Mangon päiväkirja

[Scarlett]

10. syyskuuta
Verisukulainen rientää apuun

Minulle kävi elokuussa pieni onnettomuus (josta ei sen enempää mainita kuin, että se oli veneilyyn liittyvää), jonka takia oikea käteni murtui. En siis päässyt enää treenaamaan Mangoa niin hyvin kuin se olisi vaatinut, jotta sen hyvä kunto pysyisi yllä. Nyt vielä pystyin näyttämään oria ylpeänä Danielille, sillä Mangosta oli kesän aikana kuoriutunut varsinainen hurmuri kouluratsujen uljaassa maailmassa. Olin varma, ettei edes Dani olisi voinut sanoa oria huonoksi kouluhevoseksi, vaikka hän oli käynytkin Saksassa, hevostelun ihmemaassa. Kuukauden tauko kunnon treenaamisesta tekisi kuitenkin niin hallaa hevoselle, että siitä ei voisi kuvitellakaan enää, että siitä tulisi vielä joku kaunis päivä GP-ratojen kiistaton kuningas (ei liioittelua siis yhtään). Siispä ratkaisuni tähän pulmaan oli armas pikkusiskoni, Lindy.

Hieman vajaa kahdeksantoista vuotias tyttö oli ratsastanut minun laillani koko ikänsä, mutta en tosiaankaan tiennyt minkä tasoinen hän oli. Olin siskoni kanssa hyvissä väleissä, mutta kumpaakaan meistä ei ole kiinnostanut toisen elämä kovinkaan paljoa. Tiesin että hän ratsasti, mutta miten hyvin, sitä en tiennyt. Silti olin soittanut Lindylle ja pyysin häntä avukseni. Yllätyksekseni hän suostui pienen harkinta-ajan jälkeen hommaan.

Hullu en sentään ollut ja olimme sopineet Lindyn kanssa, että hän ei ratsastaisi Mangolla itsenäisesti, vaan ainoastaan tunneilla. Minä taas ratsastin orilla ainoastaan maastolenkkejä niin paljon kun uskalsin yksikätisenä tehdä niin.

Nyt katsoin kuinka siskoni istui hiljaa kirjavan orin selässä ja teki sen kanssa paljon ympyröitä, että väistöjä. Kentällä ei ollut tällä hetkellä ketään muita, joten sain rauhassa keskittyä tähän ratsukkoon. Tosin, pian Valma käveli viereeni kentän laidalle, mutta tallikaverini ei onneksi sanonut mitään. Katselimme vain molemmat Lindyn ja Mangon menoa.

Pikkusiskoni lyhentäessä orin ohjia, huomasin heti, ettei ollut kyse aivan aloittelijasta. Lindy lyhensi aluksi ohjia vain sen verran, että suuhun oli tuntumaa, mutta hän ei vaatinut vielä mitään erikoisempaa. Mango näytti tykkäävän, miten rennosti siskoni käsitteli sitä ja ravissa ori esitteli upeita liikkeitään kuin sanoakseen, miten hieno se oli. Selvää oli, että ori rakasti edelleen työntekoa, sellainen pilke sillä oli aina silmäkulmassaan kun se pääsi liikkumaan.

Puolen tunnin jälkeen olin jäänyt sanattomaksi. Aivan täysin sanattomaksi. Mango oli mennyt kentällä niin hyvin, että olisin uskonut ratsastajaa jopa ammattilaiseksi ellen olisi jo tiennyt selässäistujaa verisukulaisekseni.
"Se osaa ratsastaa", Valmakin totesi ja katsoi vaaleatukkaista Lindyä ihaillen.
"Joo, niin se selvästikin osaa!" naurahdin tyytyväisenä, sillä nyt olin iloinen Mangonkin puolesta. Se saisi arvoisensa liikuttajan seuraavaksi pariksi viikoksi.

[Scarlett]

Autiotalo osa 1
Valman ja Scarletin yhteinen tarinasarja

Käteni oli tosiaan murtunut elokuun alussa, joten viikon päästä saisin kipsini jo pois. Mango kuitenkin oli minulle niin luottoratsu, että uskalsin mennä sen kanssa kuitenkin satunnaisesti maastoon. Tänään sain jopa Valman houkuteltua Jerellä mukaan reissuun, joten hymyilin varmaan koko ajan varustaessani kirjavaa puoliveristä lähtökuntoon. Matkaseura maastoon oli aivan huippujuttu.

Pihalla huomasin ensimmäisen ongelmani käteni kanssa. En tosiaankaan meinannut päästä orin selkään. Juuri sopivasti sitten näinkin Lynnin armaan sulhon ja virnistin entistä leveämmin.
"Hei, Däni!" vilkutin reippaasti tummatukkaiselle miehelle ja sain tämän vilkaisemaan minua yllättyneenä. Mies oli selvästi menossa kiireellisen näköisenä jonnekin, mutta ehkä toinen ehtisi silti avittaa minua. Varsinkin jos aivan kiltisti pyytäisin.
"Autatko mut selkään?" vedin kasvoilleni niin vilpittömän ilmeen kuin vain ikinä osasin ja sain Danielin vilkuilemaan minua, että Mangoa vuoronperään. Lopulta tämä huokaisi ja käveli luokseni.
"Et sitten satuta itteäs entistä pahemmin tai saan kuulla vielä Lynniltä jotain... rikoksen avittamisesta... "

Naurahdin miehen kommentille ja annoin sitten tämän puntata minut orin selkään.
"Joo, mä kanssa syytän sua jos mulle sattuu jotain tai teen jonkun rikoksen. Sä oot meidän syntipukki", hymyilin ja kumarruin alaspäin taputtaakseni Danielia päälaelle. "Me kaikki rakastetaan sua niin paljon..."
Silloin Valma saapui Jeren kanssa pihalle ja mies lähti kävelemään hitaasti kohti tallin sisätiloja mutisten jotain asiaan liittyvää. Silti näin pienen hymyn toisen suupielillä.

Vartin päästä kävelimmekin jo metsäteitä pitkin Valman kanssa kaukana Mallaspurosta. Hevoset olivat yllättävän rentoina, joten uskalsin jatkaa reittiämme yhä syvemmälle metsään.
"Ootko sä varma, ettei me eksytä tonne?" Valma yskäisi ja käännyin satulassa katsomaan tyttöä.
"Ei me eksytä mihinkään. Täälläpäin on vaan semmoinen vanha autiotalo. Haluan vaan näyttää sen sulle. Siellä asui ennen joku vanha mies. Olikohan sen nimi joku Räsänen tai joku sinne päin.."

Valman silmät laajenivat ja tiesin silloin tämän kuulleen mökistä aiemminkin.
"Se taisi olla Rusanen, sen miehen sukunimi siis", tyttö totesikin pian ja nyökkäsin.
"Joo! Se se olikin."

Annoimme hevosten kävellä pitkin ohjin juurakkoisessa maastossa ja pian puiden takaa ilmestyikin jo kaksi kerroksinen talo tai ennemminkin talon röttelö. Se oli selvästi jo parhaat päivänsä nähnyt. Sammaloitunut huopakatto, säröilleet ikkunanpielet ja lahon näköiset puuseinät eivät tehneet kovin hääppöistä vaikutelmaa.
"Siellä kuulemma kummittelee..." Valma vilkaisi minuun ja loi sitten pitkän katseen vanhaan taloon.
"Mä sanoisin, että siellä kummitteli vaan silloin kun se Rusanen asui siellä ja silloinkin se kummitus oli vaan se ukko itse," hymähdin ja rapsutin Mangoa kaulasta.
"Sitten sä varmaan uskallat mennä sisälle katsomaan", Valma katsoi minua virnistäen ja vilkaisin uudestaan autiotalon suuntaan.

"En varmasti mene sinne", pyöritin päätäni nopeasti. "Ties jos koko höskä romahtaa päälle, mutta sä voit varmaan vilkaista..." katsoin anovasti kaveriani kohti.
"No en! Sä saat kuule mennä sinne ensimmäisenä niin varmistat, että talo on tukevaa sorttia. Jos jotain tapahtuu, niin ajattele. Kerrankin sua ei syytetä ajattelettomuudesta, vaan kaikki voi vierittää Danielin syyksi, se kun päästi sut maastoilemaan. Se on sun rikostoveri", Valma naurahti lopuksi ja irvistin.
"Ai sä kuulit meidän keskustelun."
"Joo, joten alappa mennä ja käytä tilaisuus hyödyksesi."

Naurahtaen hyppäsin alas Mangon selästä ja otin ohjat pois orin kaulalta. Kiinnitin ne läheiseen puuhun ja huomasin pian Valman tekevän samoin. Minä ensimmäisenä kävelimme autiotalon rappusille ja pian sisälle rakennukseen narahtelevan oven toiselle puolen.
"Ei tää talo näköjään ihan vielä ole romahdus pisteessä", totesin sisällä kokeillessani seiniä.
"Shh!!" Valma katsoi minua muka niin vakavalla ilmeellä. "Ollaan hiljaa niin kuullaan jos tulee kummituksia."
Virnistin tytölle ja seurasin tämän perässä yläkertaan.
"Ehkä sieltä löytyy ruumis!" kuiskasin kovaan ääneen ja sain Valman hätkähtämään tämän avatessa ensimmäistä ovea rappusten yläpäästä.

Astuimme peräkanaa tilavaan huoneeseen ja yllätyksekseni siellä oli muutakin kuin hämähäkinseittejä. Lattialla oli säilyketölkkejä, pulloja ja huopia. Kaikki oli pienen mustan kamiinan ympärillä ja kävelin reippaasti sen luo. Kokeilin luukkua kädelläni ja vilkaisin kaveriani.
"Tää on yhä lämmin."

Jotenkin kumpaakaan meistä ei tehnyt mieli tutustua talon nykyiseen asukkaaseen, joten kävelimme reippaasti ulos talosta ratsujemme luo ja sitä kautta takaisin Mallaspuroon. Emme puhuneet matkalla mitään, sillä olimme molemmat vajonneet syville mietteisiimme. Tallilla hoidimme hevoset takaisin tarhailemaan ja sen jälkeen tapasin Valman seuraavan kerran olohuoneessa.

"Kukakohan siellä on käynyt? Pitäisiköhän meidän käydä siellä uudestaan?" katsoin tyttöä mietteliäänä ja pian tunsin terävän katseen niskassani. Kääntyessäni katsomaan, näin Juliannan seisomassa ovenpielessä.
"Ai missä?" nuori tyttö kysyi hämmästyneenä ja Valma vilkaisi pikaisesti minuun ennen kuin vastasi.
"Yhdellä autiotalolla. Me löydettiin se Scarletin kanssa tuolta metsästä."
Silloin Juuli näytti melkein pelästyneeltä, tai ennemmin jopa järkyttyneeltä ja olin jo vitsailemassa kummituksista, mutta tyttö asteli hetken päästä lähemmäs meitä.
"Te ette saa mennä sinne enää!"
Vilkaisimme Valman kanssa toisiamme.
"Miksi?" Taisimme kysyä aivan samaan aikaan.
"Ette vaan saa!" Juuli vielä melkein huusi ja juoksi pois huoneesta.

[Scarlett]

14. syyskuuta
Pieni pala ajatuksistani

Minä olin varmaan ensimmäistä kertaa elämäni aikana kateellinen. Okei, no se olisi ehkä valehtelua, mutta todella harvoin olin kateellinen kenellekään mistään. Ehkä sellaisille, kenellä rahaa oli kuin roskaa ja itse jouduin käymään kunnolla töissä ansaitakseni elantoni. En minä kahta hevostakaan olisi täysin pystynyt elättämään, ellei Mango olisi käynyt Mallaspuron tunneilla aina välillä ja ellei Lynn olisi omistanut Karismasta puolia. Tai ehkä juuri ja juuri olisin voinut kustantaa molempien hevosten asiat, mutta välillä raha olisi jäänyt tiukille.

Nyt olin kuitenkin kateellinen siskolleni. En olisi kuvitellut tällaista asiaa koskaan, mutta tunteilleen ei mahtanut mitään. Lindy ratsasti Mangolla nimittäin paljon paremmin kuin minä. Melkein, mutta onneksi vain melkein jopa yhtä hyvin kuin Daniel. Sitä en edes itse keksinyt kun Miska oli asian todennut katsoessaan pikkusiskoni ratsastusta. Aluksi olin onnellinen kun ori sai arvoisensa liikuttajan, mutta hevosperheen tyttönä alkoi tuntua kurjalta olla huonoin. Jopa veljeni ratsasti minua paremmin ja ennen olin asian hyväksynyt, mutta kun jopa Lindy päihitti minut, sai se oloni varsin kurjaksi. Minulla oli hieno hevonen, sitä mieltä olin itsekin, mutta nyt en olisi kehdannut esitellä sitä enää kenellekään minun ratsastamanani kun muut olivat nähneet miten upeasti se liikkui muilla.

Nojasin autoni konepeltiin pyöritellen avaimiani sormissa ja katselin kuinka Lindy käveli minua kohti.
"Mennäänkö jo?" Tämä kysyi ja nyökkäsin mitään sanomatta.
Kiipesin auton ratin taakse ja käynnistin moottorin. Joskus sai olla kateellinen, mutta tavaksi sitä ei pitäisi ottaa.

[Scarlett]

26. syyskuuta 2015
Kateellisuus on ihan turhaa ja molemminpuoleista

"Ole kiltti!"
"En"
"Mä en ole kilpaillut pitkään aikaan ja olisi tosi kiva päästä!"
"Mä menen sillä jo kaksi luokkaa, joten et sä voi mennä sillä", vilkaisin pikkusiskoani olohuoneen sohvalta. "Ehkä seuraavissa sitten."
"Scarlett!" Lindy huudahti ja istahti viereeni. "Ole niin kiltti..."
"Sä voit kysyä Lynniltä jos sä voisit osallistua jollain Mallaspuron hevosella", totesin kuitenkin ja otin vain paremman asennon sohvalla.
"Mä olen vaan niin ihastunut sun hevoseesi ja olisi niin ihana päästä kokeilemaan miten meillä menisi. Mä osaan ratsastaa Mangolla. Kysy vaikka muilta."
Huokaisten katsoin sisartani silmiin ja nousin sohvalta ylös. Jep, mä kyllä tiesin varsin hyvin miten siskoni ratsasti Mangolla. Tiesin sen jopa liian hyvin.
"Anna mun miettiä asiaa hetki", sanoin ja kävelin ulos huoneesta tallin puolelle.

Tallin käytävällä tunsin olevani vähän hukassa ja katselin vain kuinka Valma lähti taluttamaan Jereä karsinastaan ulos ja kuinka Joffe harjaili rauhallisesti Väiski-ponia. Oliver huuhteli pesupaikalla Melvinin jalkoja letkulla ja Kerttu kantoi Celer varsansa harjapakkia sylissään kohti varustehuonetta. Julianna tiuskaisi Mulille karsinassa jotain ja Miska käveli ohitseni olohuoneeseen. Sellaista perus Mallaspuron arkea. Kaikki huomisiin estekilpailuihin osallistuvat taisivat olla tallilla tänään puunailemassa hoidokkejaan ja myös ne ketkä vain tykkäsivät puuhailla tallilla.

Tarkkailtuani muita hetken aikaa lähdin kävelemään pesupaikan ohitse kohti ulko-ovea. Kaipasin raitista ilmaa. Lähes juoksin ovesta ulos ja pian tunsin törmääväni johonkin tai oikestaan johonkuhun.
"Hei!", toinen osapuoli vain huudahti hypähtäen kauemmaksi ja olin jo pyytämässä vuolaasti anteeksi, kunnes tunnistin tulijan.
"Santeri!" Henkäisin ja kasvoilleni palasi vihdoin omintakeinen hymyni. "Moi, mitä sä täällä?"
Mies naurahti reaktiolleni ja haroi hetken niskaansa.
"Pakko sitä välillä tulla kattomaan miten täällä menee..."
Hymyilin entistä leveämmin ja taputin ystävääni olkapäälle.
"Saisit tulla useamminkin! Oot kuitenkin Mallaspuron vakiokalustoa, vähän niin kuin Aikku, Ilpo, Lynn tai Daniel", virnistin ja sain tämän naurahtamaan.
"En ehkä niin paljon enää kuin joskus ennen."
"Usko pois, ei kunnon Malpulainen karvoistaan pois pääse", iskin silmää ja olin jo jatkamassa matkaani pois, mutta mies pysäytti minut vielä.

"Mihin sulla oli muuten noin tulipalo kiire?" Tämä kysäisi ja tunsin punastuvani hieman.
"Ei minnekään... tai... halusin vaan pois tallista, ulos", vastasin katsomatta Lynnin serkkupoikaa silmiin.
"Pois tallista? Mä luulin, että teillä tallitytsillä on aina kauhea hinku vaan päinvastaiseen suuntaan", mies hymähti nojaten ulko-oven pieleen. "Mikä mättää?"
Olin avaamassa suutani, mutta suljin sen yhtä nopeasti. Mietin hetken mitä sanoisin, mutta sitten vain pyöritin päätäni.
"Ei mikään. Kaikki on oikeesti tosi hyvin."
Sitten kävelin reippaasti miehen ohitse välittämättä tämän huolestuneista kasvoista. Kaipasin juttuseuraa, mutta joltain muulta.

Kävelin hitaasti kohti maneesin tuttuja tiloja ja vihellellen liu'utin suuren oven auki ja sitten kiinni. Hiippailin nopeasti katsomon puolelle istumaan. Laitoin kädet hupparini sisään ja annoin katseeni siirtyä hitaasti maneesissa liikkuvaan ratsukkoon. Aluksi katsoin heitä vain uteliaisuudesta, mutta pian huomasin vain tarkkailevan heidän menoaan. Friisiläisen askellus näytti niin kevyeltä ja korkealta, että kuka tahansa olisi voinut siinä tilassa huokaista ihastuksesta. Kaviot osuivat maahan rytmikkäästi ja hennosti. Kuin balettitanssija, joka kertoi tunteistaan musiikin avulla. Yksinkertaisesti kaunista ja tunteita herättävää menoa. Siihen uppoutui, aivan kuten syksyn kauniisiin sävyihin. Puunlehtiin, jotka olivat keltaisen, punaisen ja oranssin eri sävyissä. Syksy, se oli kaunista aikaa kuin kesän viimeiset rippeet...

Pian huomasin tuijottavani vain maneesin ruskeaa hiekkaa ja vastavuoroisesti tunsin jonkun pistävän tuijotuksen itsessäni.
"Sletti, et kai sä oo zombiutunut siihen tai jotain? Luulin eka että sulla olis asiaa mulle kun sulla ei ollut hevosta, mutta kun jäit siihen ja sun katse oli niin tyhjä... " Valma naurahti ja nostin katseeni tähän.
Tyttö istui rennonnäköisesti Jeren selässä ja he taas seisoivat yhdessä katsomon edessä. Jere yritti välillä pureskella maneesin laitoja ja sitä katsoen kävelin lähemmäs heitä.
"Oli mulla oikeesti asiaakin sulle", totesin totuudenmukaisesti. "Te vaan menitte niin hyvin Jeren kanssa, oikeesti siis tosi hyvin niin sitä oli kiva katsella. Sen jälkeen taisin vaipua vähän omiin ajatuksiini", virnistin ja silitin friisiläistä turvan päältä sen liikutellessa kuolainta suussaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen nostin katseeni uudestaan kaveriini. Tutustuessani Valmaan, olen pitänyt tätä varsin hyvänä tallikaverinani ja hälle pystyin helposti uskoutumaan mistä tahansa asiasta.
"Olenko mä paha ihminen?"
Oranssitukkainen vilkaisi mua ihan ihmeissään ja myös tämän kulmat nousivat hämmästyksestä. Sen jälkeen Valma alkoi nauramaan ja pyyhki välillä kostuneita silmiään kädellään. Pian tämä huomasi kuitenkin, että omat kasvoni oli yhä vakavat ja myös tyttö lopetti nauramisen hiljentyen kuin seinään.

"Ootko sä tosissasi? Oikeesti?!" Valma katsoi mua ihan kuin olisin joku vankilasta karannut hullu, joten jouduin selventämään asiaa hieman.
"No kun mä olen kateellinen Lindylle. Mun pikkusiskolle!", katsoin Valmaa vaativasti silmiin. "Mä en ikinä ole ollut näin pahasti kateellinen kenellekään, mutta Lindy.. Huomaan vain toivovani, etten olisi pyytänyt häntä ollenkaan tänne apuun. Se ratsastaa Mangolla niin hyvin. Tuntuu, että jään sen varjoon. Tuntuu niin huonolta. Mun velikin on mua paljon parempi ja se kilpailee tosi paljon. Sitten mun PIKKUSISKO ratsastaa paremmin mun omalla hevosella, millä oon treenannut vuosia. Ekan kerran jälkeen Lindy on jo mua parempi Mangon kanssa. Orillekin olisi parempi, että se ratsastaisi sillä, mutta tuntuu tosi itsekkäältä kun haluaisin Lindyn lähtevän vain pois. Silti se haluaa jäädä tänne ja nyt se haluaa jopa kisata Mangolla!"
Valma katsoi mua ensin ihan oikeasti järkyttyneenä ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi kun olin purkanut tunteeni tallikaverilleni.
"Valma! Sano nyt jotain", patistin tyttöä istahtaen maneesin penkille. Olin itse tilanteesta melkein tuskissani, mutta pian oranssitukkainen vain naurahti kevyesti.
"Oho."
"Mitä oho?" purin huultani kevyesti pitäen katseeni yhä tytössä.
"Että oho, sulla on ihan inhimillisiä tunteita." Valma virnisti minulle ja huokaisin syvään. "Sä olet vain normaali ihminen kun sä olet kerrankin kateellinen jostakin. Tilanne on myös aika hauska. Lindy sano mulle just eilen, että se on kateellinen sulle. Sä oot kuulemma ihan mahtavassa talliporukassa ja sulla on jopa kaksi ihan omaa hevosta. Sillä ei kuulemma olisi ikinä mahdollisuutta omaan hevoseen. Se on tosi kiitollinen sulle kun sä annat sen ratsastaa Mangolla. Olisitpa kuullut miten se ylisti sitä ja sua."
"Oikeesti?" Henkäisin ja Valma nyökkäsi.
"Usko pois."

Sen tietäminen jotenkin sai oloni kevenemään. Se, että mun sisko oikeasti arvosti tätä noin paljon ja oli kiitollinen mulle siitä, että se sai ratsastaa pari kertaa viikossa Mangolla. Kiitin Valmaa pikaisesti ja kiirehdin nopeasti takaisin talliin ilmoitustaulun eteen. Vielä pienen harkinnan jälkeen pyyhin nimeni pois 100cm kilpailuluokasta ja kirjoitin tilalle siskoni nimen. Sitten kiiruhdin vielä olohuoneeseen, jossa katsahdin siskooni hymyillen.
"Pistä huomenna parastasi! Me ollaan sitten Hedelmätiimi!"

[Scarlett]

4. lokakuuta 2015, tallin ulkopuolinen päivä
Draaman ja katastrofin ainekset

Siinä minä istuin autoni konepellillä ja puristin takkini alareunoja vähän turhankin kovaa. Puhelimeni oli suljettu ja sillä hetkellä tunsin ulkokuoreni tehneen vähän samoin. Minä olin totaalisessa pattitilanteessa ja tällä hetkellä tuntui jopa mukavalta vaihtoehdolta käydä edessäni olevassa kyläkaupassa, ostaa vähän jotain huurteisia ja mennä kavereiden kanssa viettämään sunnuntaita miten kaikki muut sitä viettivät. Minä olin melkein jokaikinen sunnuntai tallilla. Minä paijasin hevosia ja tein ties mitä muita tallityttö juttuja. Minä olin tallityttö, olin aina ollut. Se kulki verissäni ja sen takia minä mieluusti vietinkin vapaat Mallaspurossa. Joskus sainkin kuulla kavereiltani, että minun olisi pitänyt syntyä hevoseksi kun niiden kanssa halusin viettää enemmän aikaa.

Nyt ongelmanani oli kuitenkin jokin aivan muu kuin hevoset. Mä en ollut ehkä kertonut kenellekään, että en asunut yksin. Asuin kämppikseni Miilan kanssa yhdessä ihan kivassa rivitalossa. En ollut ajatellut ikinä jatkoa asumisilleni, sillä kämppikseni kävi asunnossa niin harvoin, että pidin sitä melkein ihan omanani. Eilen illalla järkytys oli siis suuri kun hiippailin asunnossani vain alusvaatteet päälläni. Olin tullut silloin vasta tallilta ja halusin vain tallivaatteista eroon, joten en edes ajatellut seuraavia minuutteja mitä voisi käydä. Olin lämmittänyt juuri kupillisen kaakaota mikrossa ja kävelin tyytyväisenä, ehkä hieman väsyneenä kohti sohvaa ja silloin ovi kävi. Tietenkin ajattelin, että Miila se vain siellä oli, mutta sitä en arvannut, että ex-poikaystävänikin tulisi. Heidän astuessa eteisestä sisään minä järkytyin. Aika tuntui pysähtyvän kuin seinään, eikä ainoastaan minun vaan selvästi muidenkin kohdalla. Kun lopulta aivonikin sisäistivät tilanteen, että edessäni seisoi Matias, eikä vain ystäväni ja itse seisoin heidän edessään ainoastaan alusvaatteet päällä... Loppu on vain historiaa...

#
Kuppini valui käsistäni lattialle nopeammin kuin sitä ehdin edes tajuta. Minä vain nieleskelin, enkä saanut sanottua tai tehtyä mitään. Ainoastaan Miila havahtui todellisuuteen kaakaoni levitessä hänen valkoiselle karvamatolleen. Hän kiroili ja lopulta yritti jynssätä tarhaa pois kun minä en tehnyt elettäkään siivotakseni sotkua ja Miila nyt oli semmoinen siivousintoilija muutenkin. Minä taisin olla aika paniikissa, tai ei. Olin ennemminkin pienmuotoisessa shokissa ja olinkin viimeinen kuka virkosi tästä tilanteesta.
”Sletti...”Matias sanoi minun tuijottaessani tätä ihan tyhmästi silmiin. ”Mä en tiennyt, että...”
Se riitti. En kuunnellut miehen sanomisia loppuun, vaan juoksin äkkiä ylös huoneeseeni. Pengoin kaapistani äkkiä jotain vaatetta päälle. Farkut ja huppari nyt ensimmäisenä osuivat käteeni, joten ne päälläni yritin etsiä laatikoistani muita tavaroitani. Puhelinta ja lompakkoa nyt ensimmäisenä. Se vaan on kun kiireellä etsii niin mitään ei löydä. Se kävi myös kohdallani.

Mies ilmestyi pian ovensuuhuni ja katsoi minua selvästi ihan hämmentyneenä. Mä en välittänyt siitä, vaan jatkoin reippaasti etsintääni. Siinä kesti ihmeen kauan, vaikka huoneeni ei mikään valtava ollutkaan.
”Scarlett”, Matias toisti ja soin tummatukkaiselle vain pikaisen katseen. En jaksanut häntä, en nyt. ”Anna mun puhua sulle.”
Mä en ymmärtänyt miksi mies olisi halunnut sanoa mulle yhtään mitään. Hän oli ollut ensirakkauteni ja särkenyt sydämeni niin, että en halunnut häntä enää elämääni. Hän oli menneisyyttä, vaikka ensirakkaus taisi aina olla ensirakkaus, enkä voisi sanoa, että inhosin häntä, vaikka kovasti halusinkin.

Lopulta luovutin, sillä tavaroita ei yksinkertaisesti näkynyt missään, joten istahdin sängylleni. Huokaisin syvään ja siirsin katseeni tuskaisesti Matiakseen.
”Anna olla, mene pois”, sanoin tälle hieman väsyneellä äänellä. ”Miila odottaa sua varmasti kohta alhaalla.”
Silti Matias ei tehnyt elettäkään liikahtakseen pois, vaan hän teki juuri päinvastoin. Mies käveli vähän tunnustellen luokseni ja istahti varovaisesti viereeni sängynreunalle. Siinä me istuimme ikuisuudelta kestäneen ajan ja minä vain pyörittelin epäuskoisena päätäni.
”Mä olen pahoillani..”
Matiaksen ääni tuntui niin särkyvältä, että mä meinasin oikeasti alkaa itkemään. Hammasta purren mä kuitenkin kestin ja lopulta mä jopa naurahdin.
”Silloin sä et ollut, joten en mä keksi syytä miksi sä olisit nytkään”, puuskahdin huvittuneena ja katsoin vihdoin toista hänen ruskeisiin silmiinsä. Ne olivat vakavammat mitä ikinä ennen ja se oli toisaalta aika söpöä. Mä en ikinä osannut ajatella miestä vakavana, sillä se oli aina ollut vakavuuden vastakohta. Ehkä mä siksi siihen ihastuinkin. Liika rellestäminen ei vaan sitten ollut sekään mun mieleen.
”Mä olen muuttunut.” Tummatukkainen lausahti melkein tuimana ja silloin minä naurahdin ihan ääneenkin.
”Sitä mä en ainakaan usko. Mä en kaipaa sun selityksiä ja ainut juttu mitä sä voit nyt tehdä, niin on se, että sä häivyt mun huoneesta ja meet tekemään Miilan kanssa mitä nyt ikinä lystäätte.”

Silti se ei tehnyt niin vieläkään.
”Mä oon kuule Sletti kaivannut sua, joten olisin iloinen jos et olis mulle niin vihainen.”
”Aina ei saa mitä haluaa”, vastasin tylysti takaisin. Omapahan oli miehen vika. Hänen takiaan me silloin joskus erottiinkin.
”Ennen sä olisit sanonut, että kaiken saa jos vaan tarpeeksi yrittää”, Matias lohkaisi ja pyöritin silmiäni.
”Sitten mäkin olen muuttunut.”
Nyt oli miehen vuoro naurahtaa.
”Mun mielestä sä olit silloin ihan oikeessa. Kaikki onnistuu jos on tahtoa.”
”Aha. Mä en taida uskoa sitä ainakaan sulta, ennen kuin saan siitä jonkun vedenpitävän todisteen.”
#

Muistellessani eilistä iltaa olisin mieluusti vaihtanut viimeisen lauseeni aivan joksikin muuksi. Pahin asia nimittäin kävi vasta sen jälkeen. Matias suuteli minua huulille ja se taisi olla uusi shokki minulle (ainakin halusin uskotella itselleni niin), sillä minä taisin jopa vastata suudelmaan. Se pahin juttu ei ollut vielä edes se, vaan se, että Miila tuli etsimään Matiasta yläkerrasta ja sai meidät kiinni itseteosta. Jep. Se oli erittäin paha juttu. Minä en tiedä kummalle meistä ystäväni oli sitten vihainen, mutta mä tajusin silloin, että mä tein sille saman kuin Matias aikoinaan mulle. Sen jälkeen tajusin myös, että Miila oli enemmän vihainen minulle. Ystäväni oli napannut avaimeni tuoliltani (Juuri näin. Muut löytävät kyllä, mutta itse en) ja käskenyt minun painua jonnekin minne päivänvalo ei paista. Halusin tilanteesta pois ja jos en olisi totellut punatukkaista, hän olisi varmaan kuristanut minut siihen paikkaan. Niin vihaisesti hän minua katsoi. Sen takia juoksin ulos huoneestani ja koko talosta autoni luokse ajaen mahdollisimman nopeasti pihasta pois. Ainoastaan kengät olivat sattuneet mukaani ja jopa takkini oli jäänyt kotiini.

Nyt istuin siis konepellin päällä kaupan edustalla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Kaikki oli mennyt eilen niin mönkään kuin olisi edes mahdollista ja tänään minun pitäisi jaksaa lähteä vielä tallillekin. Mango pitäisi huoltaa ja tavarat pakata, sillä lähtisimme porukalla edustamaan Mallaspuroa Hallavan Hubertusratsastus-tapahtumaan. Sitten tämän piti sattua. Olin ainakin väliaikaisesti asunnoton, sillä pariin päivään en uskaltaisi kotiin edes yrittää. Siinä istuessani ohut huppari päällä huomasin tutun naaman kävelevän kaupasta ulos. Santeri.
Vaaleatukkainen käveli luokseni ja sai minut lopulta hymyilemään. Hänen takiaan en pitänyt sillä hetkellä kaikkia maailman miehiä idiootteina.

[Scarlett]

11. lokakuuta 2015, Väiskin päiväkirjasta voi lukea myöhemmin jatko-osan
Mutaiset terveiset osa 1

”Pintelit, martingaali, suitset, satula, panssarivyö...” tarkistin pikaisesti vielä eilen pakkaamiani tavaroita trailerissa. Loput pikkutilpehöörit Elsa oli eilen huolehtinut mukaamme, joten nyt piti huolehtia vain hevosen tavarat mukaan.
”Kai sulla on omatkin kamat mukana?” Joffe naurahti vierestäni ja tunki oman ikeakassinsa myös trailerin etuosaan.
”Joo! Ne on tuolla auton takapenkillä”, virnistin ja tarkistelin vielä kertaalleen Mangon varusteita.
”Kai itsekin muistit kaikki?”
Josefina nyökkäsi päättäväisesti ja tervehti luoksemme saapuneita Miskaa ja Lindyä. Meidän hevosenhoitajiamme kilpailuihin.

”Me voidaan varmaan lastata jo hevoset”, Joffe ehdotti ja vilkuilin ympärilleni. Odotin nimittäin Elsaa saapuvaksi, hän oli lupautunut kuskiksi kahvipalkkiota vastaan.
”Juu, eiköhän me voida,” vastasin ja kävelin kaverini kanssa talliin.
Olin letittänyt Mangon hännän alkuosan ja myös harjassa komeili varsin siistit kyhäelmät. Emme olleet menossa mihinkään isoihin kilpailuihin, mutta Valma oli eilen vaatinut minua ehostamaan Hedelmämiestä, joten niin minä myös tein. Kuljetusvarusteet olivat myös paikoillaan, joten napsautin vain narun kiinni orin riimuun ja talutin sen Väiskin jälkeen pihalle.

Ori haisteli kylmää ilmaa tohkeissaan pää ylhäällä ja se säpsähti hieman Elsaa, joka käveli reippaasti luoksemme. Silloin tungin puhelimeni naisen käsiin ja virnistin.
”Ota meistä kuva. Pitää lähettää Valmalle!”
Elsa epäröi hetken, mutta pian puhelimessani komeili hieno kuva minusta, Mangosta, Joffesta ja Väiskistä.
”Sitten menoksi!” Josefina naurahti ja talutti Väiskimöisen oikealle puolelle traileria. Tytön ilmoittaessa hevosen olevan kiinni, myös minä talutin orin sisälle pimeään.
Mango oli onneksi tottunut kuljettamiseen ja se nappasi vain heinää suuhunsa kun kiinnitin sen traileriin kiinni. Sen jälkeen annoin leivän puolikkaat molemmille matkustajille ja kiipesin sen jälkeen autoon Joffen perässä. Elsa oli taitellut lastaussillan jo kiinni ja istahti pian meidän perässämme autoon, tosin kuskin paikalle. Lindy ja Miska istuivat jo takapenkeillä ja juttelivat ahnaan näköisesti jostain.

Startatessamme Mallaspuron pihalta alkoi satamaan. Ihan yhtäkkiä vain taivas repesi ja silloin olin iloinen, että ehdimme lastata hevoset ennen sadetta.
”Toivottavasti kisapaikalla ei sada,” Joffe totesi ja veti takkiansa kiinnemmäs.
”Niinpä,” mutristin suutani. ”Niillä kun ei ole maneesiakaan.”

Niillä tunnelmilla ajoimme puolituntia pohjoista kohti. Perillä hyppäsimme Joffen kanssa heti ulos autosta ja lähdimme etsimään rakennusta, jossa voisimme ilmottautua. Muut jäivät autoon odottamaan, sillä toiveista huolimatta sade vain jatkui ja jatkui.
Löysimme kuin löysimmekin aika nopeasti kanslian ja sen jälkeen menimme katsomaan hetkeksi jo kisaavia ratsukkoja. Halusimme nimittäin ehdottomasti nähdä kentän pohjan kunnon.
Sillä hetkellä kentällä oli menossa 80cm luokka ja hevosilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa pohjan kanssa.
”Ei se ainakaan vielä ole kauhean mutainen,” Joffe huokaisi helpottuneena ja katsoi minua. ”Mulla vaan on viimeinen luokka niin saa nähdä sitten.”

Kävelimme takaisin autolle ja ilmoitimme lähtöjärjestyksemme. Minun luokkani olisi seuraavana, joten purimme Mangon ulos trailerista. Lindy piti oria aloillaan kun laitoin orin selkään satulaa ja sen jälkeen otin kuljetusvarusteet pois. Pian ori oli lähtövalmis ja nousin sen selkään Elsan punttaamana.
”Mun pitäisi hommata tälle suojat. Varmaan ihan kamalassa kunnossa nää pintelit tän päivän jälkeen,” irvistin ja Joffe nosti minulle peukkua tsemppaavasti.

Lindy ja Miska jäivät autolle huolehtimaan Väiskistä ja Elsa Joffen kanssa tulivat minun perässäni verryttelykentälle. Tai ei sitä kentäksi olisi voinut sanoa, pelto se oli ennemmin. Siellä ratsukot kävelivät ja laukkailivat sikinsokin, joten uskaltauduin itsekin joukkoon verryttelemään. Verryttelyhypyt sujuivat hyvin, vaikka Mango oli selvästi hermostunut kun niin moni ratsastaja liikkui vieressä. Sen takia tein aika nopean verryttelyn ja sen jälkeen annoin Mangon vain ravailla rennosti tietä pitkin. Pian kuitenkin huomasin Miskan juoksevan meitä kohti ja viitoin Elsan ja Josefinan luokseni.
”Arvatkaa mikä jäi!” poika katsoi meitä hätääntyneinä, ehkä enemmän Joffea kohti. ”Väiskin satulavyö! Se jäi Mallaspuroon!”
”Ihan varmasti mä laitoin sen traileriin,” Joffe vilkaisi minuakin pelästyneenä ja nyökkäsin.
”Mäkin näin.”
”Joo, mutta ei sitä näy missään,” Miska totesi sen jälkeen yllättävän tyynesti.
”Mangon vyö on Väiskille varmasti liian pitkä, mutta kannattaa käydä kysymässä kansliasta jos niillä olis tarjota lainaan,” ehdotin ja pian Miska ja Joffe häipyivät kiireesti siihen suuntaan.

”Seuraavaksi Scarlett Johansen – Mango Madness!” Kuulutus yllätti minut täysin, sillä en arvannut, että se tulisi näin nopeasti. Sen takia ratsastin pikaisesti kilpailukenttää kohden. Onneksi se ei ollut kaukana.
Sade tuntui yltyvän entisestään kun pääsin kentän sisäpuolelle, mutta nostettuani laukan orilla, en edes ajatellut märkää ilmaa. Rakastin kilpailemista ja pääsin sillä hetkellä kunnon kilpailufiiliksiin. Hyppäsin tänään ysikymppiä. Se olisi kilpailun korkein luokka.

Lähtöviivan ylitettyäni katsoin kiinteästi ensimmäistä estettä kohden. Se oli tavallinen pysty ja Mango ylitti sen helposti. Sen jälkeen oli tiukka käännös vasemmalle, jossa oli hypättävänä kaksoissarja. Ori ei edes kolauttanut puomeihin ja uskalsin pyytää Mangolta vähän napakampaa laukkaa. Sarjan jälkeen oli hieman pidempi matka seuraavalle esteelle ja käännös toisensa jälkeen liisimme esteiden yli puhtaasti. Toiseksi viimeisen esteen jälkeen oli harvinaisen tiukka käännös oikealle, ja sen kohdan mutaisuus yllätti minut. Tunsin kuinka Mangon kaviot liukuivat kaarteessa, niiden yrittäessä ottaa tukea maasta. Maa tuntui niin huteralta, että en enää uskaltanut hypätä viimeistä estettä. Hidastaessani tahtia Mango alkoi kompuroimaan mudassa ja pian se rysähti seuraavaa estettä päin. Tasapainoni pysyi tässä, mutta kun ori loikkasi vielä tippuneiden puomien yli hyvin epämääräisesti, liukastuen sen jälkeen mutaiseen maahan, ei ollut enää omasta tasapainostani kyse. Maa lähestyi liian nopeasti hevosen kadotettua maan altansa. Ehdin irrottautua satulasta sen verran, etten jäänyt hevosen alle, mutta isku maahan oli silti mudastakin huolimatta kova. Ilmat lähtivät keuhkoistani pihalle ja kuulin vain kuinka yleisössä kuohuttiin. Jotain ihmisiä juoksi äkkiä paikalle ja näin kuinka Mango nousi jaloillensa. Myös minä kiipesin istuvaan asentoon, vaikka ympärilläni hääri ihmisiä. Olin kunnossa.

Pian minut päästettiin kävelemään kentältä pois Elsan taluttaessa hiljaa Mangoa. Saimme viedä orin paikan talliin pestäväksi, sillä se oli päästä alkaen aivan mutainen. Myös Lindy juoksi pian peräämme.
”Oi, mä sain ton videolle!” tämä totesi, mutta minua lähinnä ärsytti tapahtunut, vaikka siskostani asia taisi olla vain hauska kun kellekään ei pahemmin kuitenkaan sattunut mitään.
”Eikö sun pitänyt olla auttamassa Joffea?”
”Ne löys satulavyön jo.”

[Scarlett]

18. lokakuuta 2015
Hedelmässä on voittaja-ainesta

Tänään Mallaspurossa oli koulukilpailut. Vain minä, Lindy ja Valma olimme täältä osallistuneet kilpailuihin jokainen omassa luokassaan. Minä osallistuin sekä Karismalla, että Mangolla. Tänään olin myös aivan ensimmäinen lähtijä helppo c luokassa, joten minulla oli aamulla kiire letittää Lynnin kanssa yhdessä tammamme pitkää vaaleaa harjaa. Lopulta saimme onneksi neidin edustuskuntoon ja sainkin välittömästi viedä sen pihalle. Ajattelin taluttaa alkuverryttelyt maastossa, sillä samalla pääsisin itsekin vertymään paremmin ja Karitsainen olisi varmasti pirteämpi kisakentälläkin jos koko päivää ei pyörittäisi aitojen sisällä. Maastolenkin jälkeen otin muutaman paremman harjoittelun ihan verryttelykentälläkin ja sitten pääsinkin aloittamaan vuoroni. Valkoisten aitojen sisäpuolella tamma liikkui todella eloisasti ja reippaana eteenpäin, joten luokan lopussa en yllättynyt yhtään kun sijoituimme kolmansiksi.

Palkintojen jaon jälkeen vein Karsiman kiltisti muille hoidettavaksi, sillä halusin ehdottomasti päästä katsomaan muiden, erityisesti Valman suoritusta helppo b luokassa. Kiipesin keskelle katsomoa Oliverin ja Joffen viereen.
”Onneks olkoon!” Molemmat olivat onnitelleet minua halausten saattelemana.
”En kai ole vielä jäänyt paitsi mistään?” kysyin kuitenkin heti, sillä pelkäsin, että olisin missannut ystäväni suorituksen kokonaan.
”Et ole,” Oliver vastasi onneksi helpotuksekseni. ”Vaan yksi ratsukko on mennyt tässä luokassa ja Valma on vasta seuraavana.”
Pian Valma aloittikin suorituksensa ja me muut pidätimme jännittyneinä hengitystämme. Onnistuisiko tämä, vai mokaisiko pahasti.

Helppo b luokan päättyessä palkintojen jakoon kuulutettiin kaksi ratsukkoa. Toisen nimi jäi minulle hieman epäselväksi, mutta tajusin Valman voittaneen luokkansa. Olimme Joffen ja Oliverin kanssa ihan onnessamme toisen puolesta ja katselin kun sijoittuneet kävelivät katsomon eteen vierekkäin. Silloin tajusin, että toiseksi tullut oli minulle tuttu henkilö.
”Mun veli on tossa!” kuiskasin pienesti järkyttyneenä tallikavereilleni.
”Mitä? Missä?” Josefina katseli ympärilleen ja sain osoittaa sormellani valkoisen hevosen selässä istuvaa ruskeatukkaista miestä.

Loput kaksi luokkaa menivät myös todella hyvin, sillä Lindy voitti seuraavan luokan hedelmämiehelläni ja minä voitin luokkani myös Mangolla. Ori oli tänään varsin teräsäijä ja se liikkui kyllä niin upeasti, etten ollut tuntea hevosta edes omakseni. Päästessäni palkintojen jaosta annoin Lindyn ottaa palkintomme ja kävin vaihtamassa pikaisesti lämpimämpää vaatetta ylle, sillä halusin mennä kävelemään vielä maastoon ilta-auringon paistaessa ulkona niin kauniisti.

Annoin Mangon kävellä metsätiellä pitkin ohjin ja yllättäen kuulin takaamme kavionkopsetta. Valkoinen tai näin lähempää katsottuna, harmaa hevonen ravasi rinnammelle ja siirtyi käyntiin heti kohdallamme. Mango vilkaisi uutta tuttavaa ensin korvat luimussa, mutta toisen hevosen ollessa niin lunkisti, niin minun orinikin huokaisi syvään ja rentoutui.
”Sulla on aika hieno hevonen. Mä en eka edes tunnistanut sua, mutta Lindy tuli juttelemaan niin tajusin,” Samuel virnisti ja hymyilin.
”Joo, Mango on ihan super. Se on oikeesti kenttähevonen, mutta nyt kun ollaan keskitytty kouluun niin ai että se menee hienosti. Sulla taas taitaa olla aika nuori hevonen alla? En oo ainakaan ennen nähnyt sitä.”
Isoveljeni taputti hevostaan kaulalle ja katsoi sitten minuun.
”Veeti on juu vasta 5-vuotias kakara. Tästä tulee vielä tulevaisuudessa kunnon estetykki, kunhan oppisi paremmin vielä tavoille.”
Naurahdin.
”Viisi vuotiaaksi se on kyllä jo tosi korkea. Varmaan Mangoakin kymmenen senttiä isompi...”
Siinä me juttelimme Mallaspuroon asti. En ollut nähnyt veljeäni pitkään aikaan ja oli todella mukavaa päästä vaihtamaan kuulumisia. Kerrankin tunsin olevani osa perhettämme. En vain se huonoin.

Kuvasta suuri kiitos Cellalle!

[Scarlett]

Valmennus © Mila, kiitos!

Olin saapunut Mallaspuroon valmentamaan Scarlettia ja Mangoa. Vaihdettiin Scarlettin kanssa kuulumiset sillä välin, kun nainen lämmitteli oriaan. Alkuun Mango vaikutti hieman kankealta, mutta Scarlett sai orinsa nopeasti taivuteltua ja verryteltyä letkeäksi ratsuksi.
Hetken päästä käskin ottamaan ohjat kunnolla tuntumalle ja nostaa ravin. Scarlett teki työtä käskettyä ja pian ratsukko ravasi kaviouraa pitkin hienon näköisesti. Muistutin ratsukkoa kulmien ratsastamisesta, sillä nyt Mango hieman oikoi kulmia. Kun Scarlett havahtui haaveistaan, rupesi kulmatkin menemään niin kuin pitikin.
Käskin nostamaan laukan seuraavalle pitkälle sivulle tultaessa ja tekemään ympyrät molempiin päätyihin. Mango vastasi laukka-apuihin hieman viiveellä, joten käskin ottamaan noston uudelleen ja tällä kertaa laukka nousi heti. Ympyrät menivät kunnialla läpi ja toisen kierroksen jälkeen käskin jäädä laukkaamaan kahdeksikolle niin, että joka toisella kerralla keskellä vaihtuisi laukka ja joka toisella taas ei. Vaihdokset sujuivat mutkittomasti, kuten myös vastalaukkakin.
Käskin tulla takaisin kaviouralle laukkaamaan. Loppuun otettiin siirtymisiä laukasta raviin, ravista käyntiin ja toisin päin. Siirtymiset sujuivat näppärästi enkä motkottamisen aihetta löytänyt.
Valmennus lopetettiin kiemurauriin ja väistöihin. Ratsukko sai kehuja hyvästä työstä ja Mango sai extrakehut komeudestaan. Se oli nimittäin yksi komeimmista hevosista jonka olin elämäni aikana nähnyt. Rupattelimme vielä Scarletin kanssa niitä näitä loppuverryttelyjen aikana ennen kuin minun oli aika lähteä kotia kohti liikuttamaan omat hevoset.

[Scarlett]

16. huhtikuuta 2016
Scarlett antoi Mangon laukata tasaiseen vauhtiin maastopolkuja eteenpäin. Kevät oli sulattanut tiet ja ne olivat kaksikon onneksi lähes kuivatkin. Kenttäratsukolle siis huippujuttu kun maastoesteet päästiin korkkaamaan tälle vuodelle ensimmäistä kertaa. Mango oli viimevuodesta paljon tasaisempi ratsastettava ja kaikki pidätteet menivät helposti läpi. Sletti sai jopa pyytää oria laukkaamaan kovempaa, sillä se jäi ihmeen helposti pohkeen taakse, jolloin esteiden ylittäminen alkoi jännittämään kokenutta ratsastajaakin.

Joffe laukkasi Väiskillä maastoesteitä hyppivän ratsukon takana, sillä Josefinan ja Scarletin ajatuksena oli ollut aluksi lähteä vain tavalliselle maastolenkille. Teiden ollessa sulia, oli toisen naisen ehdottomasti päästävä tekemään jotain asteen hurjempaakin. Väiski oli tänään ehkä liian tohkeissaan, jotta sillä olisi uskaltanut asiaa kokeilla, mutta hauskaa taisi silti olla kaikilla osapuolilla.

Scarlett lähestyi tukkiestettä hitaassa temmossa ja pyysi oriittaan nopeampaan laukkaan. Nainen ajatteli hyppäävänsä vielä yhden esteen, ennen Mallaspuroon palaamista, sillä liian kauan ei maastossa voinut olla. Valma oli ainakin enteillyt, että näin illemmalla pitäisi alkaa satamaan (jonka takia hän ei edes tullut mukaan) ja Slettikin oli sitä mieltä, että ilmassa tuntui sateen mahdollisuus ja kun ei ollut kesää kuivattamassa (ja lämmittämässä) niin tallin lämpö houkutteli kastumisen sijaan. Tukkieste lähestyi ja muutaman askeleen jälkeen takana oli oikein onnistunut loikka. Scarlett taputti hevostaan tyytyväisenä kaulalle ja satulaan istuen tämä pyysi ratsuaan siirtymään ravin kautta käyntiin. Josefina ja Väiski tulivat hetkessä kaksikon rinnalle, jolloin Sletti hymyili tyytyväisenä tallikaverilleen.

”Tää on saanut tosi hyvin lihasta viime kevään jälkeen. Ihan eri hevonen ratsastaa!” Sletti totesi ja hymyili sitten leveästi. ”Ei tää ole edes väsyneen oloinen.”

”No sä ootkin treenannut sitä tosi ahkerasti”, Joffe myönsi ja antoi reippaamman ratsunsa siirtyä Mangon eteen kävelemään polun kaventuessa.

”Jep, ei oo mennyt ahkeruus hukkaan”, musta tukkainen virnisti ja katseli sitten edellä käveleviä. ”Mä tunnen itteni jotenkin tosi onnelliseksi. Mango voi hyvin ja kesän jälkeen pitäisi tulla hevoskatraaseen lisäystä.”

”Jos kaikki menee hyvin siis”, Joffe totesi ja kohautin sille kommentille vain olkiani.

”Kyllä mä uskon. Ihanaa, melkein uskomatonta saada Mangosta oma varsa. Mä toivon, että se olisi ori. Mä en ole koskaan ollut mikään tammaihminen.”

Sletti kuuli Joffen nauravan ja hetken juteltuaan tulevasta varsasta, eteen tuli ylitettävä oja, jonka yli Väiski hyppäsi varsin tottuneesti. Loikka oli ollut kuitenkin aika iso ja Mango jopa sävähti hevostoverinsa hyppyä. Scarlett kuitenkin vain nauroi hevosensa reaktiolle ja pyysi sitä astumaan kapean ojan ylitse vaalean ponin perässä. Jostain syystä ori koki kuitenkin kapean ojan jännittäväksi, sillä virtaamattoman veden pinta oli yhä jäässä. Se kuopi toisella etusellaan kevyesti vaaleaa pintaa ja todettuaan sen vaarattomaksi, alkoi se liikkumaan eteen. Jostain syystä kirjava hevonen ei kuitenkaan astunut etujaloillaan ojan vastakkaiselle pientareelle vaan keskelle jäätyneen ojan pintaa. Kun niin suuri paino kohdistui ainoastaan yhdelle kaviolle, niin jää petti rusahtaen jalan alta. Oja oli kyllä hyvin kapea, mutta kevään ansiosta tulva oli nostattanut veden pintaa. Ainoastaan yöpakkaset olivat pitäneet veden pinnan jäässä ja tuollainen yhtälö yllätti puoliverisen tyystin.

Kirjava ori putosi lähes kainaloitaan myöten ojaan, jolloin vauhti stoppasi kuin seinään. Scarlett huomasi asian liian myöhään ja lensi kaaressa hevosensa kaulan yli vastakkaiselle tielle. Mango yritti paniikissa päästä ojasta pois ja takajalkojensa avulla se ponnisti itsensä kovemmalle tielle, mutta kovan pohjan ottaessa osumaa oikeaan etujalkaan, ori kaatui naamalleen maahan jalan pettäessä alta. Sitten hevonen jäi makaamaan tielle hölmistyneenä.

Scarlett oli seurannut vierestä hevosensa kompurointia ja hevosen maatessa ällistyneenä maassa, nainen riensi nopeasti rauhoittelemaan puoliveristä…

* * *
Tämä päivän seurauksena Mango loukkasi etusensa. Eläinlääkäri totesi oej. pinnallisen ojentajajänteen vaurioituneen hieman (hyvin vähän). Sen ei pitäisi haitata käyttöä lähes lainkaan, mutta tämän kuukauden pitäisi välttää kaikenlaista hyppimistä hevosen kanssa. Jos jänne on alkanut parantua toukokuun alussa hyvin, niin se takaa, että kaikkea voi jatkaa normaalisti.