1. Kun Tapani menneitä muisteli
21. joulukuuta 2013
Minä olin asunut Vänrikinmäen tilalla jo hamasta menneisyydestä asti; niin monta vuotta olin niillä sijoillani viettänyt, etten minä niitä enää välittänyt laskeskella. Alkuun oli ollut hevosia ja lehmiä ja lampaita ja ankkojakin, ja sitten ei yhtäkkiä ollut moneen vuoteen ollut mitään niistä. Ankoista minä en kyllä lainkaan välittänyt, mutta hevosten lähtö oli valitettavaa. Minä olin niin kovin pitänyt vanhasta kunnon Reiskasta, tasaisenvarmasta ja järkevästä ruunasta, ja vaimoni Lyyli oli ollut kovin mieltynyt Jemma-tammaan.
Vaan eipä ollut enää Reiskaa eikä Jemmaa, eikä sen puoleen Lyyliäkään. Armaani oli ikävästi ottanut ja sairastunut pahaan tuohirokkoon, enkä minä sitä sitten osannut parantaa. Lääkintämies en ollut eivätkä keinoni olleet moninaiset. Niinpä Lyyli sitten nukkui pois ja minun piti se hyväksyä, vaikka kyllä se kirpaisi ja teki kipeää. Kovasti tekikin.
Monta vuotta minä jatkoin puuhastelujani tyhjässä tallissa. Hevosia ei ollut, eikä lehmiä taikka lampaita, mutta kyllähän minä saatoin silti pitää paikkoja pystyssä. Oli minun ylpeyteni, etteivät mitkään saranat alkaneet natista öljyämisen puutteessa tahi pölyjä kerääntynyt liiallisesti nurkkiin.
Kylläpä vain tuntuikin kovin omituiselta, kun minun tallissani alkoi pyöriä ihmisiä! Pistivät monen monituista ihan toimivaa asiaa uusiksi, hykkyrät sentään. Puhuivat turvallisuudesta ja määräyksistä ja viihtyisyydestä. Mikä paikan viihtyisyydessä mukamas oli vialla, kysynpähän vaan vaikka eihän minun kysymykseeni kukaan vastaa. Eipä sillä, että edes esittäisin kysymystäni kenellekään. Kunhan pohdiskelen, ja saa kai sitä pohdiskella, kun on monta vuotta asunut tutussa ympäristössä, jossa ei sitten yhtäkkiä olekaan mitään tuttua.
Paheksuen katselin, kuinka laittoivat ja uusivat ja korjasivat ja vaihtoivat, enkä kyllä siitä lainkaan pitänyt, vaan enpä voinut asioille mitään tehdäkään. Kyllä korpesi, kun tässä päivänä muuana huomasin miettiväni, että kyllähän tämä nyt sittenkin ihan kivasta näyttää. Juu, kyllä tuli hienoa ja modernia, vaan kyllä pidin vanhasta enemmän. Tajusivat ne uudet häseltäjät kuitenkin jotain asioita säilyttää vanhan, minun makuni mukaisen tyylin oloisena.
Hevosia talliin tulikin sitten suuren suuri liuta. Monista en pitänyt, olivat liian siroluisia ja herkkähermoisia. Joillakin oli kuitenkin jalat maassa, ja sekös minua ilahdutti. Muli-tammasta opin oikein kovin pitämään, sillä näin siinä jotakin samaa kuin itsessäni. Sukulaissieluja, olisi miniä numero yksi taatusti sanonut. Sieluja ja sieluja, olisin minä urissut vastaukseksi. Miksi pitäisi olla vielä joku sielukin, eikö se riitä että on toimiva keho ja järkevä mieli? Siinä enää mitään sieluja tarvita, saati sukulaisia, jos on oikein tottunut olemaan omillaan, niin kuin minä olen. Siitäpä syystä moista keskustelua ei ole vielä koskaan käyty; en ole vielä tähän päivään mennessä tavannut miniä numero yhtä enkä sen puolisoa, elikkäs minun vanhinta poikaani.
Mutta Mulista minä totisesti pidin, oli sillä sitten se sellainen sielu tai ei ollut. Se oli hapan ja hitaastilämpeävä, ja niin olen varmasti monien mittapuulla minäkin. Ja niin on hyvä. Pikkuhiljaa tuon ruskean tamman happamuus suli pois ja nyt se on oikein mukavaa juttuseuraa.
Hevoset, niin, hevoset ne olivat kaikin puolin siedettävää sakkia. Vaan auta armias, kun minun nurkissani alkoi pyöriä ihmislapsia ja kun niitä oli aivan laumoittain! Kautta keritsimien, se se vasta sai partakarvani nousemaan pystyyn. Ei sillä, ettenkö minä olisi lapsista pitänyt, tai no, en minä kyllä pitänyt. Olivat aivan liian äänekkäitä ja lisäksi niillä oli turhan tarkat silmät ja nopeat hoksottimet! Aikuisväeltä minun on aina ollut helppo pysytellä piilossa, vaan lapsetpa ovatkin haastavampaa porukkaa. Kai siihen vaikuttaa sekin, mitä ihmiset kutsuvat järjeksi; aikuiset eivät enää suostu uskomaan minunlaisiini. Niin ollen he ovat lapsia alttiimpia selittämään näkemänsä vilahdukset harhaluuloiksi ja mielikuvituksen tuotteeksi.
Minun monta vuotta kestänyt rauhani oli saanut väistyä
ratsastuskoulun tieltä. Olin jo alkanut leikitellä ajatuksella eläkkeestä, mutta se ajatus sai ykskaks vaipua unholaan. Minä en siitä seikasta ole missään vaiheessa ollut pahoillani; eipä minusta olisi eläkeläiseksi vielä ollutkaan.
Hulinaa ja melskettä, vilinää ja helskettä. Sitä tässä olisi taatusti luvassa.
