Oton hoitopäiväkirja

[felissa]

irlannincob, ori

omistaja felissa

omat sivut

[Lynn]

Otto ja Amador riehakkaina oritarhassa nauttimassa aurinkoisesta ja melko tuulisesta säästä. Kaksikko tuntuu tulevan hyvin juttuun, Amppa johtaa ja nuorempi tarhakaveri peesaa tyytyväisenä.

[felissa]

Sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Ensimmäiset kolme viikkoa Mallaspurossa ovat kuluneet todella nopeasti, kuin siivillä. Tekemistäkin on tosin piisannut, enkä siksi olekaan ehtinyt aiemmin kertomaan kuulumisia. Muutto Mallaspuroon tapahtui maanantaina 1. päivä kesäkuuta. Jännitin koko työpäiväni ajan iltapäivän jäähyväisiä vanhalla kotitallilla ja sitä, miten tulisimme sopeutumaan uudelle tallille. Otto oli tapojensa mukaan oma rauhallinen itsensä, vailla pienintäkään epäilystä tai jännitystä. Oli todella haikeaa lähteä viimeisen kerran vanhalta kotitallilta, mutta vanhojen ovien sulkeminen tuo tunnetusti eteen paljon uusia mahdollisuuksia. Alkuillasta Mallaspuron pihapiiriin saapuessamme meitä vastassa oli heti Aikuksi ja Lynniksi esittäytyneet hyväntuuliset naiset, jotka toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi. Voi miten mukava vastaanotto, mietin mielessäni. Otto sai tilavan karsinan ulko-ovien ja pesupaikkojen läheisyydessä, kivan tarhakaverin tilavaan tarhaan ja kaiken huipuksi ori pääsee pian kesälaitumelle lihomaan. Voin väittää, ettei hevosella voisi asiat olla tämän paremmin.

Tänään sunnuntaina alkuillasta tallilla oli todella hiljaista. Olin jättänyt koirani Topin kotiin, kun ajattelin että tallilla olisi liikaa menoa ja meininkiä koiraa vahtiakseni. Juhannus ja sen juhliminen ovat tainneet vaatia veronsa. Kello lähestyi seitsemää, joten keli alkoi jo viiletä ja itikat onneksi vähentyä. Hain tallista mukaani Oton suitset, harjapakin ja muutaman porkkanan. Kuten useamman kerran aiemmin, törmäsin tänäänkin laitumelle kävellessäni Oton tarhakaverin Amadorin omistajaan Pinjaan.

- ”Moikka, ootko vasta menossa?” kyseli Pinja.
-”Joo, meinasin mennä vähän taluttelemaan Ottoa maastoon. Ehtisittekö joku päivä seuraksi?” kysyin toiveikkaana.
-”Katsotaan ensi viikolla, jos satuttais samaan aikaan niin voidaan tulla!” lupasi Pinja, joka oli jo käynyt juoksuttamassa orinsa ja oli lähdössä kotiin. Huikattiin vielä heipat ja jatkoin matkaani laitumelle. Otto oli juuri portin vieressä juomassa ja nosti kiinnostuneena päänsä sangosta sujahtaessani portin lankojen välistä sisäpuolelle. ”Aika äkkiä tuollainen muhku vaan kerää massaa” mutisin itsekseni. Harjailin oria rauhassa aidan sisäpuolella ennen kuin vaihdoin sen päähän riimun tilalle suitset ja lähdimme pois laitumelta. Luotan Ottoon vähän liikaakin ja uskoisin sen pysyvän hallinnassa pelkällä riimulla, mutta ratsutuksen lähestyessä sen on totuttava suitsiin ja kuolaimiin kunnolla.

Rento maastokävelymme ja lähialueen reitteihin tutustuminen vei meidät rantaan kahlaamaan. Otto olisi mielellään mennyt kunnolla veteen, mutta ohjista loppui pituus kesken, enkä viitsinyt oria irtikään päästää tai nousta selkään. Täytyy koittaa joku toinen kerta juoksutusliinalla. Vuodatin kaikki huoleni orille takaisin päin löntystäessämme ja todella toivon, ettei ketään sitä kuullut tai nähnyt. Hulluhan sen on oltava kun yksinään juttelee! Tiedän kyllä, että Otto kuuntelee. Se saattaa tosin olla vielä hullumpaa. Palasimme suorinta reittiä tallille ja Otto pääsi takaisin laitumelle kavereidensa joukkoon. Elo kahdeksanpäisessä laumassa on sujunut yllättävän rauhallisissa merkeissä. Orin ulkomuotoakin kun katsoo, sillä on selvästi ollut aikaa syödä, syödä ja syödä eikä se ole joutunut olemaan ylempiarvoisten ajettavana. Itse lähdin tallissa sisällä käytyäni hyvillä mielin kotiin valmistautumaan tulevaan kiireiseen työviikkoon. Hevonen on kyllä hyvä ystävä, kun se saa pelkällä läsnäolollaan stressin katoamaan!