhunkin ihan sujuvasti, toisin kuin Danin.
“Hieno Löpö”, puhelen ruunalle astuessani sen karsinaan. “Mäpä ratsastan sulla tänään!”
Löpö kurkkaa tuuhean otsaharjansa alta minua, jonka jälkeen se tallustaa luokseni ja yrittää löytää jotakin syötävää. Lynn tulee katsomaan mitä puuhaamme ja hymyilee nähdessään ruunan haistelemassa taskujani.
“On se kyllä ahne!” tyttö tokaisee ja silittää Löpön otsaa.
Matias ja Santeri puuhaavat Bundyn karsinalla. Pahoin pelkään että Matiaksen niin sanottu ratsastus on käymässä toteen. Yhtäkkiä poikien säätäminen loppuu, tai ainakin Bundya harjaavan Santerin osalta, kun Brenna kävelee poikien ohi. Mikä Santtua riivaa?
“Haloo, maa kutsuu!” huudahdan pojalle joka ihmeissään nostaa katseensa Brennasta minuun.
“To-tota, a-anteeks”, Santeri mutisee niin että hädin tuskin kuulen.
Brennakin kääntää katseensa poikaan ja katsoo häneen kysyvästi, mutta jatkaa sitten matkaansa minun sekä Lynnin luokse hymyillen.
“Mikäs neitiä noin hymyilyttää?” Lynn ihmettelee ja vinkkaa sitten silmää minulle.
Jotain on tapahtumassa, ja minulla on aavistus että mitä…

Isä, äiti ja Anni seisovat kentän laidalla kun taas Heidi seisoo kentällä pitämässä kiinni Löpöstä. Lynn istuu aidalla katsomassa että kaikki pääsevät selkään, kun taas Aikku Ilpoineen seisoo puhumassa jostakin vähän kauempana. Bundyn äärellä touhuaa kolme nuorta miestä, joista Matias yrittää pidentää jalustimia niin että pääsee helposti selkään.
Minä nousen Heidin nostamana Löpön selkään, jonka jälkeen kiristämme ponin satulavyön. Löpö ei hirveästi siitä hetkahda, mutta kun pääsemme uralle alkaa vikurointi sillä ruuna yrittää itsepäisesti jäädä syömään ruohoa kentän laidalle.
“Pohkeita ja raippaa vaan kun se tekee noin”, Lynn kertoo minulle. “Hyvä Mila, just noin!”
Tyytyväisenä katson miesporukan suuntaan, ja huomaan heidänkin katsovan minua, mikä saa poskeni punertamaan - he taisivat kuulla, kun Lynn kehui minua.
“Mä punttaan sen”, Santeri sanoo ja selventää Matiakselle punttauksen salat.
“Yks, kaks, nyt!” Matias laskee ja ponnistaa ylöspäin, mutta Santtu ei nosta kaveriaan ylöspäin, sillä pojalla on muuta mielessä.
Brenna nimittäin on ilmaantunut tilan emännän viereen. Santeri katsoo tyttöä vähän aikaa, jonka jälkeen taas herää todellisuuteen sekä huomaa että hänen kaverinsa makaa maassa.
Vilin ja Mankin omistava Brenna on usein Mallaspurossa käyvä 15-vuotias teini johon olen törmännyt monen moneen kertaan tallilla käytyäni, sillä onhan porkkanapää käynyt tilalla jo ihan sen historian alkupuoliskolla. Brenna tietää hevosista paljon ja auttaa minua mielellään, kunhan on omat hevosensa hoitanut.
“Senkin pahvi, keskity!” Daniel komentaa Santeria ja astelee Matiaksen luo.
Lynnkin rientää auttamaan veljeäni ja ojentaa kätensä tätä kohti, mutta Matiaksen ylös nostaminen kumminkin keskeytyy kun Dani vahingossa hipaisee tytön kättä ja heidän katseen kohtaavat. Voisin jopa luulla että ilmassa on romantiikkaa heidän osalta, jos en tuntisi heitä niin hyvin. Lynn vetäisee kätensä äkkiä pois joten Matiaksen auttaminen jää miehen vastuulle.
“Tulepas ylös Mate”, Dani sanoo keksien Matiakselle lempinimen.
Kun Matias seisoo taas kahdella jalalla mustahiuksinen punttaa hänet selkään, sillä Santun vahingon ansiosta kukaan ei enää luota tämän punttaustaitoihin. Veli istuu kohta Bundyn selässä ja niin aloitamme ratsastamisen, paitsi Matiaksen säätöä ei oikein voi kutsua ratsastamiseksi.
Itse käännän Löpön pääty-ympyrälle jossa yritän hiukan kääntää ponin päättä ympyrän keskustaa kohti, sillä Lynn on nääs opettanut että niin pitää tehdä ympyrällä. Löpö kääntää hiukan päätään vasemmalle niin että näen sen sieraimen.
“Hienoa Mila, sitten vaan vähän reippaampi käynti”, pellavapää selostaa.
Painan ensin pohkeeni shetlanninponin kylkiin, mutta kun se ei näytä auttavan pamautan pohkeita ihan kunnolla ja silloin Löpö reipastuu. Jatkamme uraa pitkin ja kohta nostan ravin, sekä katselen kun Matias istuu jännittyneenä Bundyn selässä ja Santtu taluttaa.

“Voi kun Mila on taitava! Kiitos Lynn ku sä oot opettanu sitä”, kuulen äitini puhelevan katsomossa kun laukkaan heidän ohi.
“Milaa on ollu tosi mukava opettaa, kun se oppii niin nopeasti”, Lynn kehuu ja katselee menoani.
“Jepp, ja se on tosi innostunu. Aina kotiin tullessaan se vaan puhuu hepoista, tai oikeastaan Löpöstä”, isä nauraa.
“Se on ehkä vähän liianki innostunu”, Anni mutisee nyrpeänä.
“Äläs nyt, säkin aina vaan puhut kameroista”, äiti painottaa ja hymyilee siirtäessään katseensa poikaansa. “Ja Mila on hyvä ratsastamaan, toisin kuin toi Matias.”
Muut repeävät nauruun ja katsovat hekin veljeni kaunista menoa. Minä vain laukkaan uraa pitkin ja yritän pysyä mukana, silloin tällöin Löpön vetämissä pukeissa. Ilpo ja Aikku seisovat lyhyen sivun keskellä ja hymyilevät minun katsoessa heihin.
Ilpo, tilan isäntä, on poikansa Santerin tavoin mukava mies. Mies oli myöskin talon kokki, joten aiemmin syömämme makaronilaatikko on miehen kätösten tekemää. Ammatiltaan Ilpo on kengittäjä, joten hevoset ovat hänelle koko elämä. Isä käy aina välillä katsomassa raveja Ilpon kanssa, joten Mallaspuron isännänkin puolelta perheellämme on ystäviä.
Kun olen laukannut pariin kertaan kentän ympäri, siirrän Löpön käyntiin ja annan sille pitkää ohjaa, sillä sen se oli ansainnut.
“Löpö sä olet paras koko maailmassa”, kuiskaan niin että se vain kuulee.
Minusta tuntuu että se ymmärtää, sillä se hörähtää tyytyväisenä.

Kaikki yli 18-vuotiaat hörppivät kahvia kun taas me nuoremmat juomme limonaatia, paitsi Lynni-lapsonen juo kahvia, sillä hän on todellinen kahviaddikti. Aimiekin on liittynyt seuraamme, ja juo Matiaksen vieressä jaffaa. Matias tarjoutui todella innokkaasti Aimien vieruskaveriksi, jostakin käsittämättömästä syystä, ja nyt hän hymyilee tyytyväisenä. Santerin vieressä taas istuu Brenna, joka myöskin on päässyt jaffalle. Minä istun Brennan toisella puolella ja toisella puolellani naureskelee Lynn, jonka toisella puolella taas vitsailee Dani. Anni on päässyt istumaan veljeni ja Danin väliin, kun taas aikuiset istuvat omassa pöydässään juoruamassa.
“Aletaan rikkinäistä puhelinta!” Aimie ehdottaa hymyillen.
Tallilla kesätöissä oleva Aimie on juuri eilen aloittanut työnsä, ja vaikuttaa oikein mukavalta tytöltä, ja samaa mieltä näyttää olevan Matiaskin. Toivottavasti näen tyttöä enemmänkin, sillä hän tuntuu olevan tutustumisen arvoinen henkilö.
“Joo!” sanon innoissani, mutta perun sanani kun huomaan että Daniel repeää nauruun, hän näyttää pelottavalta.
“Vai että rikkinäistä puhelinta, sehän on lapsien touhua!” Daniel nauraa.
Lynn katsoo Daniin ankarasti ja mies ymmärtää yskän.
“…mutta se ei haittaa!” hän ilmoittaa, ja niin aloitamme leikin.

Lynn nukkuu Danin olkapäähän nojaten. Mies painaa etusormensa huuliaan vasten tarkoittaen että täytyy olla hiljaa. Hiivin hiljaa katsomaan Lynniä, aikeena sanoa että lähdemme, mutta tyttö nukkuu sikeästi.
“Sano sille että me lähettiin”, sanon Danielille hiljaa.
“Sanon, sanon. Mutta mä vein tän nyt nukkumaan”, mustahiuksinen mies vastaaja nostaa tytön syliinsä.
He katoavat yläkertaan hitaasti, ja ehdin nähdä kuinka Daniel silittää hellästi pellavapään kasvoja.
“Tule Mila, ni lähetään!” äiti huutaa eteisestä.
Juoksen nopeasti perheeni luokse ja vedän kengät päälle. Sitten lähdemme kävelemään kotia kohti.

♥: Mila

[Aimie]

Tallityöntekijän tarinoita:
6. heinäkuuta - Kommelluksia

Nostin painavan talikon ylös ja heilautin sen sisällykset lähes täysiin kottikärryihin. Pyyhin hikeä otsaltani, ja tuumin miten kuuma voikaan olla. Edes vähät vaatteeni (toppi ja revityt shortsit) eivät auttaneet asiaa, kun elohopea oli kohonnut lähemmäs kolmeakymppiä. Oli suorastaan murhaa, että tällaisella ilmalla piti tehdä tallitöitä.

Päiväni oli alkanut kuten aina Mallaspurossa: hepoille aamusapuskat, kaikki pihalle ja karsinoiden putsaus. Aikku oli häipynyt lenkille Oitilan suuntaan, mutta oli luvannut että Santtu tai Daniel voisivat tulla avustamaan minua jos hän ei ehtisi. Ilpo oli rautakaupassa ostoksilla ja Lynn oli kadonnut jonnekin Veronican kanssa. Olin siis käytännössä yksin kunnes tunnit alkaisivat - ja vaikutti siltä että saisin tehdä tämän urakan yksinäni loppuun. Pojat olivat kotona, krapulaansa parantelemassa arvelin, tai muuten vain lojumassa.

"Nyt olisi kyllä käyttöä isolle jätskitötterölle tai vissyvesipullolle", höpötin itsekseni. Voi miksi, miksi olinkaan jättänyt vesipulloni päärakennuksen jääkaappiin. Katsahdin puhdistamaani karsinaa ja totesin että se näytti tarpeeksi siistiltä ja lähdin raahaamaan kottareita seuraavalle karsinalle. Painuin taas aatoksiini ja mp3-soittimeni pauhasi pari astetta liian kovalla. Sen takia hätkähdin aika tavalla kolahdusta takaani.

Käännähdin salamannopeasti ympäri ja huomasin Danielin seisovan edessäni. Jouduin nostamaan katsettani kymmenisen senttiä, että näin nuoren miehen huvittuneet kasvot. "Mä en tiennytkään, että sä osaat latotansseja. Sut pitäisi ehdottomasti ilmottaa jonnekin tanssikisoihin ton talikon kanssa."

Punastuin hieman ja tajusin että olin taas kerran antautunut musiikin vietäväksi. Enkä ollut tietenkään huomannut että minulla oli katsoja...
"Heh heh, tosi hauskaa", mutisin. Samassa spottasin vesipullon Danielin kädessä ja hymyillen kurotin ottamaan sitä.
"Hei, mitä sä yrität?"
"Ottaa juotavaa, pöljä! Toi on mun!"
"Ai, nappasin vaan jonkun pullon jääkaapista", Daniel totesi. Huokaus. Miehet. Yritin napata pulloani, mutta poika oli keksinyt varalleni muuta ja nosti veden ulottumattomiini.
"Saat tän heti kun oot pistäny mulle pari estettä kentälle. Kokeillaan Artun kanssa vähän hypätä", hän selitti.
Daniel? Hypätä? Arttu? Yhtälö tuntui käsittämättömältä, mutta minulla oli kova jano. "Asia pihvi, pistän pari pystyä ja ristikkoa."

Ulkona törmäsin Brennaan, joka oli juuri tullut tallille. Ennen kuin tyttö ehti kertoa suunnitelmiaan, pyysin häntä mukaani rakentamaan esteitä. Onnekseni Brenna suostui eikä meidän täytynyt olla auringon paahdettavina kovin kauaa. Olimme juuri siirtyneet kentän laidalle levittämään lisää aurinkorasvaa, kun Dani ja Arttu köpöttelivät kentälle.

"Mä en voi käsittää", sanoin Brennalle. "Osaako Daniel oikeesti ratsastaa?"
"En mäkään sitä meinannut uskoa", Brenna nauroi. "Ei sitä melkein koskaan näe ratsastamassa. Ehkä se on tähän asti ratsastanut jossain metässä ja nyt ei enää jaksa piilotella kykyjään."
"Tarviiko puntata?" en pystynyt olemaan kiljaisematta. Daniel ei sanonut mitään ja hyppäsi Artun selkään minun ja Brennan hihitellessä.

* * *

Iltapäivällä tallille tuli enemmän eloa tuntien alkamisen myötä. Urakkaani ratsastajien auttelussa pienensivät hoitajat, jotka auttoivat hoidokkiensa ratsastajia samalla kun minä juoksentelin auttamassa vähän kaikkia. Eräs alkeistuntilainen saapui paikalle aivan viime tingassa, ja kiireessä olin heittää tämän ratsuna toimivan Ronjan selkään satulan väärin päin.

Nyt menossa oli jo vähän kokeneempien estetunti, jota seurasin aitan terassilla nuokkuen. Cimilla ja Hannes istuivat vieressäni puhdistamassa hoidokkiensa satulahuopia ja höpisivät samalla keskenään. Minä osallistuin keskusteluun vain harvakseltaan, keskityin enemmän seuraamaan meneillään olevaa tuntia ja hörppimään vähän lämmennyttä vettä pullostani. Voisin sulkea hetkeksi silmäni ja ottaa pienet torkut...

"Aimie?"
"...mitä?" raotin silmiäni ja näin auringon tiellä seisovan Aikun.
"Viittisitkö pitää tuolle Tito-aasille vähän seuraa? Se huutaa tuolla pikkutarhassa yksinään, Löpö on tunnilla ja Kaaos Lynnin kanssa jossain, kai se on ikävissään. Että miten on?" nainen kysäisi.
"Toki, toki... mutta mitä me muka tehtäisiin?" hämmästelin. En ollut tehnyt Titoon tai aaseihin ylipäätään ikinä lähempää tuttavuutta.
Aikku hymyili ja heitti minulle kauhtuneen riimunnarun. "Menkää vaikka lenkille, tässä lähellä on kiva ruohikko jossa voit vaikka syötellä sitä."

Tito kipitti luokseni intoa puhkuen ja meinasi jyrätä minut kumoon ennen kuin olin ehtinyt kissaa sanoa. Aasi yritti paikallistaa kavereitaan, mutta suomalaisella sisulla sain Titon kääntymään kohti maastoa. En tuntenut Mallaspuron maastoja vielä kovin hyvin, joten päätin etsiä lähimmän ruohopellon ja viedä Titon sinne.

Ei kulunut aikaakaan, kun löysin mainion paikan ja ohjasin virkeästi liikkuvan aasin sinne.
"No niin, Tito. Sä syöt kiltisti siinä, meikä ottaa vähän arskaa", höpötin aasille ja silitin sen turkkia. Tito otti heti neuvosta vaarin ja alkoi ahtaa mahaansa vihreää ruohoa. Irrotin vyötäisiltäni sinisen raitapaidan ja istahdin sen päälle. Taivas oli pilvetön, aurinko porotti mutta tuuli vilvoitti välillä. Hymyilin itsekseni, tällaista kesää olin odottanut koko sateisen kesäkuun.

Kun aikaa oli kulunut puolisen tuntia, nykäisin Titon pään pois heinikosta ja talutin sen takaisin tielle. Aasi maiskutti vielä pitkän aikaa heinää ja yritti koko ajan napata lisää tien reunoilla olevista puskista. Kävelimme aivan rauhassa, mutta yhtäkkiä tallin suunnalta kuului hirnuntaa, johon Tito vastasi vinkaisemalla kimeästi ja lähtemällä täyteen kiitolaukkaan. En osannut odottaa mitään sellaista, vaan olin kaatua ja lähdin raahautumaan Titon perässä. Aasi hermostui perässäroikkujasta ja sai minut noin kymmenen metrin kompuroinnin jälkeen kaatumaan johonkin kuoppaan.
Oikeassa nilkassa tuntui ikävä vihlaisu ja jäin kiroten katsomaan katoavaa aasinperää ja kipeää jalkaani. Nousin seisomaan, mutta tajusin, että nilkkani oli pistänyt sopimuksen irti. Huokaisin, ja lähdin nilkuttamaan kohti Mallaspuroa.

Ehdin saada Titon kuitenkin kiinni ennen tallipihaa, sillä se oli unohtunut nauttimaan heinikon antimista. Nappasin äkäisenä riimunarusta kiinni ja jatkoin matkaa iloisen aasin kanssa. Onneksi matka ei ollut pitkä, ja sain vietyä Titon kunnialla takaisin kavereidensa luokse. No, ainakin sillä oli ollut hauskaa. Olihan minullakin - siihen asti kunnes se oli kaatanut minut. Kaaoskin oli tarhassa, joten päättelin että Lynn olisi jossain lähistöllä. Jalkani oli turvonnut hieman ja tyttö saisi auttaa minua etsimään jäitä siihen.

Löysin pellavapään päärakennuksen keittiöstä, ja hän istutti minut heti sohvalle ja ryntäsi etsimään jäitä. Lynnin palatessa keittiöstä ulko-ovesta astuivat sisään myös Daniel ja Santtu seuranaan kaverinsa Matias.
"Mitäs sulle on käynyt?" Matias kysyi. Hymyilin hänelle hieman, olimme kai jonkinlaisia kavereita kun olimme tutustuneet eräässä illanvietossa.
"Titon kanssa sattui pikkunen äksidentti... jalka vähän turvoksissa, mut kyllä tää tästä."
"Oivoi, tolla ei ihan heti tanssitakaan", Daniel virnuili. Pyöräytin silmiäni, mutta hermostuin kommentista aika tavalla. Oliko jalka sittenkin niin huonossa kunnossa, etten pystyisi tekemään töitä?

"Eiköhän tää jo huomenna oo parempi", Lynn totesi nähtyään hätääntyneet kasvoni.
"Huh, hyvä. Mun pitäisi kyllä varmaan kohta lähteä kotia päin", totesin katsottuani kelloa, "mutta en mä kyllä tällä jalalla jaksa viittä kilsaa kinkata."
"Ja Aikku otti tietty auton, eikä Iisakaan oo enää täällä", Santeri sanoi. Purin huultani ja katsoin lattiaa. Kai se oli käveltävä. Aion juuri avata suuni, kun Matias lopetti hiljaisuuden.
"Tota... mä voisin kyllä heittää sut mopolla kotiin. Jos... vaan haluat."
"Joo! Joo! Tietty", innostuin.
Santtu tökkäsi kaveriaan ja virnisti. "Etkös sä enää ookaan serkkutytön perään? Ilmankos et oo kauheesti ratsastanut enää..."
Matias katsoi maahan, Lynn vilkuili ympärilleen ja minä tunsin oloni hyvin, hyvin vaivaantuneeksi. Onneksi Daniel pelasti tilanteen sanomalla, että Lynn voisikin lähteä tekemään iltatallin ja hän ja Santtu voisivat alkaa laittaa ruokaa.

"Jep, eiköhän mennä", Matias sanoi ja kaappasin laukkuni lattialta. Jalka ei ollut kauhean kipeä, mutta yritin silti olla astumatta sille kovin raskaasti. Matias huomasi sen, ja kysyi haluaisinko ottaa hänestä tukea.
"Ei, ei tarvii", vastasin nopeasti. Poika kohautti olkiaan ja sitten olimmekin jo hänen mopollaan. Katsoin hieman arasti Matiasta kun tämä ojensi minulle kypärän ja käynnisti sitten mopon.
"Valmiina?"
Katsoin Matiasta silmiin ja sanoin: "Aja sitten varovasti."

[Jonne]

12. joulukuuta

Automatkalla Mallaspuroon mä nypein ihoa sormenpäistäni, joka suorastaan kuoriutui irti pakkasessa kitaran rämpyttämisen jälkeen. Autonkin lämmityssysteemi oli kuin lehmän henkäys, ei palvellut yhtään mun olomuotoa eli armotonta vilukissaa, joka jäätyi nollakeleilläkin.. Kaiken kukkuraksi mua ketutti ihan hirveästi se, etten mä saanut ajaa tätä menopeliä. No eihän mulla korttia ollut, mutta liikkuu se ilmankin. Eikä täällä korvessa mitään kyttiä vaaninut! Sitäpaitsi mä olisin kiltti poika ja noudattaisin liikennesääntöjä.. Vaan ei. Äiti pysyisi kuulemma kuskina niin kauan, että mä saisin kortin. Pah. Mä katselin maisemia ikkunasta nukahtamisen partaalla, vaikkakin jännitys kipristeli hiukan vatsanpohjaa. Mallaspuro oli mulle kokonaan uusi paikka uusine ihmisineen, ja tietty hevosineen. Rutiinitkin voisi olla erilaiset. Tippuihan Mufasakin silti kalliolta vaikka yritti pakoon villiintynyttä luuskalaumaa.

Ennen kuin mä huomasinkaan, mä kökötin keskellä tallipihaa avuttoman näköisenä. Jaahas.. Olisikohan toi päärakennus? Keltainen on hauska väri. Mä käännyin hitaasti ympäri ja silmäsin koko aluetta, näyttäen varmasti hyvin järkevältä siinä pyöriessäni. Harmi ku ei tullut pipoakaan mukaan, korvat hohtivat tulipunaisina ja naama tuntui irtoavan pakkasessa. Hevosia kyllä näkyi, mutta ei ihmisiä. Kaikki oli piilossa jossain. Mä päätin kuitenkin yrittää koputtaa päätalon ovelle, josko saisi homman siitä alkuun.
Kop kop kop. Sisältä kuului naisen ääni, "tullaan", ja nopeita askelia. Mä väistyin vähän oven tieltä, etten saisi siitä naamaani. Lähellä se olikin, kun ovesta paukahti heti ensisilmäyksellä rempseän oloinen nainen.
"M-moi--" mä ehdin takellella, kunnes mut jo keskeytettiin.
"Terve! Tules nyt sisään sieltä jäätymästä.. Korvatkin ihan punaiset. Sää olet varmaan se Jonne josta oli puhetta?"
Keski-iän ylittäneestä naisesta lähti kyllä ääntä, koko tienoo varmaan kaikui eikä mulla ollut mitään sanomista, kun mut jo raahattiin sisälle taloon. Lämpö suorastaan huokui mun ylitse, ja korvia pisteli entistä enemmän, kun veri alkoi taas kiertää.
"Joo, mä oon se Kojosen Jonne. Voinko mä alottaa jo hommat vai..?"
"Juu juu, mutta älähän nyt hoppuile! Ei tuonne ulos kylmään niin kiire ole, kyllä sillä pärjätään hetki ilmankin. Tule ensin nyt kahville meidän kanssa. Ai niin, minä olen muuten Arja, mutta sano Aikku vaan." tomera emäntä hössötti.
Mä otin takin ja kengät pois, laitoin ne siististi paikoilleen ja tassuttelin Aikun perässä keittiöön. Talo oli vanhanmallinen ja kotoisa, ja villasukat liukuivat sileällä puulattialla. Siinä vaiheessa kun mä sain paheksuvia katseita Aikulta luikkaroidessani matkalla, tajusin hillitä itseäni hiukkasen ja menin istumaan pöydän ääreen. Siellä oli jo Ilpo, joka keitti kahvia, samalla kun Aikku huuteli muita paikalle yläkerrasta. Enpä arvannutkaan joutuvani piirityksen keskelle heti alkuunsa.. Pian siinä oli kuusi ihmistä pöydän ääressä, kahvin tuoksun vallitessa - varmaan ekaa kertaa mun elämäni aikani mä tunsin oloni kiusaantuneeksi, kun kaikkien huomio oli kohdistunut muhun. Muukalainen!
"Tässä on Jony, uusi tallityöntekijä. Hän käy pääsääntöisesti vain viikonloppuisin tai milloin ehtii ja auttelee siinä sun tuossa." Aikku esitteli mut, ja mä nyökkäsin hymyillen tervehdyksenä.
"Tässä on Santeri, Daniel ja Lynn. Lynnin piti alkujaan jäädä kesätöihin, mutta taisi reissu venähtää.." nainen virnisti ja Lynn hymyili myös.
"Eikös sulla ollut sellainen.. suomenratsu?" Ilpo uskaltautui juttutuokioon mukaan.
"Joo, entinen ravuri."
"Ne on tosi kivoja ne sellaiset.. Täällä on ollut muutama ähkytapaus, mutta kerrankos eräs suomehevonen sairastui niin ei se kyllä valittanut. Ilmekään ei värähtänyt, kyllä suomalaiset vaan pärjää." isäntä muisteli ylpeydellä. Tottahan se oli.
"No mutta, Ilpo, jätetään nuoret tänne keskenään. Ei ne meistä vanhoista.." Aikku hätyytteli miestään naureskellen, ja niinpä me jäätiin sitten siihen nelistään.
Hetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Lynn avasi suunsa:
"Asutsä tässä jossain lähellä?"
Vaikka kysymys oli vain jutun avaus, ei mitään henkilökohtaista, mä en voinut olla huomaamatta Danielin suojelevaa asennetta. Mä en tiennyt näistä vielä mitään, mutta pystyihän sen jo näinkin ulkopuolinen huomaamaan, että noiden kahden välillä oli jotain jännyyksiä. Mä olin ilmeisesti Danielin reviirillä.
"En mä tässä lähistöllä. Ja ku ei oo vielä ikää ni ei pääse itte autolla, pitää pummia kyyti aina."
"Kyllä se kaara kortittakin kulkee.." Daniel letkautti, en mä tiedä, oliko siinä ivaa.
"On siinä muutaki dilemmaa.. Mut nyljettäis elävältä, jos sellaiseen ryhtysin." mä virnistin takaisin, enkä viitsinyt mainita mitään äidistä. Saisin vielä jonkun mammanpojan kuvan - mikä mä kyllä varmaan pohjimmiltani olin!
"Ootsä lukiossa?" Lynn vaihtoi puheenaihetta. Joko autot eivät kiinnostaneet tai neiti aisti mun ja Danielin välisen kitkan. Joka tapauksessa mä olin tainnut joutua ristikuulusteluun..
"Een mä.. Mä oon amiksessa. Tai no olin.. Tai siis pitäis mun jatkaa jollain eri linjalla.." mä sopersin ja katselin mun kahvikuppia nolostuneena. Ei ollut kiva myöntää että koulut oli jääneet kesken, osittain sen takia, etten pystynyt keskittymään pitkiä aikoja kerrallaan.
"Vapaa kuin taivaan lintu, siis", Santeri sanoi hymyillen.
"No jaa. Ei tästä lorvimisesta rahaa tuu!"
"Mitä sä sitte opiskelit?"
"No, ensin musta piti tulla mekaanikko, sit parturi, ja sit se vaan jotenkin töppäs. Tai siis niinkun jäi.. Kyl mä silti aattelin mennä taas kohta sinne tai siis.."
Miksi mä aina selitän?

Onneksi kahvit oli kohta juotu, ja kaikki palailivat omiin puuhiinsa. Mä sain kierto-oppaakseni Aimien, joka näytti mulle tallin kaikki kolkat ja hevoset, kertoi Mallaspurosta kaikenlaista, ja lähitienoon maista myös. Tää oli mulle vähän kulttuurishokki, sillä mä olin ihan titityy kaiken kuulemani jälkeen. Muistinko mä edes mitään nimiä? Ville, Trulli, Bundy, Arttu, Piitu, Piirto.. Huh.
"Haluisitsä nähdä Joonaksen?" Aimie kysyi sitten, silmät hehkuen.
"Joonas?" mä äimistelin hiukan. Oliko se niinkuin eläin vai..
"Mun issikka. Tai siis mä omistan siitä osan."
Aimiesta näki, että hän oli tosiaankin innoissaan hevosesta - oliko se juuri tullut, vai muuten vaan niin ihana tapaus että siitä oli pakko tykätä?
"Ai, okei. Käy mulle." mä naurahdin ja annoin tytön johdattaa mut tarhalle, jossa ori oleskeli.
Pörhistelevä orivarsa yllytti muita hevosia leikkiin, huonoin tuloksin, sillä pakkanen tuntui kangistaneen myös eläimet. Lukuun ottamatta Joonasta. Huomattuaan Aimien ori pärskähti, jäätyneet partakarvat väristen, ja tepsutteli aidan viereen.
"Komee otus", mä sanoin ja rapsutin oripojan harjantyveä vähäsen. Joonas oli tosiaan hienon värinen ja näköinen.
"Minkä ikänen?"
"Kaksvuotiashan se on, ihan kakara vielä. Siitä pitäis saada kunnon askellajiratsu vielä joku päivä.." Aimie vastasi haaveilevan oloisena.
Askellajiratsu. Enpä ollut ikinä ollut sellaisia kisoja todistamassa, voisi olla kiva kokemus päästä joskus katsomaan. Ehkä Joonasta kannustamssa, hamaassa tulevaisuudessa..

Esittelyjen jälkeen mä pysyttelin vielä Aimien seurassa, ja auttelin tyttöä tallitöissä. Juttuun olisi helpompi päästä mukaan ensi kerralla, kun tiesi vähän, missä mikäkin oli ja niin päin pois. Kesken heinien jakoa mä ajattelin kysyä jotain.. no, sisäpiirin tietoa.
"Osaakko sä muuten sanoa, miks Daniel oli niin kärttysä mua kohtaan, ku Lynn kysy multa jotain?" mä tiedustelin Aimielta varovasti, siltä varalta, ettei asia olisi helppo selitettävä.
Tyttö lopetti hommansa kuin seinään, ja katsoi mua silmät nauraen. Sanoinko mä jotain väärää?
"Oikeesti?!" Aimie huudahti monttu auki.
Nyt multa meni vähän ohi.
"Häh."
"Nokun siis.. Älä kerro et mä kerroin, mut niillä kahdella on vispilänkauppaa. Daniel sanoo ettei ne oo virallisesti yhdessä, mut toi kyllä todistaa muuta.. Jätkähän on ku urostiikeri!" Aimie naureskeli ja totta puhuen mäkin hihitin. Tyttö ilmaisi asian hauskalla tavalla.
"Jaa no sellasta mäkin olin vähän huomaavinani. Oli kuule aika liki ettei käyny päälle.." mä vitsailin ja jatkoi heinien heittelyä tarhoihin.
"Sun on varmaan syytä pysyä kaukana Lynnistä kun Daniel on näkyvillä. Ainakin alkuun. Danielista ei oo aina varmuutta että mitä se tekee." Aimie neuvoi mua hymyillen.
Olisi kai parasta noudattaa kyseistä ohjenuoraa, koska mä en halunnut heti työni alkuun saada mustaa silmää, kun tekisin yhdenkin väärän liikkeen. Ehkä pitäisi hengata Aimien lähistöllä, niin saisi kuulla kaikki juorut ja kuulopuheet.. Tämähän oli kehkeytymässä oikein jännäksi!

[Jonne]

1.1. 2011

Voiko ihanammin päivän enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää? Lyhyesti sanottuna: kyllä voi. Uusivuosi oli vietetty mielenkiintoisissa tunnelmissa, eikä mulle sattunut mieleen, että aamulla oli mun tallivuoro. Kännykän herätys pärähti soimaan kuudelta, juuri ku olin päässyt johonkin nukkumaan ja saanut unenpäästä kiinni. Kiireen siivittämänä mä valmistauduin pikavauhtia - tai no, suurin piirtein itkin ja puin, sillä olo ei ollut mitä mahtavin at the time. Hiukset jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen mä pummasin kyydin seurueen selväpäiseltä, joka ei kylläkään ilahtunut aikaisesta herätyksestä. Onneksi mä näytin tarpeeksi säälittävältä. Vaikka oli kiire, autolla kaahaamisesta ei tullut mitään, koska piti pysäyttää kahdesti. Eipähän tarvinnut vauhdista puhua norjaa..

Tallilla mä yritin ryhdistäytyä. Hevosille piti jakaa aamuheinät, jonka jälkeen veisin ne ulos ja tekisin karsinat. Okei. Jahka mä huilaisin hetken.. Talliin astellessani olin törmätä Danieliin, joka oli ilmeisesti tuupattu tallihommiin väkisin. Tai mitä nyt saattoi päätellä miekkosen olemuksesta, myrtynyt se oli.
"Moro." mä tervehdin Dannyä vaisusti, saaden takaisin tukahtuneen mumahduksen. Me tultiin kerrankin toimeen, ehkä sen takia, että kumpikin poti darraa eikä jaksanut vihoitella. Tai siis, mä halusin tietty olla kaikkien kaveri, mutta Daniel ei tainnut olla samaa mieltä. Toisaalta, olihan tämä talli - se oli mukamas "tyttöjen juttu", joten Daniel oli saanut paistatella hyvän aikaa Mallaspuron alfauroksena. Eihän mulla siihen ollut sanomista, mutta jotenkin uusi tulokas sai "alfauroksen" kiukkuiseksi. Puhuttiinko nyt koiralaumasta vai sivistyneistä ihmisistä? Joka tapauksessa, aamutalli sujui melko sutjakasti kahden miehen voimin. Miinustetaan siitä krapulavero, mikä tarkoitti, että välillä piti lysähtää huilaamaan ja juoda vettä. Niinkin nopeaan toimitukseen, kuin heinien jakaminen, kului liki tunti - mutta hevosten syödessä meille jäi sopiva lepotauko. Luojan kiitos tallille alkoi valua porukkaa! Me saatiin apua tarhaamisessa ja karsinoiden siivoamisessa, kuin taivaan lahjana. Kun kaikki oli lopultakin valmista, oli jo aamupäivä. Danielkin näytti taas muistavan, ettei hän pitänyt musta: mulle jäi siivottavaksi kaikki välineet, purujen ja heinien lakaisu lattialta ja pihaboksien vesikuppien täyttö. Lynn oli ilmaantunut tallille, joka veti Danielin magneetin tavoin luokseen. Miekkosta ei siis näkynyt mailla halmeilla sen jälkeen, mutta ei se mua juuri haitannut. Enemmänkin se, etten mä ollut varma, miksi meidän välillä oli kireyttä. Olinko mä tehnyt tai sanonut jotain väärää? Mä en ehtinyt sitä juuri pohtia, kun Aikku käski mun liikuttaa Mulin. Olo oli jo hieman parempi aamuisesta, mutta tulisi varmaan käyntilenkki.. Asiaa ei yhtään parantanut se, ettei Muli ollut kovin yhteistyöhaluinen. Hetken sai keskustella sen kanssa, ennen kuin tamma oli vakuuttunut siitä, ettei mua tarvinnut pomottaa. Sen jälkeen kaikki luisti suhteellisen hyvin: mitä nyt välillä ilmaantui pientä oikuttelua, eihän Muli aikonut antautua lopullisesti! Tamma näytti kuitenkin nauttivan rauhallisesta maastolenkistä täysin siemauksin, ja taisipa se unohtaa kiukkuilunsa siinä samalla. Tallilla Muli käyttäytyi hienon neidin tavoin, ja se pääsi vielä tarhaan irrottelemaan muiden hevosten kanssa. Kun mä olin laahustamassa kohti tallia umpiväsyneenä, jostain kuului huuto:
"Jonneee!"
Mä olin valpas kuin laiskiainen lauantaina, mutta erotin Santerin hahmon kauempaa. Jotain piristystä sentään! Santusta oli kehkeytynyt mulle vähän kuin liittolainen kaiken alkuhämmingin keskellä, mistä mä olin tietysti iloinen, vielä kun kaikki muut oli mulle suht vieraita. Me mentiin lämmittelemään Päämajaan, ja mä jämähdin olohuoneen sohvalle puoliunessa. Santeri seurasi puolikiinnostuneena jotain jäkisottelun uusintaa, ja rupatteli mulle samalla.
"Mites uusivuosi?"
"No.. kato mua.." mä virnistin, ja Santtu taisi tajuta, mitä tarkoitin.
Mä olin kalpea kuin lakana, silmänaluset olivat tummuneet hieman ja kuontalo oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Normaalisti joka ikinen hiussuortuva oli juuri niin kuin mä olin sen halunnut olevan (pitkän peilailusession tuloksena), mutta nyt en ollut ehtinyt sellaisia. Lisäksi mä olin ainakin aamulla haissut kuin rankkitynnyri, mutta pakkanen ja tallityöt olivat siloitelleet senkin haitan pois.
"Mä en enää ikinä juhli uuttavuotta. Tai ainakaan tuu sen jälkeen töihin."
"Aijaijai.. alaikäinen." Santeri lässytti mulle ja heristi sormeaan pätevänä.
"Paraskin puhuja", mä virnuilin ja heitin poikaa laiskasti tyynyllä. Mulla olisi sentään synttärit helmikuussa, joten sitä odotellessa..
Hetken me oltiin hiljaa ja yritettiin saada selkoa ottelun selostuksesta, mutta paras tapa pysyä kärryillä matsin menosta oli vain katsella. Santtu alkoi vaikuttaa vähän vaikealta, ja se vilkuili mua hetken.
"No?"
"Noku.. Mä oon vähän miettiny.."
"Et kai."
"..Siis että.."
"Sä tuut kaapista?"
"Anna mun puhua!"
Santerin äänessä oli muka toruvuutta, mutta sen suupielet nykivät siihen malliin, että se meinasi hihittää.
"Siis sitä vaan, että mitä sä olet tehny Danielille?"
Siinä vaiheessa mä olin kuin puulla päähän lyöty.
"Mä vai?" puuskahdin, koska mun mielestä mä en ollut syyllistynyt mihinkään.
"No, se on ollu vaan kauheen kiree ja äkäinen. Mä vaan aattelin, kun ennen sun tuloa se ei ollu sellanen.. Ainakaan niin useesti."
Mä tuhahdin itsekseni tuohtuneena.
"Ei, en ole, ja jos sitä nyt kauheesti mun olemassaolo haittaa, niin vois tulla sanomaan suoraan, jumal--"
Mun avautumiset keskeytti oven läimähdys, kun se meni kiinni vauhdilla. Siinä paha missä mainitaan: Daniel lönkytteli sisään, mutta kuin ihmeen kaupalla ravasikin äkkiä yläkertaan..
"Teidän pitäis varmaan puhua." Santeri ehdotti, kuin ohimennen.
"Mistä mä herrajumala puhuisin, kun en oo tehny mitään.." mä mökötin ja ajattelin puheenaiheen vaihtamista. Aikeeksi jäi, sillä toisin kuin yleensä, mä en keksinyt mitään. Siinä me sitten nökötettiin. Telkkari pauhasi ja yläkerrasta kuului askelia vähän väliä, mutta me ei puhua pukahdettu mitään pitkään aikaan. Lopulta Santtu avasi suunsa:
"No mä voin kysyä siltä, että mikä risoo, jos tulee joku tilaisuus. Ei se välttämättä susta johdu."
Mä nyökkäsin ja mumisin jotain hyväksyvästi - mököttäminen ei ollut kivaa. Eikä Santeri ollut syypää tähän. Mutta siitä mä olin varma, että jos Daniel ei saanut touhuunsa mitään tolkkua, ei mulla kestäisi hermo ikuisesti..

Dramaattista.

[Jonne]

perjantai
14.1. 2011

(jotkut kohdat Kerstiä koskien saattaa olla ei-paikkansapitäviä, mutta pikkuvikoja!)

Mä aloin pikkuhiljaa tuntea kuuluvani joukkoon. Ja yleensähän se on niin, että tulokkaan titteli siirtyy aina seuraavalle - ja olihan Kersti tullut vasta taloon. Itse asiassa samana perjantaina, kun mä olin tulossa jakamaan päiväheiniä ja auttelemaan muutenkin, mutta enhän mä tiennyt naisen tulosta etukäteen. Mä lompsein talliin, missä heinien jako oli jo täydessä vauhdissa.
"Moro!" mä huudahdin, kuullakseni ketä tallissa hyöri. Tarkemmin sanottuna mä en ollut vielä nähnyt ketään, vain kulman takaa pilkistävän heinäkärryn ja puheensorinaa.
Ensin pisti esiin Lynnin hymyilevä pää, ja tytteli vilkutti mulle reippaasti.
"Moimoi".
Sitten mä tajusin Kerstin - hieman ujostelevan, oranssitukkaisen nuoren naisen, joka huikkasi kainon 'moin'. Heinäkärryjen luona Lynn otti oitis tehtäväkseen esitellä meidät toisilleen.
"Kersti, tässä on Jonne. Ja Jonne, tässä on Kersti, uusi tallityöntekijä." Lynn esitteli reippaasti, ja me käteltiin Kerstin kanssa oikein asiallisesti samalla. Mun iloinen hymy taisi tarttua uuteen tulokkaaseenkin, sillä ujous alkoi vähitellen haihtua.
"Kiva. Mä voin hoitaa lopun tallin.. herrasmies kun olen", mä virnuilin ja kumarsin tytöille suurieleisesti. Kersti oli saanut ilmeisesti mun ajatukset muualle stradegiasta, tai oikeastaan selviytymissuunnitelmasta: vältä Lynniä, vältä Danielia = vältä hankaluuksia. En mä ketään kuollakseni pelännyt, mutta koska mä olin edelleen aika uusi täällä, mä en halunnut mitään.. leimaa.
Kersti ja Lynn lähtivät täyttämään pihaboksien ja takatallin vesikuppeja hiljakseen naureskellen, ja mä ryhdyin jakamaan heiniä lopuille hevosille. Mokomat ahmatit rohmusivat kitusiinsa niin paljon heinää kuin vain kerralla saivat, ja muutama poni korisi syömisenhuumassaan onnellisena. Ruokinnassa ei kauaa nokka tuhissut, ja pian mä sainkin lakaista tippuneet heinätukot lattialta karsinoihin. Entä nyt? Mä voisin hakeutua tyttöjen seuraan, kaikessa viattomuudessa.. Jos Mr. Däni sattuisi paikalle, olihan mukana myös Kersti, joten se tasoitti tilannetta. Mitä jos mä olin tässä se ylireagoija? Jos mä olin vaan tulkinnut Danielia liian rajusti? ..Entä miltä mä nyt päässäni kuulostin, joltain psykologitädiltä..
"Tarttekstette apua?" mä kysäisin, katsellessani vedenraahaustouhuja.
"Eip, tää on viimeinen. Mut kiitos vaan, päivystävä teräsmies", Lynn vinoili mulle ja mä näytin kostoksi kieltä. Hurrja. Kersti tirskui itsekseen hiljaa ja varovasti, ja mä ajattelin karsia ujoutta huumorin kukkaa viljelemällä: mä laitoin lapaset suun eteen, ja väännyin 'tyttömäiseen asentoon'; toinen jalka balleriinamaisesti taitettuna taaksepäin, vähän kuin L:n muodossa (näin sivumennen selventäen), ja ihihhiihitin Kerstiä liioitellusti matkittuna. Ja läpällä tietenkin, en mä sitä ryhtynyt mollaamaan! Mä sain vastaukseksi pienen leikkisän tönäisyn ja virnistelyä, ja mulle alkoi pikkuhiljaa valjeta, ettei Kersti tainnut osata suomea piiruntarkasti. Mun mielestä se oli puhunut Lynnin kanssa jotain, mutta ujostellut mun aikanani.
"Muutitko sä pitkältäki?" mä kysäisin, ja nojasin karsinan seinään laiskasti. Kersti keskittyi veden kaatamiseen, mutta mietti samalla tarkasti miten sanansa asettaisi.
"Tulin Virosta", se vastasi lopulta, ja loi mulle kevyen hymyn.
Mä nyökkäsin ymmärtävän näköisenä ja seurailin tyttöjä, niiden viedessä ämpäreitä pois.
"Pitäisköhän pihaa vähän kolata? Huomenna olis vähemmän hommia, jos yöllä sataa lunta", Lynn tuumaili. Mikäs siinä, mehän ryhdyttiin tuumasta toimeen. Kersti uskaltautui jopa juttelemaan mulle itse: hän alkoi kertoilla hevosista ja omista kokemuksistaan niiden kanssa, ja me juteltiin niitä näitä kyseisestä aiheesta. Meitä yhdisti luonnollinen hevostaito: Kersti oli perehtynyt hommaan joskus itsekin, ja tykännyt ihan. Mä opein nopeasti puhumaan selvempää suomea, ja ymmärtämään samalla Kerstiä: jos oikeaa sanaa ei tahtonut löytyä, se tuli kiertoilmaisuna. Itse asiassa se oli aika hauskaakin! Mä en ollut lumikola saatikka lumenkolaamisen ystävä, mutta aika kului kuin siivillä, kun oli juttuseuraa. Eihän me tietenkään Lynniäkään hyljeksitty, mutta välillä me puhuttiin Kerstin kanssa niin kiivaasti ja toistemme päälle, ettei väliin tahtonut mahtua.. Lopulta piha oli melkoisen sileä, mutta se tiedettiin, ettei pitkään: lunta sataisi ennemmin tai myöhemmin, ja urakka olisi jälleen edessä. Mutta se oli sen ajan murhe!

Jossakin vaiheessa Lynn ja Kersti joutuivat kuitenkin luikkimaan mun seurasta, Kerstin tavaroita purkamaan kuulemma. Ei mun aika silti kävisi pitkäksi, sen verran hommia tallilla riitti. Mä otin Piirtoa juoksutukseen kentälle, ja nuori tamma osoittautui hauskaksi tapaukseksi: sillä oli jatkuva kiire, kaviot kävivät vauhdilla ja suokki pärsisi vähän väliä itsekseen. Pikkuhiljaa se alkoi huomata muakin, ja mä saatoin lisätä hienovaraisempia eleitä vaikuttaakseni siihen. Jonkin aikaa tamma jaksoi kuunnella ja myödätä, mutta sitten sen mitta alkoi täyttyä: Piirto pärskähti, väänsi laiskan pukin ja otti muutaman laukka-askeleen eteenpäin. Se ei ollut vihainen, mutta pitihän välillä purkaa höyryjä.. Mä jatkoin harjoitusta vielä vähän aikaa höllemmin, ja päästin tamman lopulta kentälle vapaaksi. Sieltähän tuli oikeaa showravia! Amerikka on missannut hohtavan tähden! Piirto pyörähteli kentällä, otti vähän laukkaa ja tyssäsi yhtäkkiä keskelle kenttää pää korkealla ja kummasti koristen. Villihevonen, heh..
"Piirtoo.." mä herättelin tammaa haavemaailmoistaan, ja se tulikin hieman lähemmäs, tarjoten itseään kiinni otettavaksi. Kai sillä oli kiire päästä kaverien seuraan, kuin juoksennella yksinään pitkin kenttää. Siinä hoitaessani tammukkaa tulin muistaneeksi maanantain, jonka olin myös viettänyt tallilla. Mun tuttavaporukka alkoi laajentua täällä: olinhan mä tutustunut Meebaankin. Vaikutti mukavalta tytöltä. Hih hi.

[Jonne]

Taidan ruveta kirjoittelemaan tonne Vilman hoitopäiväkirjaan, mutta siis edelleen tallityöntekijän hommia samalla kuitaten 8) Joskus saatan tännekki kirjoittaa, mutta pääasiassa tonne Vilman hoitikseen..

[Rudi]

22. kesäkuuta 2011
En se mää ollu ja sitäpaitti se oli jo rikki!

Tallilla oli ihan mielettömän kuuma, ilmassa leijaili pölyä ja oli muutenkin tosi hiostavaa. Paitapois-keli. Silti, mä ajattelin pitäytyä suht pukeissa - en mä ole varma miksi sitä sanotaan. Olisikohan säädyllisyys? Mistä näitä hienoja sanoja oikein tulee. Ja kaiken kukkuraksi mun piti hakea hevosia laitumelta! Miten tuommoisen elukan saa edes kiinni? Pitäisikö sen luokse vaan marssia ja tarttua päitsistä? Vai houkutella luokse? Mä olin ihan hukassa. Onneksi Aikku oli vihjannut, että tallityttöjä pyöri lähes aina nurkilla, ja he auttaisivat varmasti hommassa. Niin varmaan, jos ne eivät luikkisi karkuun. Siinä röökillä tallin nurkalla kykkiessäni bongasinkin yhden yksilön, tallitytön nimittäin!
"Hei, tyttö", mä huikkasin ja toivoin etten kuulostanut liiaksi pedolta.
"Sun pitää auttaa mua kaakkien hakemisessa."
Vaalea kiharatukkainen, aika nuori tyttö jäi kuuntelemaan. Mä yritin pinnistellä nimeä mieleeni, koska olin ollu paikalla kun joku oli sille puhunut.. Äh.. Joku ym.. Maya! Jep, se se oli.
"Joo, ei mulla oo nyt muutakaan tekemistä", Maya sanoi olkiaan kohauttaen ja mä tumppasin tupakkani. Siinä sitten mentiin, meikä edellä tallustaen ja Maya kipitti taaempana, koittaen kiriä kiinni. Mä en ollut suoraan sanottuna juttutuulella, mutta enhän mä voinut käskeä tyttöä olemaan hiljaakaan. Mä olin vain töissä täällä, en tosin lahtaajana.
"Mä oon kuullu susta huhuja!" pamautti Maya, ja mä säpsähdin vähän.
"Mitä?"
"No kaikenlaisia."
Siinä vaiheessa mun olisi tehnyt mieli tarttua Mayaa kurkusta ja pakottaa kertomaan, mutta jatkoin vaan tallustamista mitään sanomatta. Oliko se nyt niin vaikeaa kertoa.
"Sä oot kuulemma ollu vankilassa." Maya sanoi viimein.
"Jep. Puolet tuomiosta olin erityssellissä."
Hehhe. Äiti tiesi etten ollu ihan normaali lapsi.

Sitten me haettiin tallista narut ja lähdettiin lampsimaan laitumille päin. Sen sijaan, että Maya olisi ollut kauhistunut, se näytti enimmäkseen mietteliäältä. Kysetulva tulossa..
"Miks? Mitä sä teit?"
En mä voinu kuin virnistää ja luoda merkitsevän katseen, ja olla vähän aikaa hiljaa.. En mä tiiä, en mä viitsinyt kertoa. Jotenkin tämmöinen ympäristö ei sopinut linnajutuille.
"Jotakin laitonta."
Maya pysyi taas vähän aikaa hiljaa, ja me haettiin ensimmäset kopukat. Ilmeisesti niiden luokse vaan lampsittiin ja napsaistiin naru kiinni, joskus piti vähän seurailla tai houkutella. Kun me oltiin kävelemässä tallille päin, tytön suu aukesi taas!
"Sä oot outo."
Kuin sen vakuudeksi mä purskahdin nauruun, ja hevosetkin säikähtivät vähän. Sehän oli osunut naulan kantaan, läpeensä hullu ja outo olinkin, mutta joh. Mä aloin lämmetä sille likalle, se oli jotenkin huvittava..
Loput hevoset haettiin hiljaisuuden vallitessa, ja mä aloin pikkuhiljaa ymmärtää näiden konien mielten kiemuroita. Silti mä halusin kipata ne karsinaan mahdollisimman äkkiä, koska ei niihin voinut luottaa. Ja joo, onnistuin myös hajottamaan metsätarhan portin.. Noh, korjaushommat oli muutenkin mun kontolla niin mitäpä väliä. Kun kaikki elukat olivat karsinoissaan mä saatoin pyrähtää ansaitulle tupakkatauolle. Nyt mun oli pakko ottaa paita pois, koska se oli hiestä märkä ja liimautunut inhottavasti selkään, ei tätä hellettä jaksanut hullukaan. Hetken mä ehdein nauttia hiljaisuudesta, varjosta ja nikotiinista, kunnes yllätys yllätys.. Maya tuli jälleen utelemaan. Hetken se vain pällisteli, laskeskeli tatuoinnit ja väisti tupakansavua. Sitten se alkoi taas.
"Mistä sä niinku tuut? Tai miks sä oot täällä jos sä et kerran pidä hevosista?" Maya intti, mutta nyt se hymyili sen näköisenä että mun olisi pakko vastata.
Mä imin savuketta hartaasti ja hiljaa, ennen kuin aioin sanoa mitään.
"No, suoraan sanottuna, mä oon täällä puhdistamassa statustani. Mä muutin toiselta puolen Suomea, koska linnassa oleminen ei oikein hotsita ja piti päästä pois vanhoista kuvioista. Mut otettiin tänne tavallaan töihin ja kelpaa mulle just fine. Oliko muuta?" mä selitin tylyyn sävyyn, mutta se ei Mayaa haitannut. Harmi kun se oli niin nuori, oltaisiin päästy väittelemään vielä kunnolla. Niinhän se sitten menikin, että mä aloin puhua.. Ihan vahingossa! Kaikista sekoiluista ja karkumatkoista, enkä mä oikein tajunnut puhuvani 14-vuotiaalle tytölle. Kuunnelkoon jos tahtoi. Sitten tuli jotenkin eksyttyä kohtaan, kun mulla oli nuorempana lemmikkikäärmeitä. Mä olin pyydystänyt kyitä luonnosta, kesyttänyt terraarioon ja myynyt lemmikkieläinkauppoihin.
"Mäkin haluaisin lemmikkikäärmeen! Mulla on tarantella, mut porukat ei suostu.." Maya selitti katkerana, ja mä hymähdin tupakka huulessa.
"Senkus hankit sen. Jos sun porukat huomaa, ni sano että ylläri.."
Maya alkoi kikattaa, ja mä pyörittelin silmiäni samalla kun tumppasin tupakkani. Jokseenkin outoa, mutta olipahan joku, kenelle puhua täällä. Ilman että se joku luikki karkuun.

[Lynn]

Tarinan on kirjoittanut Samaya, joka vietti Mallaspurossa päivän työharjoittelussa.

---

Päivä tallityttönä
Tulin aamutallin aikaan Mallaspuron pihalle, ja olinkin aluksi hieman eksyksissä. Katsoin kädessäni olevaa lappua, jossa oli muistiinpanoja työpäivästä. Osoite, työtehtävät. Ensimmäisenä listassa oli hevosten ruokinta, joten astuin sisään päätallin hämärään. Hevosten kuoro tervehti minua nälissään, joten menin heti rehuhuoneeseen mittaamaan ruokaa nälkäisille suille. Mutta missäs se rehuhuone olikaan? Ovea ei näkynyt missään, joten menin takaisin pihalle tarkastamaan muut rakennukset.

Yhdessä pihan nurkassa oli ulkokarsinoita, ei sielläkään ruokaa. Toisessa nurkassa metsikön lähistöllä taas pikkutalli, ei sielläkään. Palasin takaisin tallille ja huonasin pääoven vieressä toiset ovet. Kurkistus sisään kertoi tämän tallin sisältävän rehut. Menin kiireesti mittaamaan, mitä kukin hevonen söi.

Ruokinnan jälkeen siivoilin tallia, hevosten nautittua aamuateriansa vein ne ulos. Lapulla luki, ettei minun tarvinnut huolehtia kuin päätallista, ja että hoitajat ja muut työntekijät ratsuttaisivat hevoset. Asia selvä, siis siivoamaan karsinoita. Kottikärryt löytyivät haeskelun jälkeen tallin takaa lantalasta. Ryhdyin nakkelemaan talikolla märkiä heiniä kärryihin. Homma oli aika tuttua jo omaltakin tallilta, siksi en ymmärtänytkään tätä tehtävää. Koulutuksen asioista suurin osa oli itse opeteltuani tuttuja, mutta olihan virallinen ratsastuksen opettajan titteli ihan mukava.

Seuraavaksi aloin putsata juoma-automaatteja. Ne eivät vaatineet juurikaan hinkkausta, edellinen siivoaja oli tehnyt hyvää työtä. Pari pinteliä lojui lattialla, vein nekin varustehuoneeseen. Minulla ei kylläkään ollut hajuakaan, minne ne kuuluivat, joten laitoin ne hyllylle kypärien viereen lojumaan.

Aika riensi, taas oli ruokinnan vuoro. Heinät sai heitellä tarhaan, kaurat mittasin jo iltapäivää varten kuppeihin. Eipä tapahtunut ihmeempiä, tutustuin talliin ja katselin muiden ratsastusta. Hoitajat kuiskailivat kiinnostuneina, kuka toi on?

Ilta alkoi jo viiletä, kun toin hevoset sisälle syömään. Suurimmalla osalla hevosista oli oma hoitaja, mutta Piitun sain minä harjailla. Tamma oli helppo hoitaa, ei purrut eikä potkinut.

Iltatallin teon sain minä taas hoitaa, laitoin hevosille iltaruoat, tarkistin kaikki tallit, lukitsin ovet ja starttasin auton. Tälläinen päivä tänään.