Mulin hoitopäiväkirja

[Lynn]

Seppeleen Humuliini "Muli"
Suomenpienhevonen, tamma, sk. 142 cm
Hoitaja: Matilda
Omille sivuille

Äksy ja itsepäinen, Muuliksikin kutsuttu vastarannankiiski. Vielä osaamaton ratsu, mutta kärryhevosena oikein mukava. Vaatii päättäväisen käsittelijän. Tammamainen karvapallero.

[Lynn]

Liikuttelua
27. tammikuuta 2010, Lynn kertoo:

Väsyttää, mutta nyt ei auta, vaikka miten haukottelisi ja vitisisi olevansa valmis kaatumaan sänkyyn ja nukahtamaan saman tien. Iltatalli odottaa, ja ennen sitä aion ratsastaa Mulilla. Okei, minun ei ehkä pitäisi käyttää aikaani ratsastamiseen, vaan kokeisiin lukemiseen, mutta tein päätökseni jo aikoja sitten: viimeinen koeviikkoni saisi mennä niin kuin on mennäkseen. Oppisin vihdoin ottamaan löysin rantein, kun koko tähänastisen kouluaikani olen hermoillut ja stressannut. En minä silti rukkasia kokonaan tiskiin aio heittää. Nyt on kuitenkin aika rentoutua hetkeksi ja keskittyä tekemään sitä, mistä todella pidän.

"Mulikkaaa", huhuilen tarhan portilta.
Tammaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Hymähdän itsekseni ja nappaan vastahakoisen uhrini mukaani hienoisen maanittelun ja pienen uhkailunkin jälkeen. Talutan Mulin Lellun vanhaan karsinaan ja hetkisen kuluttua alan harjailla karvaista tammaa. Muli on tyypilliseen tapaansa nyrpeänä, mutta ei se minulle enää juuri ryppyile. Varustan karvamammutin ja johdatan sen ulos tallista. Neron karsinan kohdalla en voi olla vilkaisematta nimikylttiä, jossa lukeekin kimon welshponin sijasta äkäisen vuonohevosruunani nimi. Minulla on ikävä Neroa. Se oli yksi suosikeistani, lellikkiponini, ja nyt se on poissa. Mulia eivät haikailuni kiinnosta, se marssii vierelläni katse suoraan eteenpäin kiinnitettynä ja korvat tyytymättömyyttä ilmentäen niskaa kohti painautuneina.

Muli on edistynyt ratsuna jo jonkin verran, mutta aika osaamaton ja yhteistyöhaluton se on edelleen. Toisinaan mietin, miksi siitä pitää ylipäätään vääntää ratsua, jos se ei siitä yksinkertaisesti pidä - se on hyvä kärryttelyponi, eikö se riitä? Ajoittain Muli on kuitenkin alkanut näyttää innostumisenkin merkkejä: se ei välttämättä ole niin alati nyrpeä, kuin aina ennen. Maastoilemisesta se pitää, eikä se vaikuta suoranaisesti inhoavan maneesissakaan pyörimistä. Muutamilla talutustunneilla Muli on jo ehtinyt käydä ihastumassa lapsia. Tai no... ei kukaan ole siihen tulenpalavasti ihastunut, mutta kyllä se talutusratsuna toimii. Onnettomuuksia ei ole sattunut, keneltäkään ei ole murtunut luita... eikä kukaan valita joutuvansa ratsastamaan Mulilla. Siitä siis tykätään, tuumaan hymysuin.

Jumppailen tammaa vajaan tunnin ja olen siihen oikein tyytyväinen. Tuntuu kuin se alkaisi tosiaankin oppia jotakin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin minun ei tarvinnut potkia siihen jatkuvasti liikettä, pohdiskelen. Päätän lähteä loppukäyntien ajaksi maastoon, ja saammekin koiralauman peräämme: Roosa-leonbergi ja beaglekaksikko Oiva ja Ansa ovat pihalla ja lähtevät seurailemaan meitä. Muli ei koirista häiriinny, kun kierrämme tallin taakse mennäksemme pikkupoluille. Jutustelen hissuksiin tammalle ja koirakolmikolle luottaen siihen, ettei kukaan tule meitä vastaan.

Hoidettuani Mulin päästän sen vielä toviksi tarhaan ja unohdun tuijottelemaan rantatarhan tammalaumaa. Nojaillessani aitaan ajatukseni hairahtavat tulevaan kesään ja sitä myötä eräänlaisiin vauvauutisiin. Mallaspurossa tulee pitämään kiirettä, kun joukon jatkoksi liittyisi kaksi pienokaista... Toivottavasti kaikki menee hyvin, totean mielessäni ja päätän mennä hetkeksi sisään lämmittelemään ennen iltatalliin palaamista.

[siru]

Astelin rauhakseni kohti Mallaspuroa. Olin alkanut hoitaa tallilla suloista, pientä suomenpienhevostammaa. Talli oli minulle jo ennestään tuttu, joten siltä osin ei jännittänyt. Ainoan jännityksen toi se, että nyt ei olisi edessä vanha tuttu Gisli, vaan tuntematon Muli.
Talli näkyikin jo edessäni. Astelin sisälle talliin tutusti ja varmasti. Kävelin päättäväisesti Mulin karsinan eteen. Kurkistin sisälle ja huomasin suloisen ponitamman, joka luimisti korviaan. Naurahdin ja katsahdin tammaan uudestaan. Se katsoi minuun pahasti ja ihmetteli miksi olin nauranut sille.
-Älä mokotä, tuhahdin ponille ja hain sen harjat.

Palasin harjapakki kädessäni tamman luokse ja avasin karsinan oven. Sujahdin sisään ja työnsin tamman pään kauemmas. Suljin karsinan oven perässäni ja avasin harjapakin. Sitten vasta älysin, että tamma kannattaa sitoa kiinni. Otin karsinan ulkopuolelta käteeni riimun ja narun. Laitoin riimun Mulin päähän ja kiinnitin sen narulla kaltereihin. Muli yritti esittää väliinpitämätöntä kun rapsutin sitä, mutta oikeasti huomasin tamman nauttivan huomiosta. Aloin harjata sen karvaa kiiltäväksi. Sille oli kasvanut jo melko paksu talvikarva.
-Ai moi Siru! kuulin Lynnin äänen ovelta. Käännyin häneen päin.
-Moi, kiva kuuluu taas Mallaspuron porukkaan, naurahdin hieman hermostuneesti.
-Kiva et oot tääl taas, nainen naurahti. -Mut jatkakaa, jatkakaa, Lynn huikkasi ja lähti sitten harppomaan Indin karsinalle.

Harjattuani tamman irroitin sen kaltereista ja lähdin taluttamaan ulos. Menisimme pienelle kävelyretkelle. Oli hieman pakkasta ja Muli oli virkeä. Välillä se hieman yritti näykätä, mutta lopetti sen kun huomasi että osasin kyllä komentaakkin. Välillä Muli katseli minua kärttyisästi, mutta kun pian huomasin edessämme kaatuneen puunrungon kannustin tammaa ravaamaan rinnallani. Hyppäsin esteen sen edellä, ja se tuli perässäni. Tamma ravasi vielä jonkin matkaa ennenkuin pyysin sitä hidastamaan tahtia. Saavuimme liian pian Mallaspuroon johtavaan tiehaaraan. Käännyimme siitä ja pian olimmekin jo tallipihassa. Vein Mulin suoraan tarhaan. Lähdin käpöttelemään talliin. Vein Mulin varusteet paikoilleen ja sitten kävin heittämässä Mulin päälle kevyen ulkoloimen. Kiinnitin sen ja sitten lähdin kotiin.

Siru ja Muli 1hm

[siru]

Asento oikeest kuvasta muuten omatekonen:)

Siru ja Muli 2hm

[Lynn]

Saga ja Muli ratsastajineen odottelevat, että kentän portti aukaistaan ja tunti alkaa.

[Julianna]

18.5.2015

"Kiitti kyydistä, mee nyt. Mä pärjään ite", ilmoitin tomerasti äidille, kun hyppäsin auton kyydistä Mallaspuron parkkipaikalla. Sitten marssin sen enempiä ihmettelemättä talliin, missä tiesin hoitoheppani odottavan mua. Olin kinunnut kinuamasta päästyäni ensin kotona lupaa pyytää hoitohevosta ja sitten olin marssinut Lynnin luokse valmiina puhumaan hänetkin pyörryksiin. Ei Lynniä kuitenkaan tarvinnut puhua pyörryksiin. Lynn oli kiltti ja kiva, ja vaikka se huomautti, että tallissa oli kivempiakin hoitoheppoja kuin Muli (ja mä tiesin, että se tarkoitti, että helpompia ja kiltimpiä), mä vaan vakuutin sille, että halusin juuri Mulin. Kyllä se sitten antoi sen mulle hoitsuksi, kun lupasin kysyä heti apua, jos Muli heittäytyisi liian kiukkuiseksi.

Ei se heittäytyisi. Mä kyllä osaisin käsitellä sitä. En mä turhaan ollut ratsastanut kauan.

Tiesin, että mun kaveritkin oli harkinneet hoitohepan pyytämistä. Saran äiti ei ainakaan suostunut sellaiseen, koska sen mielestä koko hoitoheppajuttu oli jotain orjatyötä ja tosi typerää tallin omistajilta. Munkin vanhemmat oli luulleet, että joutuisin hoitajana raatamaan, mutta mä sain ne uskomaan, että hoitohepan kanssa saisin tehdä kaikkia kivoja juttuja, mitä en muuten voisi tehdä. Nyt mä sitten kävelin talliin hoitajana ja tiesin, että muut tulisi olemaan mulle kateellisia.

Saapastelin heti ekana hakemaan Mulin harjat ja sitten menin katsomaan, oliko mun hoitsu sisällä. Harmi vaan, että se oli. Olisi ollut siistiä saada hakea se ihan ite tarhasta.

Muli ei kyllä ollut mitenkään nätti. Se oli pulska, karvainen ja tosi tylsän värinen. Sillä ei edes ollut kiva ratsastaa, koska se ei ollut reipas eikä se kyllä osannut oikein mitään. Se oli ärsyttävän itsepäinen. Tallissa se aina luimisteli ja näykkikin joskus ilkeästi. Suurin osa mun ryhmäläisistä ei halunnut laittaa sitä itse kuntoon eikä kukaan toivonut sitä tunneille, koska oli paljon hienompiakin poneja, hepoista puhumattakaan.

Mä olin kuitenkin keksinyt, että halusin hoitaa sitä, koska se oli niin hankala. Mitä hienoa tai vaikeaa oli sellaisen ponin hoitamisessa, jota kuka tahansa uskalsi käsitellä? Mä olin aina haaveillut vaikean hevosen kouluttamisesta, ja saatoin ihan yhtä hyvin aloittaa Mulista. Olin mä miettinyt Iiroa ja Mustiakin, mutta niitä Lynn ei olisi mulle antanut. Enkä mä kyllä olisi Iiroa halunnutkaan. Se oli oikeasti aika pelottava. Musti oli niin iso ja vielä lisäksi hankala, joten ei mun vanhemmat olisi koskaan antaneet mun edes pyytää sitä hoitsuksi.

Muut pitäkööt tallin söpöt hepat. Mä halusin haastetta, koska silloin oppisin kaikkein parhaiten.

Mulilla oli pylly ovelle päin käännettynä, kun mä astuin varovasti sen karsinaan riimu kädessäni. Hetken epäröin. Mulilla oli joskus tapana tehdä niin, että jos sen luokse yritti mennä, kun se seisoi noin, se tavallaan jahtasi takapäällään ja pakotti juoksemaan kokonaisen ympyrän karsinassaan, ettei se olisi potkaissut. Huitaisin sitä vähän riimulla, ja nyrpeänä piensuokki kääntyi katsomaan mua.
"Tule tänne", sanoin sille, mutta ei se tullut. Mun piti mennä sen luokse. Onneksi se antoi mun mennä.

Mulista lähti kamalasti karvaa. Se melkein yskitti, mutta tomerasti jatkoin sen harjaamista. Halusin olla hyvä hoitaja. Kaviotkin puhdistin, paitsi yksi takajalka jäi kyllä puoliksi putsaamatta, kun Muli alkoi huiskia hännällään ja koitti sitten potkaista. Äh.

"Moikka, Juuli! Kiva, että harjaat Mulin. Se menee viideltä tunnille, ja jos olet silloin vielä täällä, voisit auttaa sen ratsastajaa laittamaan sen kuntoon", karsinan ovelle tupsahtanut Lynn höpötteli iloisesti. "Miten on sujunut sen kanssa?"
"Hyvin. Se vähän yritti uhitella mulle, mutta en mä sitä säiky. Se oppii kyllä vielä, etten pelkää sitä", sanoin vakaasti.
Lynn näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi ja hymyili sitten.
"Muli on tosi opettavainen hevonen", se sanoi ennen kuin jatkoi matkaansa.

Mua vähän harmitti, ettei tallilla ollut just tänään ketään mun kaveria. Oli vähän tylsää olla yksin. Aioin kuitenkin odottaa siihen asti, että Muli menisi tunnille. Halusin laittaa sen kuntoon, koska mähän olin nyt sen hoitaja.

[Julianna]

20.5.2015

Miten kateellisia mun ystävät olivatkaan, kun kuulivat, että mulla oli hoitoheppa. Olin saanut aikaiseksi mitä tyydyttävimmän reaktion, kun olin eilen saapastellut ilmoitustaulun eteen, missä mun ystävät katseli tuntilistoja, ja ilmoittanut, että jos joku heistä meni Mulilla, multa voisi kysyä apua sen varustamiseen, koska Lynn oli antanut sen mulle hoitohevoseksi. En nyt suoranaisesti väittänyt, että Lynn oli erityisesti pyytänyt juuri mua sen hoitajaksi, mutta en kyllä sanonut niinkään, että olin itse varsin päättäväisesti kinunnut hoitajanpestiä. En minä valehdella halunnut, mutta oli kyllä kiva värittää kertomusta tapahtumien kulusta vähän suotuisammaksi. Tietysti halusin, että mun osaamistani ja rohkeuttani ihailtiin!

Toistaiseksi Mulin hoitaminen ei ollut ollut mitenkään kamalan kivaa. Se ei vielä osoittanut suhtautuvansa muhun mitenkään erityisen suopeasti, mutta en mä nyt ollut ajatellutkaan, että se heti ensimmäisen päivän jälkeen niin tekisi. Mulla oli kyllä yksi aika ruma mustelma käsivarressa, koska Muli oli napannut siitä kiinni. Mietinkin, miten voisin luistaa lauantaisaunasta, sillä mulla ei ollut aikomustakaan antaa äidin nähdä sitä mustelmaa. Siihen olisi loppunut mun hevosenhoitajanurani, yhtä pikaisesti, kömpelösti ja nolosti kuin pingviinin lennähdys.

En väittänyt, etteikö hoitajana olo muuten olisi ollut kivaa. Muli vaan oli vähän ärsyttävä, koska se käyttäytyi kuin oikein pahansisuinen muuli. Kyllä minä mokoman äkäpussin vielä kesyttäisin, joten siitä en ollut huolissani. Silläkin aikaa, kun kesytysprosessi oli vasta käynnissä, sain nauttia kunnioitusta ja kasvavaa vastuuta. Kyllä tässä tallissa meihin hevosenhoitajiin suhtauduttiin niin kuin kuului, teimmehän me arvokasta työtä ja osasimme kaikenlaista.

Tänään pari mun kaveria parveili mun ympärillä, kun talutin Mulin ihan itse ulos hoitopuomille ja sidoin sen siihen. Halusin harjata tamman ulkona, koska aurinko paistoi. Lisäksi siitä lähti kamalasti karvaa, mikä yskitti sisätiloissa, eikä se täällä voinut ainakaan yrittää liiskata mua karsinan seinään. Ei se ollut vielä päässyt niin tekemäänkään, mutta tiesin, että sillä oli sellainen tapa. Ei sekään haitannut, että harjauspuomilla kaikki talliin tulijat näkisivät, kuinka mä harjasin omaa hoitoheppaani. Yleensähän puomilla harjailijat oli just hoitajia, ei mitkään tavalliset tuntiratsastajat siihen tulleet heppaa puunaamaan.

Mulia oli paljon kivempi harjata ulkona. Siinä se ei yrittänyt näykkiä mua, vaan kiukustuessaan nakersi vähän puomia. Kielsin sitä kyllä tekemästä niin, koska eikö puun pureminen ollut tosi huono tapa? En halunnut, että Muli kehittäisi mitään huonoja tallitapoja mun hoitaessani sitä. Se vasta olisi ollut kamalaa.

Tunsin itseni tosi jaloksi, sellaiseksi laupiaaksi samarialaiseksi, kun annoin kavereiden poimia mulle harjoja harjakorista. Niistä oli kiva saada puuhata heppajuttuja, vaikkei niillä ollut omia hoitohevosia. Niinpä me vähän niin kuin harjattiin Mulia yhdessä, tai siis mä harjasin ja annoin niiden auttaa, vaikkapa putsata vähän harjoja ja sellaista.

Sitten Elsa tuli pilaamaan ilon. Se pyyhälsi tallista kentälle ja vilkaisi meitä eka sivusilmällä ja sitten uudestaan.
"Katso, että se on kunnolla kiinni, Juuli. Naru on niin löysä, että se vielä astuu sen päälle ja sittenpä metsästät Mulia pitkin pihaa, jos se polkee narun katki tai lukon rikki", Elsa saarnasi. "Ei olisi eka kerta, kun niin käy. Ei ne narut ja riimut idioottivarmoja ole, hajoaa nekin joskus. Ei muutenkaan ole turvallista roikuttaa narua tolleen."
Punastuin vähän, mutta toivoin, ettei kukaan huomannut. Aloin korjata narua ja mietin, että Elsa se sitten osasi olla koppava.

Jos mun ylpeyteni ja statukseni siinä kokivatkin kolauksen, ne kyllä palautuivat myöhemmin, kun Scarlett antoi mun jäädä vahtimaan sen hevosta. Mango oli yksäri ja ori. Se ehkä kävi tunneilla, mutta sillä ei saaneet ketkä tahansa ratsastaa, eikä se edes ollut koskaan ollut meidän ryhmässä heppana. Juuri sopivasti silloin, kun seisoin Mangon luona, talliin tuli kolme muuta tyttöä, joiden kanssa olin ratsastanut samalla tunnilla ennen kuin siirryin uuteen ryhmään. Niiden silmät varmasti laajeni yllätyksestä.
"Juuli, mitä sä teet? Oletko sä menossa ratsastamaan sillä?" Diana kysyi.
"Eihän sitä saa kukaan muuten hoitaa", Sanni sanoi.
"En mä tänään ratsasta sillä, mutta Scarlett pyysi mua katsomaan sen perään", laskettelin ylpeänä, enkä malttanut olla lisäämättä: "Nyt kun musta tuli hevosenhoitaja, niin kai muhun luotetaankin ihan eri tavalla."

Niin, kyllä hevosenhoitajana olo oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka silloin pitikin kestää Mulin nyrpeää naamaa ja luimisteluja. Eikä sekään mua kamalasti haitannut, koska mulla oli selkeä tavoite. Pian Muli olisi mulle kiltimpi.

[Julianna]

17.6.2015

Kohina mun hoitajanpestistä kavereiden keskuudessa laantui pikkuhiljaa. Tietysti siihen vaikutti sekin, että kesäloma alkoi ja oli sitten muutakin, mistä sipistä ja supista. Yhtäkkiä kaikkia kiinnostivat lomasuunnitelmat enemmän kuin heppajutut, vaikka kyllä niistäkin puhuttiin. Kun mun paras tallikaveri lähti pariksi viikoksi mökille vanhempiensa pakottamana, huomasin olevani aika yksin tallilla.

Muli oli päästetty kesälaitumelle lihomaan. En ollut koskaan nähnyt sitä niin iloisena kuin silloin, kun se ravata ja loikkia rymisteli laitumelle ja näki sen olevan täynnä ruohoa. Sitten se esitteli kokonaista kaksi laukka-askelta, ennen kuin etsi paikan, jossa saattoi syödä rauhassa. Uumoilin, että kesän jälkeen sen satulavyö ei taatusti menisi kiinni.

Pullukalta mokoma poni näytti jo nyt. Olin päättänyt ratsastaa sillä tänään. Ensin se piti pyydystää sisälle.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ehkä kymmenen minuuttia jaksoin tuntea oloni sisukkaaksi poninmetsästäjäksi, mutta kun mokoma punkero vielä silloinkin jaksoi pompahdella laiskasti karkuun, aloin tuntea oloni kiukkuiseksi. Eikö se typerä eläin osannut käyttäytyä niin kuin hevosen kuului? Lynn oli sanonut, että hoitajat saisivat puuhastella ponien kanssa, että ne voisi vain hakea laitumelta silloin kun halusi. Miksei kukaan kertonut, että Mulin kohdalla se ei onnistunut? Hippaleikkimme sen kun jatkui ja mun teki mieli huutaa turhautuneisuuttani. Itkeä en aikonut, mutta kyllä harmitti, kun lopulta päätin luovuttaa. En sentään halunnut, että kukaan muu tulisi laitumille hakemaan omaa hevostaan ja näkisi mun juoksentelevan hikipäissäni typerän, paukapäisen läskipäähoitokamaluuteni perässä.

Olkoon koko typerä poni! Jääköön pihalle, äksähdin mielessäni ja lähdin raivoissani marssimaan takaisin kohti tallia. Onneksi en vielä ehtinyt kysyä Lynniltä, saisinko ratsastaa Mulilla tänään. Olisipa ollut typerää palata ilman ponia ja vastata "etkö ratsastakaan tänään" -kysymykseen totuudenmukaisesti nyt, kun en vain yksinkertaisesti saanut mokomaa Muulia kiinni. Vai olisiko pitänyt keksiä jokin selitys? Että päätinkin antaa Mulille vapaapäivän, koska se näytti rasittuneelta? Onneksi nyt ei tarvinnut sanoa mitään. Sanoisin vain tulleeni puhdistamaan Mulin varusteita, jos joku ihmettelisi, mitä tein tallilla kun Muli oli laitumella.

Sen verran minussa oli pahaa mieltä vielä jäljellä, kun pääsin talliin asti, että sitä riitti pirskahtelemaan yli laidan. Melkein törmäsin siihen tyttöön, joka oli aloittanut Iiron hoitamisen ihan vähän sen jälkeen kun musta tuli Mulin hoitaja.
"Katso minne kävelet", tiuskahdin myrtyneenä tytölle, joka kurtisti kulmiaan. "Se, että hoidat jotain ärsyttävää Iiroa, ei kyllä oikeuta sua kävelemään päin muita."
"Anteeksi -"
En jäänyt kuuntelemaan enempää. Sukelsin varustehuoneen suomaan turvaan ja linnoittauduin sinne murjottamaan ja putsaamaan Mulin varusteita, kun en muutakaan tänä tyhmänä tallipäivänä voinut tehdä. Oli paha mieli ja hävettikin vähän. Ei se, etten saanut omaa hoitoponiani kiinni laitumelta - jos se oli tyhmä ja päätti pysyä siellä, niin minkäs minä sille tein? Ei sitä juoksemallakaan kiinni saanut. Se kuitenkin täytyi myöntää, että olin käyttäytynyt aika typerästi ja lapsellisesti äsken. Toivottavasti Lynn ei kuulisi mun kiukuttelusta. En halunnut, että mua pidettäisiin tallissa kiukuttelevana ja murjottavana kakarana, kun olisin kuitenkin kohta jo yläasteella.

Mutta mistä löytää positiivista asennetta silloin, kun Muli käyttäytyi kuin rasittava apina?

[Julianna]

26.9.2015

Mä olin oikeastaan ollut aika ylpeä itsestäni, kun Mulin hoitaminen oli alkanut tuntua melko helpolta. Kyllä se välillä oli tosi hapan, mutta mua ei yhtään pelottanut - tietenkään - ja osasin jo aika hyvin komentaa sitä, eikä se enää jättänyt jälkiä meidän yhteisistä hoitohetkistä mustelmien muodossa oikeastaan koskaan. Olin jopa ajatellut, että olin jo vähän parempi ratsastamaankin sillä. Oli mennyt tosi kauan, ennen kuin mä olin saanut ratsastaa sillä oikeasti yksin, ja yhä vieläkin joku henkilökunnasta tuntui vähän väliä kyttäävän, miten meillä meni. Kuulemma se oli joku ikäjuttu, että kun olin alaikäinen niin niiden kuului valvoa, mutta kyllä isommat alaikäisetkin saivat ratsastaa itsenäisemmin kuin mä. Joskus oli kyllä tosi kivaa, kun Lynn sattui olemaan töissä, kun mä ratsastin Mulilla, ja antoi mulle hyviä neuvoja. Se osasi ratsastaa, ja musta oli kivaa, kun olin vähän niin kuin yksityistunnilla tai valmennuksessa. Yksityistunneilla kävi vaan taitavat ratsastajat.

Sitten tuli ilmoitus estekisoista, joihin mä tietysti halusin! Koska hoitajat sai mennä niihin, laitoin nimeni listaan ja ilmoitin äidille, että mulle pitäisi antaa rahaa ilmoittautumismaksuun.

Lynnistä mä pidin, mutta Elsa oli kyllä toista maata. Se oli niin turhantärkeä, eikä se edes varmaan osannut ratsastaa, tai ainakaan mä en koskaan ollut nähnyt sitä hevosen selässä. Elsa ärsytti mua, ja erityisesti siksi, kun se tuli kommentoimaan mun kisaosallistumista.

"Juuli, sä olet harjoitellut paljon, mutta 60 sentin kisarata on kyllä aikalailla sun taitojesi ylärajalla", se nillitti. "On ihan eri asia hypätä jotain yksittäisiä tehtäviä, joihin sisältyy sen kokoisia esteitä, kuin valmistautua kisoissa itsenäisesti suorittamaan rata ja ratsastamaan se kokonaan."
Ärsyynnyin ja teki mieli näyttää kieltä, mutten tehnyt niin.
"Milloin mä muka opin kisaamista, jos en tallin kisoissa? Ei siellä ole pienempääkään luokkaa, ja kaikki muutkin saa osallistua. Se Miskakin menee 80 sentin luokan, vaikka on hoitanut vasta paljon lyhyemmän aikaa kuin mä. Eikä 60 senttii oo ees niin paljon", sanoin nenäkkäästi. "Oon mä hypännyt semmoisia ennenkin."

Jos Elsa olisi ehdottanut, että starttaisin luokan ensimmäisenä vähän pienemmillä esteillä ja rata nostettaisiin sitten muille oikeaan korkeuteensa, mä olisin varmaan kuristanut sen Mulin riimunnarulla. Se näytti hetken siltä, että aikoi sanoa jotakin sen suuntaista, mutta napsautti sitten suunsa kiinni. Lopulta se nyökkäsi.
"Jos sun vanhemmat antaa suostumuksensa, niin siitä sitten vaan opettelemaan kantapään kautta", se totesi ja mä marssin kiukusta kihisten pois. Miksi mua aina kohdeltiin niin kuin typerää lasta, vaikka mä olin ainakin ihan yhtä hyvä kuin jotkut muutkin hoitajat? Välillä se ärsytti mua ihan älyttömästi.

No okei. Oli mun pakko myöntää, että mua jännitti aika kamalasti. Mitä jos mä mokaisin ihan koko jutun? Nolaisin itteni, kun en osaisi ratsastaa. Jos Muli kieltäytyisi heti ekalla esteellä - tai entä jos en edes tietäisi, milloin meidän pitäisi mennä radalle? En ollut ikinä kilpaillut. Mistä sitä tiesi, miten siellä piti toimia? Kertoisiko joku? Pitäisikö mun itse laskea, montako tyyppiä radan oli jo mennyt, että tietäisin, milloin olisi mun vuoroni? Miten mä sitten voisin keskittyä verryttelemiseen? Mitä verkassa edes pitäisi tehdä?

"Muli-kiltti", puhahdin nyrpeälle tammalle livahdettuani sen karsinaan rapsuttelemaan sitä. "Nyt sun täytyy auttaa mua. Pliis, älä nolaa mua huomenna? Ole niin kiltti. Mua jännittää ihan sikana, mutta kai me pystytään siihen yhessä? Jos sä nyt edes suostut tekemään mitään yhteistyötä..."

En ehkä saisi nukuttua koko yönä, kun perhoset örveltäisivät ympäri mun kehoa niin kauhean kovasti.