Iiron hoitopäivis

[Lynn]

Puolalainen puoliveriruuna Czcibor "Iiro"
Mustankimo, 162cm
Omat sivut

[Lynn]

Ruuna nimeltä Iiro
22. maaliskuuta 2014


Tallissa oli poikkeuksellisen hiljaista siihen nähden, että oli lauantai. Se oli sikäli hyvä seikka, että talliin oli juuri astellut uusi asukas. Kimo puoliverinen seisoi jäykän oloisena karsinassaan eikä näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä tilanteeseensa. Hevosta myyntitallilla katsomassa ja kokeilemassa käyneet Aikku, Lynn ja Piritta eivät olleet muuta odottaneetkaan. Tuttavallisesti Iiroksi ristitty, haastavan virallisen nimen omistava Czcibor oli hieman riskiostos, sillä kukaan heistä ei tiennyt, sopeutuisiko se kylliksi hyvin ratsastuskoulun elämänmenoon. Kukin naisista uskoi, että tuntiratsuna sillä olisi paljon annettavaa, mutta jos Iiro ei alkaisi muutaman seuraavan kuukauden aikana näyttämään sopeutumisen merkkejä, se ei selkeästikään kuuluisi Mallaspuroon. Iiro saattoi olla liiaksi yhden ihmisen hevonen eläkseen onnellista hevosenelämää ratsastuskoululla.

Kaikesta huolimatta lihakseton ja luihu Iiro, jolla oli ohuttakin ohuempi hiirenhäntä ja epäluuloinen katse, oli keplotellut tiensä naisväen ajatuksiin. Kukin tiesi, että oikealla käsittelyllä ruunasta kehkeytyisi vielä hieno hevonen. Se tarvitsisi sopivat tarhakaverit, määrätietoista käsittelyä ja ilman muuta juuri oikean hoitajan. Jos Iiro saataisiin hivutettua yli sitä kalvavasta luottamuspulasta, sillä olisi edessään erinomainen tulevaisuus.

"Se ei ole kummoisen näköinen", käytävää lakaiseva Lynn kuuli Danielin sanovan matalasti. "Toi uusi hevonen. Aika kehnossa kunnossa."
"Niinhän se on", Mallaspuron nuori ratsastuksenopettajatar huokaisi. "Iiro seisoi pitkän pätkän pihakoristeena, ennen kuin se tuli myyntihevosten lastin mukana Suomeen. Lihasta sillä ei ole juuri lainkaan ja Annukka kertoi, että se laihtui kuljetuksen aikana, eikä ole vielä saanut entistä massaansa takaisin. Siinä on paljon työtä ja tekemistä, ennen kuin sen voi sanoa miellyttävän silmää."
"Totisesti", Daniel myönsi. "Jos te ootte mutsin ja Pirren kanssa varmoja siitä, että siitä tulee hyvä tuntihevonen, niin eiköhän siitä tule."
"Niin... Toivotaan. Kyllä siitä varmaan vielä tulee."

Lynn ei kehdannut sanoa, ettei ainakaan hän ollut asiasta aivan täysin varma, sillä talliin oli saapunut hoitajatyttöjä sekä pari aikuista, jotka Lynn tiesi ponituntilaisten vanhemmiksi. Ennen pitkää asiakkaille selviäisi, ettei uusi tuntiratsu ollut hevonen simppelimmästä päästä, muttei ollut tarpeen lietsoa etenkään lasten vanhempien epäluuloja tässä kohti.

"Mennäänkö maastoon? Mä haluan liikuttaa Veeran kevyesti eilisen valmennuksen jälkeen. Sä voisit ottaa Fuxian, koska Victoria ei tule tallille tänään ja se toivoi, että myös Fuxia pääsisi liikkumaan", Lynn kysyi Danielilta, joka myöntyi.
"Ai tekö ootte menossa maastoon?" kysyi Wonder toiveikkaana. "Musta olisi hurjan kiva tulla mukaan, jos mä vaan saan tuppautua Vapun kanssa."
"Tuppaudu ihmeessä", Lynn naurahti. "Vapun seura tekee meidän nuorille pölhötammoille hyvää."
"Jee, me tullaan. Milloin toi uus hevonen tulee tuntikäyttöön? Minkälaisille tunneille?"
"Mä kerron, kun ollaan satuloitu hepat", Lynn lupasi.

Kolmikko lähti hakemaan ratsujaan tarhasta. Iiro seisoi karsinansa nurkassa aivan hievahtamatta, kuin se olisi halunnut sulautua seinään ja kadota olemattomiin. Vasta tallin hiljennyttyä illan tullen ruunan kiinnostus heiniä kohtaan vei voiton halusta olla aloillaan hiiren hiljaa ja huomiota herättämättä. Vain Tapani-tonttu katseli syrjästä, kuinka laiha ruuna haukkasi heiniä, huokaisi syvään ja rentoutui.

[Lynn]

Iiron suuri riemu
30. toukokuuta 2014

"Onko kaikki valmiina? Järjestäydytään sitten ja lähdetään matkaan", Iiron selässä istuva Lynn huikkasi ratsastajille, jotka olivat lähdössä mukaan peltomaastoon. "Victoria ja minä mennään edellä."
Victoria oli luvannut lähteä tasaisen varmalla Basaltilla kärkiratsukoksi, sillä Lynn tiesi, että hänen oma ratsunsa hermostuisi joutuessaan kävelemään jonon ensimmäisenä. Lisäksi peltotunnilla ei lainkaan haitannut, vaikka vetäjiä olikin kaksi. Eihän sitä tiennyt, mitä tutun uran kiertämiseltä välttyneet tuntiratsut tekisivät huomatessaan päässeensä suurelle pellolle laukkailemaan kavereidensa kanssa. Raudikkonsa selässä istuva nuori esteratsastaja lähti tyynesti johdattamaan joukkoa pois tallin pihasta, ja Lynn vakuutti itselleen, ettei kukaan hevosista porsastelisi kohtuuttomasti.

Tallin luihu, toisin sanoen Iiro, ei ollut vielä koskaan ollut pellolla. Lynniä ei huolestuttanut ruunan reaktio; Iiro oli osoittautunut hevoseksi, jota joku varmaankin sanoisi hivenen virheellisesti pomminvarmaksi. Ei Iiro ollut pomminvarma - pomminvarma hevonen oli peloton, mitä kimo ei takuulla ollut. Ennalta-arvattava se kuitenkin oli. Iiro oli päivästä toiseen oma jäykkä itsensä, joka arkaillessaan vain juurtui tuntiratsastajaystävällisesti paikoilleen panikoimaan. Puoliverinen kaipasi paljon jumppailua ja läpiratsastusta, eikä sen kunnossa ollut vielä kehumista.

Silti, hieman itselleenkin epäselvästä syystä, Lynn piti hevosesta kovasti. Hän toivoi, että osa tallin asiakkaistakin vielä ymmärtäisi hevosen hienouden. Toistaiseksi siitä ei ollut pelkoa; tallissa puhuttiin tyytymättömään sävyyn kolhosta, patalaiskasta ruunasta, joka oli kankea kuin rautakanki. Sitä Iiro useimpien alla oli. Lynnkin, joka oli ratsastanut hevosta äärimmäisen paljon sen saapumisen jälkeen, kohtasi vielä usein niitäkin päiviä, joina hevonen ei kerta kaikkiaan suostunut tulemaan ulos kuorestaan. Se kulki niska jäykkänä ja vaikutti siltä kuin olisi joka hetki ollut valmiina hätkähtämään jotakin ratsastajan epäreilua tekoa. Ehkä Iiro oli joskus joutunut kovaan kouluun. Nyt se kuitenkin opetteli uudestaan luottamaan ratsastajiinsa. Se kävi tunneilla vain valikoidusti ja hyviä kokemuksia hakien.

Lynn toivoi, että peltomaasto olisi Iirolle yksi hyvä kokemus lisää. Ehkä se nauttisi reippaasta laukasta kauniilla pellolla yhtä paljon kuin kaikki muutkin? Lynn piti peukkuja pystyssä sen puolesta.

Ja kun päästiin pellolle asti, Iiroon tulikin vähän uudenlaista eloa. Se kohotti päätään ja katseli ympärilleen. Ruuna näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa: "Hei... mitäs tämä on? En ole ollut täällä ennen. Näyttää vaarattomalta... ja hauskalta."

Ravatessaan tummansävyisellä kimollaan pitkin peltoa Lynn hymyili salaa itsekseen. Iiron ravissa oli uutta lennokkuutta ja jäntevyyttä. Poissa oli ankea hevonen, jota täytyi maanitella liikkumaan eteenpäin. Kaikesta huolimatta ruuna pysyi loistavasti hallinnassa; se kuunteli tarkkaavaisena, mitä Lynn siltä pyysi. Ehkä se odotti malttamattomana pyyntöä edetä reippaammin, muttei toiminut, ennen kuin sai luvan.

Sen luvan saadessaan Iiro sinkaisi välittömästi riemukkaaseen, pitkään laukkaan, joka siivitti sen välittömästi ohi koko muusta hevoslaumasta. Lynn nauroi onnellisena hevosen pyyhältäessä itsevarmuutta ja intoa uhkuen joukon etunenään. Aina niin nyrpeäilmeinen, jähmeä ja kyllästyneen oloinen Iiro oli yhtäkkiä niin täynnä iloa ja elämää, että se kaikki pursui siitä yli kevyiden pukkien muodossa. Iiron ei oltu koskaan ennen nähty pukittelevan, ja nyt kun se teki niin, Lynn ei voinut moittia sitä. Sen sijaan hänen oli mahdotonta lakata hymyilemästä.

Tallin pihaan saapuessaan peltomaastoilijat näkivät Santerin valloittaneen kentän friisiläistamma Zinkan kanssa. Daniel seisoi katselemassa ratsukon menoa ja neuvomassa velipuoltaan itselleen niin kovin tutun tamman käsittelyssä. Mustatukkaisen nuoren miehen jaloissa pötköttelivät sulassa sovussa hänen kettumainen Peto-koiransa ja tallin tunnetuin apuopettaja, kollikissa Manu.

"Arvatkaa mitä", Lynn hihkui pojille, jotka kiinnittivät huomionsa peltomaastosta palanneeseen ryhmään.
"Saadaanko me kakkua?" Santeri kysyi uumoillen, että jonkun oli täytynyt pudota, sillä moni hevosista oli ensimmäistä kertaa pellolla tänä vuonna.
"Ette. Kaikki pysyi kyydissä. Mutta me otettiin laukkaskaba ja arvatkaa kuka voitti!" Lynn virnuili.
"Varmaan Muli", sanoi Santeri, jonka mielestä serkkutytön virneen täytyi tarkoittaa, että tulos oli täysin ennalta-arvaamaton; ja jos jonkun ei voinut olettaa kisaa voittavan, se oli pyylevä ja nihkeä suomenpienhevonen.
"Älä väitä, että Iiro innostui ja pesi koko porukan", nauroi Daniel, joka tulkitsi tyttöystäväänsä Santeria paremmin.
"Väitänpäs. Ja lisäksi se pukitteli", Lynn hihitti. "Ajatelkaa. Meidän Ipa pisti pukitellen."
"Se tarkoittaa, ettei hmeiden aika ole ohi", Victoria virnisti.

[Amy]

Ensikohtaaminen ~ 1HM
14.07.2014

Iiro. Tavasin nimeä mielessä, kuin se olisi ollut minulle vieraskielinen sana. Sain nimestä mieleeni erään pojan, jonka tunsin. Nyt kuitenkin asiaan oli tulossa muutos, koska tärkeimmäksi Iiroksi oli nousemassa uusi hoitohevoseni. Olin toivonut jo pari vuotta sitten hoitohevosta, mutta haave oli hautautunut, kun sopivaa hevosta ei löytynytkään. Minun oli silloin ollut pakko tyytyä satunnaisiin ratsastustunteihin. Mutta nyt pääsisin hoitamaan unelmieni hevosta, kuinka ihanalta se tuntuikaan!

Jännitys aiheutti vatsakipua, kuin perhoset olisivat koputelleet vatsan seinämiin. Äiti ajoi auton tallin pihaan. Avasin oven varovasti ja astuin ulos. Pieni kesätuulahdus levitti hiukset naamalleni. Otin ranteeni ympäriltä hiuslenkin ja sidoin hiukseni sillä kiinni. Hymyilin äidilleni, joka ajoi jo poispäin. Lähdin sitten jännittyneenä suurta tallirakennusta kohti. Tällä kertaa siellä oli joku, joka odotti minua. Vaaleanpunainen Puman olkalaukku heilahteli askelteni tahdissa. Pian päädyin tallin ovelle. Rakennukset olivat tulleet minulle tutuiksi edellisenä päivänä esittelykierroksella, jolloin olin saanut myös oman kaapin.

Avasin tallin oven varovasti. Hevosentuoksuinen tuulahdus tuli nenääni. Astuin talliin ja suljin oven perässäni. Tallissa oli muutama ihminen. Eräs harjasi hevosta käytävällä, toinen laukaisi käytävää, melko rauhallista siis. Karsinoista kuului heinän rousketta. Tällaista jokaisella tallilla pitäisi olla. Tallia ihasteltuani jatkoin matkaa kaapilleni. Jätin olkalaukkuni kaappiin ja lähdin etsimään Iiron karsinaa. Olihan se minulle kerrottu, mutta koska hevonen oli ollut ulkona, en muistanut karsinan numeroa. Luin jokaisen karsinan ovesta asukin nimen ja melko pian päädyin Iiron karsinalle. Ruuna ei kuitenkaan sattumoisin ollutkaan paikalla. En tiennyt tallin tapoja, joten päädyin juttelemaan lähimmälle naiselle:
- Hei, olen Iiron uusi hoitaja, Amy. Iiro taitaa olla laitumella, saako sen hakea ihan normaalisti ja mistä löytyvät riimunarut?
- Ai hei, kuulinkin uusista hoitajista. Olen Scarlett, mutta Sletiksikin minua voi kutsua. Suosittelen pyytämään Lynniltä apua, koska Iiro nyt on sellainen tapaus. Lynn on vaaleahiuksinen, melko lyhyt nainen. Toivottavasti löydät hänet! nainen kertoi ystävällisesti.
- Kiitos paljon, vastasin hymyillen. Lähdinkin suorinta tietä etsimään Lynniä. Tavasin tuntomerkkejä mielessäni. Hetken kuluttua tunnistin käytävää lakaisevan naisen etsimäkseni henkilöksi.
- Hei, mä olen Amy, Iiron uusi hoitaja, esittäydyin.
- Hei! Oikein mukavaa, että tulit juttusilleni. Haluatko hoitaa Iiron? Lynn kysyi hymyillen.
- Juu, sitä mä vähän ajattelin, mutta mut käskettiin sun luokse, vastasin osoittaen Slettiä.
- Hyvä, mennään sitten hakemaan Iiroa niin voin kertoa sinulle muutamia asioita Iirosta, Lynn jatkoi.

Lynn ojensi minulle Iiron riimunarun ja lähdimme pian laitumia kohti. Pian Lynn osoitti erästä laidunta:
- Iiro on tuo vaalea hevonen tuolla perällä.
- Selvä, saanko käydä hakemassa sen? kysyin hiukan epäillen. Olin kuullut paljon juttuja Iirosta, ettei se ole mikään mukava. Kuitenkin riittävästi haastetta omistava hevonen oli minulle sopiva. Ehkä juuri siksi olinkin ihastunut ruunaan.
- Juu, hae vain. Voin tulla näin ensimmäisellä kerralla auttamaan, Lynn vastasi ja kumartui aitojen välistä laitumelle. Tein samoin ja pian olimme jo matkalla Iiron luo. Näyttipä hevonen suurelta! Kaiken lisäksi Iiro lähti yhtäkkiä juoksemaan poispäin. Lynn hyppäsi hevosen eteen ja alkoi huitoa käsillään. Koetin tehdä samoin. Iiro pysähtyi ja kääntyi saman tien toiseen suuntaan.
- Tätä se on sitten aina, että varaudu, Lynn sanoi naureskellen.

Lynn käski minun lopulta ottaa Iiron itse kiinni, jotta saisin kokemusta kiinniotosta. Minulla meni reilu vartti, kunnes Iiro väsyi ja sain ajettua ruunan nurkkaan. Siellä kiinnitin riimunarun salamannopeasti riimuun.
- Kyllä se tuosta muuttuu helpommaksi, kun Iiro tottuu suhun, Lynn kertoi avaten tarhan portin. Hymyilin vastaukseksi, vaikka sitä nainen ei nähnytkään. Iiro kulki hiukan jännittyneen oloisena vierelläni. Uudet ihmiset taisivat tosiaan jännittää ruunaa.

Tallissa sidoin Iiron Lynnin ohjeiden mukaisesti käytävälle. Sain samalla kasan varoituksia mitä Iiro saattaisi milloinkin tehdä. Kuuntelin ohjeet tarkasti ja pian sainkin eteeni Iiron harjalaatikon, ainakin palvelu pelasi. Otin laatikosta yleisharjan ja aloin harjaamaan kylkeä. Kylkiluut peittyivät juuri ja juuri. Ruunaa ei ainakaan lihavaksi voinut sanoa, muttei kyllä täysin laihaksikaan. Lihasmassaa tarvittaisiin lisää, mutta treeneillähän se onnistuisi!

Kun yritin kävellä Iiron takaa, ruuna nosti uhkaavasti takajalkansa ylös. Se ei ollut minulle uusi juttu. Onnistuin välttelemään potkuyrityksiä melko taidokkaasti. Kokemuksen myötä varovaisuus tulee luonnostaan. Iiro vaikutti ainakin silloin ihan mukavalta. Kuulin kuitenkin myöhemmin, että ruuna osasi olla pahemmallakin päällä. Kavioiden putsauksessa oli ongelmia, koska Iiro ei meinannut millään nostaa kavioitaan. Sain kuulla monta hampaiden kolahdusta. Sitkeästi kuitenkin jatkoin yrittämistä ja viimein etujalka nousi. Sain jalan pidettyä ylhäällä juuri vaaditun ajan. Sen jälkeen Iiro pamauttikin jalkansa kunnolla maahan, varpaani päälle. Omapahan oli vikani kun jalkaani pidin niin lähellä ruunaa, kipeää se kyllä teki.

Kavioiden putsaamiseen meni yli kaksikymmentä minuuttia, mutta ainakin työ tuli tehtyä. Tyytyväisenä irrotin Iiron ja päästin ruunan karsinaansa. Aikaa hevosen luottamuksen saamiseen menisi paljon, mutta aikaahan minulla riitti.

Amy ja Iiro


Tervetuloa tallitiimiin! Todella mukavan tarinan kirjoititkin heti alkajaisiksi. Iiro ei ole helppo hevonen, muttei toki hengenvaarallinenkaan; kun sitä lähestyy oikealla asenteella, siitä saa ihan kelpo kaverin vielä. On mahtavaa, että Ipa on saanut hoitajakseen noin reippaan tytön. Iiro tulee tarvitsemaan paljon hellyyttä ja huolenpitoa, ja sitä se varmasti sinulta saa. Toivottavasti viihdyt sen parissa, ja vältyt suuremmilta mustelmilta... Apua saat aina, jos tarvitset. Mukavaa hoitajantaivalta toivotellen,
Lynn

[Amy]

Treeniä ~ 2HM
01.08.2014

Iirolla tuntui olevan parempi päivä, kuin viimeksi, onneksi. Sain ruunan jopa ilman apua kiinni. Toki pyysin vielä Lynnin seurakseni laitumelle, mutta sain Iiron itse kiinni. Lynn avasi meille portin ja pääsin taluttamaan Iiron talliin. Sidoin hevosen käytävälle ja hain harjalaatikon.
”Et varmaan tarvitse enää apuani?” Lynn kysyi hymyillen.
”En, mutta onko täällä lähellä jotain maastoreittiä jota voisin käydä taluttamassa?” sanoin ottaen yleisharjan laatikosta. Iiro heilautti päätään ilmaan, kun aloitin harjaamisen.
”Täältä pääsee oikeastaan todella moneen paikkaan, haluatko käydä uittorannalla, Iirolle voisi tehdä hyvää kahlata?” Lynn jatkoi.
”Toki!” vastasin innostuen. Lynn selitti miten uittorannalle pääsisi ja lähti sitten omiin hommiinsa. Jatkoin Iiron harjaamista. Ruuna yritti peruuttaa hiukan, mutta riimunarut eivät antaneet enää periksi ja Iiro jäi paikoilleen. Siinä ruuna sitten joutui olemaan seuraavat kymmenen minuuttia, mitä hoitaminen kesti. Kavioiden puhdistusta hiukan epäilin, mutta päätin yrittää silti. Iiro ei meinannut nostaa jalkojaan millään. Lopulta, kun koko hevonen nojasi minuun, jalka nousi. Sain kiireesti putsattua kaikki kaviot ja pian hoito oli suoritettu.

Otin riimunarun maasta ja irrotin Iiron käytävältä. Kiinnitin sitten riimunarun riimuun ja lähdin taluttamaan ruunaa ulos. Sää oli ihanan lämmin. Pieni tuulenvire ei haitannut yhtään. Pidin riimunarusta tiukasti kiinni, ettei Iiro vain päässyt karkuun. Se olisikin ollut paha moka…
”Mennään rannalle,” kuiskasin. Iiro höristi hetkellisesti korviaan, kuin olisi ymmärtänyt asiani.

Pian olimme rannalla. Heitin kenkäni ja sukkani pois ja käärin ratsastushousujen lahkeet. Paljain jaloin ei olisi niin turvallista, mutta kivempaa kuin kengillä. Kahlasin sitten veteen ja yritin suostutella Iiroakin tulemaan. Ruuna pysähtyi vesirajaan ja laski turpansa veteen. Vetäisin hiukan riimunarusta, mutta Iiro vain peruutti askeleen. Kävelin takaisin ruunan viereen ja kahlasin uudelleen veteen. Koetin hetken päästä kastella Iiroa hieman vedellä.

Vartin suostuttelun jälkeen Iiro kahlasi veteen. Ruuna innostuikin täysin ja alkoi kauhoa vettä päälleni etusillaan. Hetken päästä T-paitani oli täynnä roiskeita. Kävelytin Iiroa rannassa niin, että hevonen joutui kahlaamaan. Kahlaaminen vaati hevoselta lihasvoimaa, joten ne vahvistautuisivat siinä. Iirolle treeni teki siis vain hyvää. Kahluutin ruunaa hetken, jonka jälkeen lähdimme takaisin tallille. Sidoin siellä Iiron taas kiinni käytävälle ja tarkastin kaviot, ettei niissä ollut kiviä tai muuta vahingoittavaa. Lisäksi kuivasin jalat mahdollisimman hyvin pyyhkeellä. Hoidon jälkeen kävin viemässä Iiron takaisin laitumelle.

Amy ja Iiro

[Lydia]

Nollapiste
lauantai 23.5.2015

Siinä se sitten oli. Mallaspuro.

Laskettelin pyörällä pienen lammen ohi parkkipaikalle ja jäin sinne hetkeksi kasaamaan itseäni. Tuntui vieraalta olla tallilla taas, ja vielä vieraampi oli ajatus siitä, että kohta mulla saattaisi olla hoitohevonen. Pihapiiri näytti kuitenkin omituisen kutsuvalta jo vehreine laitumineen ja punaisine rakennuksineen, joten ehkä aika oli nyt viimeinkin kypsä.

Matka parkkipaikalta tallinovelle tuntui kilometrien mittaiselta, mun jalkaa särki vimmatusti ja kaiken kaikkiaan fiilis oli kuin mä olisin lähtenyt kiipeämään Mount Everestille takaperin. Olo kuitenkin helpottui heti, kun mä pääsin ovesta sisään. Enää ei voinut kääntyä poiskaan, joten ei auttanut kuin kestää kaikki, mitä olikin tulossa. Ratsastuksenopettaja Lynn, jonka tunnistin netissä olleesta kuvasta ja jonka kanssa mä olin muutama päivä aiemmin puhunut puhelimassa, lakaisi käytävää mutta keskeytti sen heti, kun kuuli oven käyvän.

”Moi!” nainen tervehti uskomattomalla reippaudella. Sen rinnalla mun varovainen ”päivää” kuulosti vähän nihkeältä.
”Mä soitin sulle hoitohevosasioista aiemmin”, koin velvollisuudekseni selitellä. ”Lydia.”
”Toki muistan, mä olen Lynn”, blondi esittäytyi. ”Kiva kun tulit, hoitajanpaikkoja onkin vielä paljon vapaana. Voisin esitellä sulle alkuun tallin ja hevoset. Millainen tausta sulla on?”

Lynn lähti kävelemään kohti ensimmäistä karsinaa ja mä koikkelehdin perään.
”Mä oon ratsastanut reilut seitsemän vuotta”, kerroin lyhyesti. ”Nyt mulla on tosin ollut vähän taukoa.”
”Okei, joo. Millaisista hevosista tykkäät?”
Rehellinen vastaus olisi ollut että isoista, läsipäisistä ruunikoista, jotka hyppäsivät mitä vaan ja liikkuivat kivasti sileälläkin. Hevosista, jotka oli tehty kenttäradoille ja jotka olivat niin rohkeita ettei niitä olisi saaliseläimiksi tajunnut, jos ei olisi tiennyt paremmin. Mutta en mä sitä Lynnille kertonut. ”Poneista mä en niin välitä”, päädyin mutisemaan ympäripyöreästi.
”Katotaan sitten vaikka nämä isommat hevoset! Tässä on Jere, mutta sillä on jo hoitaja, ja tuo tuossa on ranskalainen Musti, nimestään huolimatta tamma –”.

Lynn kertoili auliisti tallin asukeista ja mä kuljin mitään sanomatta mukana. Hevoset olivat ihan näppäriä, mutta yksikään ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta, ja pikkuhiljaa mä aloin jo miettiä, pitäisikö tästä lähteä kotiin tuhlaamasta enempää kenenkään aikaa. Mä olin ollut jo niin pitkään ilman hevosia, että voisin hyvin jatkaa elämääni muiden juttujen parissa vielä vuoden tai pari, tai hamaan loppuun saakka.

Lopulta Lynn veti auki tumman kimoruunan karsinanoven. Hevonen raahusti hitaasti lähemmäs, kun Lynn vihelsi sille hiljaa, mutta korvat sillä oli painettu luimuun ja ilme synkkä. Sitä ei huvittanut tutustua muhun sitäkään vähää kuin mua siihen, ja ehkä juuri se seikka sai mun mielenkiinnon heräämään.

”Tämä on puolalainen Czcibor, Iiro”, Lynn selitti. ”Se tuli meille reilu vuosi sitten aika kiukkuisena ja lihasköyhässä kunnossa. Se on mennyt ehdottomasti parempaan päin, mutta helppo se ei ole vieläkään, ei hoitaa eikä ratsastaa.”
Hevonen heilautti korviaan ja pärskähti lyhyesti ennen kuin otti vielä yhden askeleen lähemmäs. Mä taputin ruunaa automaattisesti kaulalle ja tajusin vasta vedettyäni käteni pois, että se oli ensimmäinen kerta vuoteen, kun mä ylipäätänsä koskin hevoseen.

Edellinen kerta oli ollut kenttäkisakauden aloituksessa viime toukokuussa. Mun ylläpitoruuna Amadeus oli tehnyt hyvät koulu- ja estekokeet ja maastosta me lähdettiin hakemaan vain kivaa, varmaa alkua kesälle. Sen suunnitelman tuhoutumiseen ei kuitenkaan vaadittu kuin yhtä aikaa hevoselle ja mulle sattunut arviointivirhe, jonka seurauksena kaikki mahdollinen meni pieleen ihan helpolla tukkiesteellä. Me kaaduttiin täydestä vauhdista, Amadeus heitti voltin mun päälle ja sittemmin sairaalassa sain kuulla, että mun oikea jalka oli tuhannen säpäleinä.

Niistä säpäleistä sitten yritettiin aika monta kuukautta saada koipea aikaiseksi. Hyvä se ei ollut vieläkään eikä siitä sellaista ehkä tulisikaan, mutta ainakin mä kävelin enimmäkseen ontumatta. Sairaala oli tullut tutuksi ja fyssaria mä näin pitkän aikaa enemmän kuin äitiä. Elämä oli niin hullunmyllyä, selviytymistä ja totuttelemista, etten mä oikeastaan edes jaksanut kaivata myytyä Amadeusta tai hevosia ylipäätänsä.

Paitsi toki sitten kun me muutettiin ja mä tajusin, että täällä uudessa paikassa en olisi se rampa ja katkeroitunut ex-kenttäratsastaja joka ei koskaan puhunut kellekään mitään. Täällä mä olisin vain uusi tulokas idästä, outolintu joka ei ehkä osannut kieltä tai ainakaan ollut ikinä juttutuulella. Siihen saumaan voisi ihan hyvin aloittaa hevosharrastuksen jälleen uudestaan, yhtä puhtaalta pöydältä kuin muunkin elämäni.

Czcibor ei ollut ehkä ihan se unelmieni hevonen – se ei ollut ruunikko, synnynnäinen kenttähevonen eikä ilmeestä päätellen kovinkaan rohkea. Eikä se ollut mikään terapiaratsu, mutta en mä sellaista toki toivonutkaan. Ruunan varautuneissa silmissä mä kuitenkin näin vähän itseäni ja mietin hiljaa mielessäni, että kai meistä voisi ajan kanssa ihan hyvä kaksikko tulla.

Niinpä mä katsahdin Lynniin ja nyökkäsin hitaasti mutta mulle epätyypillisellä päättäväisyydellä.
”Joo, tää se taitaa olla.”


Hei ja tervetuloa porukkaan, Lydia! Mukavaa, että löysit mieleisesi hoitohevosen. Olen jo ehtinyt olla vähän huolissani siitä, mahtaako kukaan mieltyä happamaan Iiroon niin paljon, että sekin saisi oman ihmisensä. Iiro ei ole helppo hevonen. Luvassa on takuulla paljon työtä ja mahdollisesti muutamia harmaita hiuksiakin, ennen kuin se suvaitsee esitellä parhaat puolensa. Niitäkin siinä on, ehdottomasti! Iiro ei kiinny ihmiseen helposti eikä todennäköisesti tee itseensä kiintymistä helpoksi, mutta eihän se ole hankala tahallaan tai huvikseen. Se kärsii luottamuspulasta ja on kuin eri hevonen tuntiessaan olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi. Sen satunnaiset ilon ja tyytyväisyyden ilmaisut ovatkin varsinaisia palkintoja. Toivon ja uskon, että sinäkin pääset vielä nauttimaan niistä. Iiro on vähän kuin pistaasipähkinä kovan kuorensa alla.

Voi olla, että sinulla tulee olemaan paljon hommia tuntilaisten auttamisessa Iiron kanssa. Sen stressiä vähentää huomattavasti se, että sitä käsittelevät tallissa vain muutamat, sille tutut ihmiset. Onkin usein sinun tehtäväsi varustaa se tunneille.

Ai niin. Odotas, kun pääset ratsastamaan Iirolla. Ehkä se ei heti ensimmäisellä kerralla ole silkkaa auvoa, eikä välttämättä kovin pian sen jälkeenkään, mutta eivätkö kaikkein parhaat ja palkitsevimmat saavutukset ole niitä, joiden eteen on joutunut paiskimaan kaikkein eniten töitä?

Jos sinulla on kysyttävää Iiroon, talliin tai toimintaan liittyen, älä epäile nykäistä hihasta.
- Lynn

[Lydia]

Olo kuin alkeiskurssilaisella
maanantai 8.6.2015

Tuntui omituiselta, että hoitajanpaikan myötä mä oikeasti kuuluin Mallaspuroon. Kai tähänkin paikkaan joskus tottuisi. Nyt mä vielä hipsin menemään varpaillani pitkin seiniä ja tunsin tekeväni jotain ankarasti kiellettyä, kun avasin Ipan karsinan oven ihan vain harjatakseni ruunan.

Iiro ei tosin halunnut, että mä koskisin siihen pitkällä tikullakaan. Se nakkeli niskojaan silmänvalkuaiset ja hampaat välkkyen tajutessaan että mä tungin häiritsemään. Harhautin ruunaa ruokakupin pohjaa rapistelemalla ja nappasin sen riimunnarun päähän, kun se hyökkäsi tutkimaan tilanteen. Ipa näytti petetyltä joutuessaan kiinni. Se kalautti hampaansa kaltereihin ja olisi varmasti mielellään kalauttanut muhunkin, jos narussa olisi pituus antanut myöten.

Siinä ruunaa pölyharjalla harjatessani tunsin oloni alkeiskurssilaiseksi, hyvä ettei käsi tärissyt. Mä olin luullut olleeni liian kauan pois tallilta palatakseni noin vain. Mutta tässä mä kuitenkin olin, noin vain palanneena, ja harjailin omaa kiukkuista hoitohevostani. En mä Ipaa pelännyt – ei se paha sielu ollut, varautunut vain.

Ja varautunut olin mäkin, joten ehkä me jollain kieroutuneella tavalla sovittiin toisillemme. Vielä se ei kyllä siltä tuntunut, eikä harjaustuokio ollut kovin rentouttava kummallekaan. Iiron häntä piiskasi jatkuvalla syötöllä sen lautasia, korvat pysyivät luimussa kuin liimattuina ja kehonkieli kertoi pelkästä jännittyneisyydestä. Päähän se ei olisi antanut koskea mielellään ollenkaan ja kavioiden puhdistus oli melkoisen tahtojen taistelun takana.

Mä kokeilin muutamaa eri harjaa, kokeilin harjata hellästi ja sitten vähän kovemmin, kokeilin rapsutella säkää ja harjan juurta. Kovin selkeitä relaamisen merkkejä Ipa ei näyttänyt eikä selvästi tänään näyttäisikään, joten selviteltyäni pikaisesti sen harmaan hännän päästin ruunan irti ja jätin sen omaan rauhaansa.

Käytävällä jäin tutkimaan Iiron vähän rähjääntyneen näköistä hoitopäiväkirjaa. Merkinnöistä päätellen sen edellinen hoitaja oli lopettanut joskus viime syksynä lyhyehkön taipaleen jälkeen. Mä toivoin pystyväni pysymään ruunan hoitajana vielä pitkään, vaikka meistä ei ihan heti ystäviä tulisikaan. Ipakin oli oman ihmisensä ansainnut. Eri asia oli tietysti se, olinko mä sen arvoinen ollenkaan.

Parin päivän päästä koittaisi hevosten laitumelle lasku, josta Lynnkin oli mulle puhunut. Luvassa olisi ruokailua, saunomista ja hevostaitokilpailutkin. Ehkä mä tulisin katsomaan hevosten iloa ensimmäisenä laidunpäivänä, mutta muuhun ohjelmaan mä en uskonut osallistuvani. Mihinkään taitokisoihin musta ja Iirosta ei vielä ollut enkä mä ollut mitään saunojatyyppiä, näin vieraiden ihmisten kanssa varsinkaan.

Kesä kelpasi mulle kuitenkin. Tuntien kesätauon aikana mun kai pitäisi myös yrittää liikuttaa Ipaa, vaikka ajatuskin tuntui kylmäävältä. Mä en oikeastaan edes tiennyt, kykeninkö fyysisesti ratsastamaan, henkisestä puolesta puhumattakaan. Tietysti oli muitakin keinoja liikuttaa ruunaa kuin ratsastaminen, eikä sille täydellinen lomakaan varmasti tekisi huonoa. Ei ainakaan, jos siltä itseltään kysyttiin.

Olin niin ajatuksissani, etten tajunnut lähestyviä askelia ennen kuin mun oli liian myöhäistä hypätä pakoon. Tummahiuksinen tyttö avasi Ipan karsinanaapurin, kirjavan puoliverisen, oven ja moikkasi mua iloisesti hymyillen.
”Moi”, mumisin takaisin.
”Me ei olla ehkä tavattukaan?” tyttö jatkoi mua huomattavasti sujuvammin. ”Mä oon Scarlett, omistan tän Mangon.”
”Lydia”, sanoin lyhyesti. ”Aloitin vasta Iiron hoitajana.”
”Aa, kiva juttu! Me varmaan törmäillään sitten paljon, kun pojat on naapureita.”
”Joo niin varmaan”, vastasin välkysti ja nappasin harjapakin kainalooni. ”Mut pitää mennä, moi.”

”Moi moi!” Scarlettin reippaat hyvästit saavuttivat punaisina hohkavat korvat, kun mä olin ehtinyt litoa jo monta metriä käytävää pitkin. Sehän meni hienosti, hyvä Lydia, kaiken kaikkiaan onnistunut tallipäivä. Ei tästä suunta kyllä ollut kuin ylöspäin.