Autiotalo osa 2
Lauantaina saatoin vihdoin nauttia siitä, että koeviikko oli ohi. Kokonainen viikonloppu ilman läksyjä ja stressiä koulusta! Olin päättänyt, että menisin viikonlopuksi isälle. Lauantaiaamuna hyvästelin äidin, nousin kymmenen junaan ja lähdin tuttuun tapaan kohti isän kotia, Mallaspuroa ja Jereä. Iltapäivään asti sain ajan kulumaan laittamalla ruokaa isälle, joka oli surkea kokki ja söi pakastepitsoja aina kun minä en ollut kylässä, käymällä lenkillä isän labradorinnoutajan Helmin kanssa ja seurustelemalla muuten vain isän kanssa olohuoneessa. Kaipasin koko ajan tallille, ja istuin nojatuolissa neulomassa osapuilleen tuli hännän alla, kun isä puhutti minua koulusta ja hevosista.
Vasta seitsemän aikaan pääsin viimein lähtemään Mallaspuroon. Vaihdoin ylleni tallivaatteet, laitoin oranssinpunaisen tukkani poninhännälle ja kipaisin pihalle vajaan. Nappasin isän vanhan pyörän ja lähdin polkemaan tallille.
Nautin pyörämatkasta täysin siemauksin. Hengitin syvään kirpeän syksyistä ilmaa, ihailin hiekkatietä kirjovia punaisen, oranssin ja keltaisen sävyisiä vaahteran lehtiä ja laskevan auringon paistetta, joka siivilöityi puiden lomasta. Tämä oli oiva tapa karistaa kodin murheet ja irrottautua arjesta.
Vartin polkemisen jälkeen saavuin Mallaspuron maille. Ankkalampi oli tyhjillään, kun pyöräilin sen ohi. Pian näkyviin ilmestyivät tuttu talli ja kenttä. Pysäköin pyöräni tallin seinustalle ja kipitin talliin. Se oli tyhjillään, hevoset taisivat olla ulkoilemassa. Astelin hämärän tallin läpi tallilaisten olohuoneeseen. Scarlett ja Oliver olivat vallanneet yhden sohvan, ja toisella istui Mulin hoitaja Juuli lukemassa hevoslehteä.
- Moi! moikkasin vähän ujosti, kun Oliver oli paikalla. Hän oli ollut uskomattoman kiltti ja herrasmiesmäinen reilu viikko sitten tarjotessaan minulle huppariaan ja laittaessaan Jeren minulle valmiiksi tunnille, jotta ehtisin kuivatella. Minulle tuli Oliverista heti mieleen Christian, vaikkei heissä ollut melkein mitään yhteistä. Purin huultani. Tätä päivää en pilaisi ikävöimällä entistä poikaystävääni.
- Moikka! Scarlett sanoi tutun innostuneeseen ja optimistiseen tapaansa. Oliver tervehti vähän hymyillen. Laitoin reppuni lattialle ja istuuduin Scarlettin ja Oliverin väliin.
- Säkin oot varmaan kuullut niistä karanneista teineistä? Oliver kysyi. Vilkaisin häntä hämmentyneenä.
- Mitä? En ole.
- Se ei asu täällä, Scarlett selitti Oliverille. – Mutta siis, mun täkäläisten tuttujen ja niiden tuttujen penskat on karanneet yhdessä kotoa, olleet poissa jo aika pitkään.
Peitin suuni kädellä ja ajattelin, miten kylmä ulkona oli iltaisin.
- Ai kamala! Onko niistä mitään tietoa mihin ne on menneet tai jotain?
- Ei, Oliver sanoi otsa rypyssä. – Niiden vanhemmat eivät kai halua ottaa yhteyttä poliisiin. Ne on niitä hienostoperheitä, tiedäthän… Maine menee jos tapahtuu joku skandaali.
Pudistelin sanattomana päätäni.
- Tunnetteko te niitä? kysyin. Sekä Oliver että Scarlett pudistelivat päätä. Vasta nyt huomasin, että Juuli tuijotti meitä vähän kalvakkana. Kun katsoin häntä, hän meni vaikean näköiseksi, pomppasi ylös jättäen lehden lattialle ja kadoten ovesta tallin puolelle.
- Mikäköhän sille tuli, pohdiskelin huolestuneena. Oliver kohautti olkapäitään.
- Äh, pikkutyttöjen draamaa. Niillähän on kaikenlaista…
Unohdin nopeasti Juulin. Keskityimme rupattelemaan estekisoista, joihin Scarlett ja hänen pikkusiskonsa Lindy olivat osallistuneet Mangolla. Molemmilla oli mennyt valtavan hyvin. Yritimme tentata Oliverilta, miksei hän kilpaillut, mutta hän sanoi, ettei erityisemmin välittänyt ratsastuksesta.
Saimme kulumaan keskustelussa yli puoli tuntia, ennen kuin Scarlett äkkäsi, että meidän olisi paras ryhtyä toimeen, jos halusimme saada jotain aikaiseksi ennen kuin tulisi säkkipimeää.
- Mennäänkö maastoon? ehdotin. – Oliver, tule säkin.
- Ääh, en mä taida, Oliver sanoi venytellen raukeasti. – Mä kävin jo tänään kävelemässä Melvinin kanssa. Sitä paitsi mun pitäisi varmaan lähteä kotiin.
- Okei, sanoin vähän pettyneenä. – Ensi kerralla sitten.
- Muistakaahan sitten laittaa heijastinliivit, Oliver muistutti, ennen kuin alkoi kasata tavaroitaan. Minä ja Scarlett vakuutimme, että lähtisimme asianmukaisissa varusteissa.
Kun Oliver oli mennyt, minä ja Scarlett laitoimme saappaat jalkaan, otimme ratsastusvarusteet ja menimme tallin puolelle. Yllätykseksemme Juuli oli Mulin karsinanedustalla sullomassa jotakin selkäreppuunsa. Kun hän kuuli tulomme, hänen liikkeensä muuttuivat selvästi hätäisemmiksi. Scarlett lähestyi häntä uteliaana, mutta minä jäin vähän kauemmas. Olin kuitenkin vähintään yhtä utelias.
- Mihin sä olet menossa? Scarlett tiedusteli huomattuaan, että Muli oli karsinassaan valmiiksi satuloituna.
- Ratsastamaan, miltä näyttää? Juuli kivahti. Scarlett nosti kätensä ylös kuin liikennepoliisi.
- Rauhoitu, kunhan kysyin! Entä miksi sä sullot ruokaa reppuun?
- Mä menen eväsretkelle, Juuli sanoi punastuen vähän. Scarlett näytti hyvin skeptiseltä.
- Syömään säilykekasviskeittoa? Et ole tosissasi.
Juuli nousi rivakasti ylös, heilautti repun selkäänsä ja avasi Mulin karsinan oven.
- Älä puutu asioihin jotka ei sulle kuulu, hän pamautti vielä tulisesti, ennen kuin talutti Mulin ulos. Minä ja Scarlett jäimme kulmiamme kohotellen katsomaan hänen peräänsä.
- Mikä ihme sitä vaivaa, Scarlett puhisi. – Ihan varmasti salailee jotain.
Nyökyttelin päätäni. Lähdimme yksissä tuumin hakemaan Jereä ja Mangoa tarhasta. Aurinko oli jo laskenut puiden taakse, ja ulkona oli alkanut hämärtää. Lynn tuli meitä päätyovella vastaan Väinön kanssa.
- Heissan tytöt! Ratsastamaanko te ootte menossa?
- Jep, Scarlett vastasi. Lynnin ilme muuttui varoittelevaksi, ja Scarlett jatkoi: - Muistetaan laittaa otsalamput ja heijastinliivit, pysytän poissa autoteiltä, otetaan kännykät mukaan… Oliko muuta?
Lynn naurahti helpottuneena.
- Eipä oikeastaan. Menkää varovasti, älkää olko kauan.
Jere, Mango ja Iiro seisoskelivat tarhassaan tallin takana. Jere ja Mango saapuivat portille vastaan, mutta Iiro jäi kauemmas luimistelemaan.
- Aina se jaksaa mulkoilla, Scarlett mutisi pujahtaessaan aitalankojen välistä. – Sen hoitaja, Lydia, on kyllä tehnyt sen kanssa hienoa työtä. Ja Lynn.
Seurasin Scarlettia tarhaan. Suuri, musta tukkajumalani hörähti minulle matalasti. Se hörähdys sai jonkin liikahtamaan rinnassani. Jere muisti minut, vaikka pääsinkin käymään sen luona vain ehkä kerran viikossa. Vannoin pyhästi mielessäni, että viettäisin ainakin puoli syyslomaa isän luona ja tulisin Mallaspuroon joka päivä.
- Mitä jätkä, supatin Jerelle, kun se hamuili taskujani. Silitin jykevää, kiiltävän mustaa kaulaa. – Oletkos muistanut olla kiltisti?
Jere nyökäytti päätään kuin vastaukseksi. Hymyilin ja laitoin sille riimun. Seurasimme Scarlettia ja Mangoa talliin, ja tänään muistin kerrankin olla varuillani oviaukossa.
Harjasimme hevoset iloisesti jutellen. Yritimme päättää, mihin ratsastaisimme. Scarlett ehdotteli kauniita paikkoja, ja käskin hänen valita. Minä en ollut itse juurikaan maastoillut Mallaspuron lähettyvillä.
Menimme yhdessä satulahuoneeseen hakemaan hevosten varusteita. Kurkotin nostamaan Jeren satulan ylimmältä telineeltä, kun satulan alta maahan leijaili jotain. Kumarruin poimimaan lattialta ruttuisen paperinpalan. Tihrustin sitä loisteputkivalossa. Paperissa luki suttuisella käsialalla: ”Älkää enää menkö autiotaloon tai tapahtuu hirveitä.”
Minua kylmäsi. Olin jo melkein unohtanut autiotalon, jolla olimme pari viikkoa sitten Scarlettin kanssa käynyt. Ajattelin ensin olla kertomatta lappusesta Scarlettille, mutta kun ratsauduimme tallin pihassa, en voinut olla avaamatta suutani. Kuten arvelin, Scarlett innostui valtavasti.
- Oi, mennään sinne tänä iltana! hän hihkui.
- Etkö kuunnellut, mitä siinä lapussa luki? sihisin. – Jos me mennään, tapahtuu hirveitä!
- Se on joko pila… tai kummitus, Scarlett sanoi matalalla äänellä. – Muistatko sen autiotalon Rusasen? Oi, mä rakastan kummituksia. Suostu nyt, Valma kiltti, pliis, älä ole jänishousu!
Lopulta minun oli pakko myöntyä. Tunsin oloni äärimmäisen epämukavaksi, kun seurasimme kapeita polkuja hämärän metsän keskellä. Hätkähtelin jokaista risahdusta. Scarlett höpötti koko matkan Rusasesta, autiotalosta ja kummituksista. Yritin keskittyä Jeren leveään, keinahtelevaan selkään ja isojen kavioiden tupsahteluun pehmeää maata vasten. Jere katseli tarkkaan jalkojaan, jottei kompastuisi.
Pian maisema alkoi näyttää pimeässäkin tutulta. Polku haarautui, ja käännyimme autiotalolle vievälle polulle. Talo ilmestyi jälleen puiden takaa aivan yllättäen. Nyt se näytti vielä isommalta ja aavemaisemmalta kuin päivänvalossa. Lysähtänyt ja sammaleinen huopakatto, kahden kerroksen mustat ikkunat, ennen valkoiset mutta maalin karistua nykyään harmaat seinät. Mielikuvitukseni taisi laukata, sillä minusta tuntui, että meitä tarkkailtiin. Oli miltei pilkkopimeää ja ihan hiljaista, minä, Scarlett ja hevoset olimme vain hiirenhiljaa paikoillamme tuijottamassa taloa.
- Mitään kamalaa ei tapahtunut, sanoin hetken kuluttua hampaat kalisten miltei pettyneen näköiselle Scarlettille. – Nyt voidaan lähteä –
Puheeni keskeytyi, kun talon suunnalta kuului hiljaista jytinää. Kuin joku olisi marssinut edestakaisin ontolla lattialla. Sekä minä että Scarlett käännyimme taas tuijottamaan taloa. Tunsin, miten Jere jännittyi allani. Tartuin kaiken varalta sen pitkään, tuuheaan harjaan.
Jytinä loppui yllättäen. Ehdin vilkaista kerran Scarlettiin, ennen kuin yläkerrasta kuului kaameaa, käheää ulinaa. Ihoni nousi kananlihalle. Samassa yhteen yläkerran ikkuna-aukkoon ilmestyivät kammottavat, vääristyneet ja kalpean sinertävät kasvot. Silloin Scarlett sai itsensä liikkeelle.
- Nyt mennään! hän kiljaisi. Käänsimme hevoset salamannopeasti ja patistimme ne laukkaan metsäpolulla. Se ei ollut turvallisin paikka laukata mutkineen ja juurakoineen, mutta turvallisuusseikat eivät kertaakaan käyneet mielessäni. En uskaltanut katsoa taakseni, kun Jere jytisteli menemään polulla Mangon perässä. Kumarruin eteenpäin välttääkseni ylhäältä kurottelevat oksat, ja sydämeni pamppaili niin, että olisi voinut räjähtää ulos rinnasta.
Hidastimme vasta, kun autiotalo oli kaukana takana. Annoimme hevosten ravata vielä vähän, ennen kuin hidastimme käyntiin. Sekä Jere että Mango vaikuttivat melkoisen vauhkoilta. Maitohapot valahtivat jalkoihini, ja nojasin Jeren kaulaan. Jere raukka oli hionnut.
- Voi luoja, henkäisin. – Mikä se oli?
- Mä en halua tietää, Scarlett virkkoi matalalla äänellä. – Nyt kyllä kävellään loppumatka.
Vasta silloin tajusin, miten vaarallista pienillä poluilla täysillä laukkaaminen oli ollut. Oli suoranainen ihme, että olimme kaikki neljä kunnossa. Että minä tai Scarlett ei ollut pudonnut. Että kumpikaan hevosista ei ollut kompastunut juurakkoon ja kaatunut. Että mutkan takaa ei ollut tullut vastaan pyöräilijöitä.
Käteni vapisivat, ja minulle tuli samaan aikaan kylmä ja kuuma. Ratsastimme loppumatkan hiljaisina. Tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta, kun Mallaspuron rakennukset viimeinkin ilmestyivät näkyviin. Jalkauduimme pihassa vapiseville jaloillemme. Seisoimme siinä hyvän aikaa.
- Ei enää ikinä, Scarlett mumisi kuumeisen näköisenä. Silloin tallin suunnalta kuului askelia. Sydämeni löi muutaman ylimääräisen lyönnin, ennen kuin tajusin, että tulija oli Lynn.
- Oliko hyvä maasto? hän kysyi iloisesti, ennen kuin huomasi kauhistuneet ilmeemme. – Oletteko te kunnossa? Mitä on tapahtunut?
Olin jo valmis selittämään koko autiotalojutun Lynnille, mutta Scarlett ehti ensin.
- Hirvi… Hevoset säikähtivät.
- Voi ei. Laukkasitteko kuinka pitkästi?
- Mä en tiedä, Scarlett sanoi. – Jonkun matkaa metsäpoluilla.
- Metsäpoluilla? Lynn kysyi jokseenkin järkyttyneen näköisenä. – Olipa onni ettei kenellekään sattunut mitään!
Tunsin palan kurkussani ja käännyin silittämään Jeren lapaa. Jos Jerelle olisi tapahtunut jotain, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi.
- Viekää hevoset talliin ja laittakaa niille loimet, Lynn sanoi päättäväisesti. – Näitä sattuu.
Lynn meni menojaan, ja minä ja Scarlett suunnistimme hevosinemme talliin. Kaikki hevoset olivat jo sisällä. Ilmeisesti Juuli ja Muli olivat jo palanneet eväsretkeltä, sillä Juuli seisoskeli Mulin karsinassa paijaamassa ponia. Hän katsoi meitä kummallinen ilme kasvoillaan, kun kävelimme ohi Jeren ja Mangon karsinoille.
- Mikä tuota oikeasti vaivaa, Scarlett supatti minulle karsinan väliseinän yli, kun riisuimme hevosten satuloita. Jere vaikutti jo rauhallisemmalta, ja karsinaan päästyään se oli heti iskenyt kiinni heiniinsä.
Kohautin olkapäitäni Scarlettille.
- Ei hajuakaan.
Adrenaliini alkoi valua pois kehostani, ja tunsin sen väsyttävän vaikutuksen.
- Ja mitä ihmettä siellä autiotalossa oikein on, Scarlett pohti. – Kyllä mä tiedän että kummituksia ei ole, siellä paikan päällä se vaan tuntui luonnollisimmalta selitykseltä.
Muistin kelmeän sinisen, vääristyneen naaman yläkerran ikkunassa ja koin uusia kylmänväristyksiä.
- Mikä se naama oikein oli? kuiskutin.
- Kyllä se oli ihan elävä ihminen. Sellaisen naaman saa valaisemalla kasvoja taskulampulla alhaalta päin, Scarlett selitti. – Ja se lappu Jeren satulan alla… Kuka sen on laittanut? Joku haluaa selvästi pitää meidät poissa autiotalolta. Mutta miksi?
Kun vähän myöhemmin annoin Jerelle hyvänyönsuukon ja lähdin tallista, ei minulla ollut levollinen olo kuten yleensä tallilta lähtiessäni. Tänään pyörämatkani pilkkopimeässä Mallaspurosta isälle oli pelottavin tähän mennessä.
Valma ja Jere 3HM