8. lokakuuta 2015
4. Se päivä joka koitti viimein
Olin ratsastanut kaikki hevoset Mallaspurossa läpi viime keväänä, koska olin halunnut tutustua niihin kaikkiin omalta osaltani. Sen jälkeen en ollut uskaltautunut kenenkään selkään ja tajusin vasta viime viikolla, miten olinkaan pakoillut ratsastamista. Siitä oli nimittäin varmaan ainakin vuosi kun viimeksi olin ratsastanut kunnolla. Se ei ehkä antaisi ratsastuskoulun oppilaille ihailun aihetta jos heidän opettajansakaan ei ratsastanut. Olin miettinyt sitä asiaa selvästi liian miettivän näköisenä, sillä juuri silloin Lynn astui olohuoneeseen Mallaspurossa.
”Onko joku vialla?” Tämä oli kysäissyt melkein heti jopa hieman huolestuneena, mutta olin pyörittänyt päätäni ja kertonut suoraan mikä mieltäni tosiasiassa kaiversi. Aluksi tallinomistajatar oli vain nauranut minulle ja ihmetellyt mitä minä semmoisia murehdin, mutta lopulta tämän päässä syttyi selvästi lamppu ja Lynn lähes hehkui tyytyväisenä.
”Mä tiedän!” Tämä oli julistanutkin. ”Ratsasta Muli läpi. Se on vähän temppuillut tunneilla ja sille tekis hyvää jos vähän kokeneempi istahtaisi vaihteeksi sen selkään. Mä ajattelin ensin tehdä sen, mutta ehtisin liikuttaa Väinön sitten myöhemmin jos sä huolehtisit tamman.”
”Joo, tottakai mä voin tehdä sen”, olin myöntynyt, vaikka homma vieläki epäilytti minua hieman. Minulla ei ollut kuitenkaan tänään tuntien pitoa, sillä Lynn oli lupautunut pitämään iltatunnit. Siispä tämän keskustelun jälkeen yritin etsiä Juliannaa käsiini.
Kun löysin tytön, tämä näytti lähes säikähtäneeltä Mulin karsinan luona. Juulin ilme oli aivan samanlainen kuin koiralla, joka oli jäänyt pahanteosta aivan suoraan kiinni. Sitä en tietenkään voinut mainita hoitajatytölle.
”Voitko sä laittaa Mulin kuntoon tasaksi? Ajattelin ratsastaa sillä hieman maneesissa.”
”M-mitä? Säkö?” Tyttö oli näyttänyt aluksi lievästi järkyttyneeltä ja kurtistin hieman kulmiani nyökäten.
”Onnistuuko se. Voin toki varustaa sen itsekin...” Sanoin, mutta brunette keskeytti puhumiseni.
”Onnistuu! Tuonko mä sen maneesiin asti sitten?”
”Ei tarvitse”, pyöritin päätäni, kiitin Mulin hoitajaa ja lähdin kävelemään autolleni.
Avasin autoni takakontin ja katsoin hetki hieman pölyyntyneen näköisiä ratsastusvarusteitani. Vuosi sitten ne eivät olisi pölyä voineet nähneetkään, mutta elämä muuttuu. Maailma, ihmiset ja kaikki.
Ensin kaivoin ratsastussaappaani, hanskani ja kypäräni esille. Sen jälkeen vaihdoin hupparini tilalle hieman kevyemmän takin. Ratsastaessa tuli nimittäin lähes poikkeuksetta lämmin. Purin hetken huultani huomatessani minkä takin olin valinnut, mutta muut tavarat kainalossani, suljin auton takaluukun ja lähdin kävelemään nopeasti tallia kohden.
Vaihdoin vessassa vaatteeni ja kävelin takaisin olohuoneeseen. Tällä kertaa Lynn ei ollut siellä yksin, vaan hänen avomiehensä istui hänen vieressään hymyillen. Tervehdin tätä pikaisesti, sillä olin varsin yllättynyt, että Daniel ehti peräti istua. Jep, mä olin aina nähnyt kuinka nuorimies viipotti ympäri pihoja kiireisenä, mutta harvoin tämä näytti noin rentoutuneelta. Se sai minut jopa naurahtamaan istuessani heidän eteensä. Olin jättänyt kahvini siihen, joten join sen loppuun.
”Elämä taitaa mennä teillä aika mukavasti”, hymähdin virnistäen ja kommenttini sai Danin jopa punastumaan vähäsen. Aivan varmasti! Blondi taas näytti niin iloiselta, että se riitti sanojen tilalle.
Ennen kuin nousin ylös huomasin taskussani jotain. Kaivoin sen hitaasti ulos vihreän parkatakkini syövereistä ja pidin siitä kaksin sormin kiinni. Kun tajusin mikä se oli, tiputin sen pöydälle. Nyt oli minun vuoroni näyttää järkyttyneeltä Juliannan tapaan. Taskussani oli ollut kuva ja en edes tiennyt miten se oli voinut joutua sinne. Ennen kuin ehdin napata sitä takaisin, Lynn ehti ensin ja pyöritteli kuvaa käsissään.
”Nätti! Kuka tää on?” Nainen näytti ihastuneelta ja näytti kuvaa miehelleenkin.
”Se... se oli mun hevonen. Felsia”, vastasin ja vasta sanottua sanani huomasin kuinka kylmältä ne kuulostivat. ”Se kuoli viime syksynä.”
Viimeiset neljä sanaani kuulostivat melkein hyytäviltä. Minusta tuntui niin pahalta, enkä halunnut näyttää heikolta tallinomistajien rinnalla ajattelivatpa he asiasta mitä tahansa, joten pysyessäni hyvin tyynenä, en paljastanut ulos mitä tunteita koin yhä tammaa kohtaan. Felsia oli ollut elämäni hevonen. Se, että sitä ei ollut enää tuntui inhottavalta ja se, että pidin kuolemaa omana syynäni oli vielä pahempi juttu.
”Voih”, Lynn voihkaisi ja vilkaisi Danielia silmiin. Mies rutisti blondia hieman lujempaa ja arvasin mitä kollegani mietti. Tämä oli kertonut minulle Sentistä, hänen hoitohevosestaan, joka oli kuollut eräänlaiseen bakteeritulehdukseen hetki sitten. Sen takia vedin kasvoilleni jotain hymyntapaista ja nousin ylös.
”Mutta elämä on. Jos ei muuta, niin ainakin kaikilla menehtyneillä hevosilla on hyvä olla. Pitää vain muistaa mitä ihania hetkiä ne ovat voineet tuoda meille. Eivät ne lähde kokonaan pois, eivät ikinä”, viimeisellä lauseella tarkoitin lähinnä sitä, että me muistimme ne ja ne pysyivät sydämissämme. Se vaan olisi ollut jo liian imelää suustani sanotuksi ja toisaalta minä halusin unohtaa. En vain pystynyt.
Hyvästelin suloisen pariskunnan ja kävelin hakemaan minulle varustettua Mulia. Siinä tapahtui päivän kolmas järkytyksen aihe. Mä katsoin tammaa varmaan lautasen kokoisilla silmillä. Se oltiin varustettu, mutta... mutta siinä oli vaan aika paljon pinkkiä. Mulin otsatukka ja harja oltiin sidottu leteille. Letit taas oltiin sidottu monilla vaaleanpunaisilla ruseteilla ja taisin nähdä hännässäkin samanmoisen.
Kliksautin kypärän kiinni äkkiä päähäni ja yritin olla katsomatta enempää pinkkejä ilmestyksiä. Pinkki ei ollut minun mieleeni laisinkaan. Talutinkin Mulin pikaisesti ulos tallista pimenevään iltaan. En halunnut monien näkevän ylisöpöä ratsuani.
Kaikkialla tuntui vain yllättävän hiljaiselta ja tällä kertaa liian hiljainen taisi olla varsin sopiva ilmaisu. Miksikö? Koska astuessani maneesiin, katsomo oli täynnä uteliaita pikkutyttöjä. Huokaisten aloinkin verryttelemään suomenpienhevosta. En saanutkaan treenata yksin.