Villen hoitopäiväkirja

[Lynn]

. . .

[celia]

20.10 Ensikerta(rakastuminen)

Erikoinen päivä. Se tunne minulla oli aamulla herätessäni. Tänään olisi "Mallaspuro - päivä". Uuden hoidokkini Villen kanssa. Ponista olin kuullut sen verran, että se oli hieman arempi, Aimielta jonkin aika sitten Mallaspuroon tullut connemararuuna. Olin onneksi ennenkin hoitanut vaikeampi tapauksia, joskin tämä vaikutti olevan poni siitä helpoimmasta päästä ajatellen entisiä hoidokkejani. Niitä oli ollut monenmoisia. Mutta nyt pitäisi keskittyä tulevaan ja siihen tärkeimpään - Villeen. Finding Neverland - maistelin nimeä suussani. Kuulosti hienolta.

Vihdoin isäni suostui lähtemään ajamaan minua tallille. Onneksi saisin skootterin ensi keväänä niin sitten saisin kulkea kaikki matkani tallille itse. Mutta talvi olisi vielä tyydyttävä vanhempien kyyteihin.

Meiltä ei onneksi ajanut kuin kymmenen minuuttia Mallaspuroon, mutta lunta tuprusi, joten isäni joutui ajamaan hiljempaa mitä normaalisti. Saavuimme Mallaspuroon tasan viittä vajaa yksitoista. Vaikka oli aamu, niin silti tallin pihassa näkyi muutama auto. En tunnistanut niistä yhtäkään, paitsi sitten Lynnin skootterin(oliks sul skoba vai auto?) tunsin. Yhtäkkiä havahduin siihen että ohitseni kipitteli shetlanninponi. Se pysähtyi erään puun alle syömään. Nopeasti sen perässä tuli vaaleatukkainen tyttö puuskuttaen. Lynn ! hoksasin ja kiirehdin tämän luokse.
- Mikäs pieni otus tämmönen on ? kysyin yäneltä nauraen samalla kun rapsutin ponia korvan takaa.
- Lovetta Fin, tutummille Lellu ja tämmönen tosi röyhkee elukka shettikseksi, Lynn sanoi, ja lähti taluttamaan ponia kohti tallia.

Seurasin heitä talliin sisälle. Ja paikka vei sanat suustani...
- Täähän on... IHANA ! huudahdin ja Lynn nyökkäsi. Tosi kodikkaan ja lämminhenkisen oloinen paikka. Jokapuolella näkyi jos jonkilaista hevosta. Kulkiessamme käytävää eteenpäin huomioni kahteen shettikseen karsinassa. Toinen niistä oli Lellu, näkemäni karannut shettis. Toinen oli sen kaveri. Lynn esitteli minulle kaikki hevoset, ja sen jälkeen lähdimmekin metsätallille.

Saavuttuamme sinne Lynn esitteli minulle pikaisesti muut hevoset. Sitten olikin Villeen tutustumisen vuoro. Päädyimme karsinan eteen, jossa luki Finding Neverland. Sieltä kurkisti yksi aran ja epäileväisen näköinen silmäpari.
- Villee, tuus tänne poikaaa, Lynn maanitteli. Ja saikin maanitella pitkään, sillä hyvin hitaasti ja arasti se asteli lähemmäs meitä.
- Tän kanssa ei sais tehä mitään äkkinäisiä liikkeitä, niitä se varsinkin säikkyy. Ja sitä pitää tutustuttaa pikkuhiljaa kaikenlaisiin uusiin asioihin. Just hetki sitten se oppi että kaviokoukku ei ole paha asia, nimittäin sitäkin se pelkäs, Lynn sanoi, ja antoi minulle harjan käteen. Rauhassa ja varovasti astuin Villen karsinaan. Ruunan epäileväisen katseen alla lähestyin sitä. Varovasti laskin harjan ja käteni sen silkinpehmeälle karvalle. Tunsin, kuinka se värähti ja astui sivuun.
- Rauhassa jätkä, enmä tee sulle mitään pahaa, sanoin ja silitin sitä kaulalta. Aloitin harjaamaan pitkin, rauhallisin vedoin. Lopulta poni alkoi kun alkoikin rentoutua. Se puhalsi syvään ulos, ja nuuhkaisi karsinan oven raosta ulkoilmaa. Heti huomattuaan että ulkona tuli vettä kuin aisaa se sittenkin päätti vetäistä turpansa sisälle takaisin. Harjattuani ponin hain karsinan ulkopuolelta kaviokoukun, ja lähestyin sen kanssa Villeä. Näki kuinka se rupesi puhisemaan sille ja painui toiseen nurkkaan.
- Hei poika, mä puhdistan sun kaviot vaan. Pienen hetken jälkeen se nosti jalkansa ihan nätisti. Taputin sitä kiitokseksi kaulalle, ja lukitsin karsinan oven. Samassa Lynn saapui jakamaan päiväheiniä.
- No, miten sä pärjäsit sen arkajalan kanssa ? hän kysyi.
- Ihan hyvin, anto se mun puhdistaa kaviotkin kun toimin vaan tarpeeks rauhallisesti, sanoin, ja hymyilin ensimmäistä kertaa tänään. Tiesin että tämä ei jäisi tähän. Ville oli kiinnostava poni, ja aika näyttäisi miten tämä tottuisi johonkin asioihin.

Celia ja Ville eka hooämmä ~


Vautsi vau, hieno aloitus Villen hoitajan uralle. Ville on totisesti ujo ja arkakin poni, mutta se on rohkaistunut huimasti sitten Mallaspuroon saapumisensa! Hienoa, että maltat toimia rauhassa sen kanssa - jos se jotakin tarvitsee, niin luotettavan ja nimen omaan rauhallisen hoitajan. Ja kulkuneuvokysymykseen: ajokortti löytyy, muttei omaa autoa (kun ei köyhällä opiskelija-tallitytöllä ole varaa sellaiseen hienouteen... :, joten lainailen sitten Aikun ja Ilpon autoja (okei, joista toinen on aika pitkälti Danielin käytössä kuitenkin), mikäli satun autoa käyttööni tarvitsemaan.
- Lynn

[aura]

26.4 / Ensimmäinen päiväni hoitajana
5, 4, 3, 2, 1 … Tuijotin kellon viisareita herkeämättä kunnes keskusradiosta vihdoin ja viimein kavahti tuttu pärinä ja luokassa vallinnut hiljaisuus oli rikkoontunut, kun koulupäivän viimeinen tunti oli loppunut. Minä heitin historiankirjat laukkuni pohjalle ja juoksin ulos tunkkaisesta koulurakennuksesta. Pihan perällä olevassa pyörätelineessä oli enää yksi pyörä ja se kuului minulle. Polkaistuani pyörän vauhtiin huristin täyttä vauhtia pois koulualueelta pyörätielle. Aurinko paistoi, mutta tuuli viilensi säätä ainakin parilla asteella.
Käännyin risteyksessä tutun kadun sijaan tallille vievälle tielle. Ei kestänyt kauaa, kunnes näin tievietaan, joka selvästikin osoitti Mallaspuroon päin. Tallipihaan tultuani etsin pyörätelineen johon menopelini jätin ja tallustelin kentän laidalle. Kentällä oli meneillään alkeistunti, ja joku vaaleahiuksinen tyttö katseli ratsastusta aidan toisella puolella.
"Moi, et sattuis tietää että missä toi takatalli oikein on?" Kysyin tytöltä. Päätallin takana näkyi muutama pienempi tallirakennus, mutten tiennyt ollenkaan missä niistä Ville asustelisi. "Jos Villeä etsit niin se on tuon keltaruskean mökin toisessa karsinassa" Hän vastasi. Kiitin tytttöä, joka kertoi olevansa Lynn, ja kuljin pihan poikki pienen tallin luokse. Kahdesta karsinan ikkunasta pilkisteli kummastakin uteliaat turvat. Pysähdyin valkoisen ponin kohdalle ja luin alta kyltin selostuksen: r. Ville, syntynyt 2008. Kun poni huomasi minun tulleen, se otti muutaman askeleen taaksepäin ja vilkuili minua epäuskoisena karsinansa nurkasta. Pistin merkille, että sen talvikarvat olivat jo pääosin karisseet pois.
"Ei sun tarttee mua säikähtää, mähän tulin vaan hoitamaan sua" Puhelin ponille itsekseni ja annoin Villen nuuhkia kättäni. Kunhan Ville hyväksyi minut karsinaansa, hain sen harjat ja vetelin kevyesti pölyt pois karvasta. Ville katseli minua hassusti kun puhdistin sen kavioita. "Miten täällä on näin paljon mutaa?" Ihmettelin ja Ville vilkuili minua syyllisen näköisenä. "Eihän se sun vikasi ole kun tarhat on tähän aikaan vuodesta niin likaiset" kuiskasin sille ja rapsutin ponia kevyesti harjan alta. Nappasin riimunnarun Villen karsinan edustalta, kiinnitin sen ponin riimuun ja taluttelin Villen metsätarhaan kaverinsa Jeren seuraksi. Seurasin hetken kaverusten irrottelua. Lopulta ne rauhoittuivat etsimään ruohotupsuja, joita lumien sulettua taas alkoi paljastua maasta.
Kävin takatallin varustehuoneessa tarkistamassa, että Villen varusteet olivat kutakuinkin paikoillaan ja kunnossa. Suitset olivat likaiset, joten purin ja puhdistin ne nahkasaippuan kera. Nyt Villen koukussa roikkuvat puhtaat suitset!

[aura]

28.4 / Maailman ihanin Ville

Aurinko sokaisi silmäni bussin suurista ikkunoista, mutta tunnistin kuitenkin tutun kohdan, missä käännyttäisiin Mallaspuron tallipihalle. Kurotuin painamaan keltaista nappia seinässä. Mitään ei tapahtunut, joten painoin uudestaan ja horjahtelin linja-auton etuosaan. Kuljetta vilkaisi minua ystävällisesti ja pysäytti auton.
- Kiitti ja heihei! Vinkaisin samalla kun hypin askelmat alas maantasalle.
- Näkemiin, vastasi vanha mies kuljettajan paikalta.

Koikkelehdin sisälle päätalliin tarhojen kautta, sillä pitihän minun saada moikata uutta hoitoponiani. Sisällä tallissa oli onneksi viileämpää kuin ulkona, mutta vielä hiljaista. Eihän tallissa koskaan ole aivan hipihiljaista, ei edes silloin kun hevoset ovat karsinoissaan. Silloin kaikki puuhailevat omiaan: jotkut syödä rouskuttavat, jotkut loiskuttelevat ja litkivät vettä, toiset torkahtelevat taikka mölyävät naapureilleen. Tällä hetkellä tallissa oli vain muutama ihminen. Aikku oli pitämässä tuntia, mutta Lynn kiristeli Indin satulavyötä tallikäytävällä. Hoitajiakaan ei ollut nyt monta paikalla; jokunen oli hoidokkiensa luona ja kaksi tyttöä sohvilla lojumassa. Näin heidät, kun kävin katsomassa ilmoitustaulun tuntilistoja.
- Moi, tervehti toinen tytöistä.
- Ai moi! Ilahduin, että sain itselleni seuraa.
- Oot varmasti joku niistä uusista hoitajista, kun en oo sua ennen nähnytkään? Tyttö uteli.
- Juu, mä alotin vähän aika sitten ton Villen hoitajana.
- Hyvä et seni sai nyt jonkun rapsuttelijan itelleen, vastasi tyttö, joka esittäytyi Jecucsi.

Toinen tytöistä istuskeli sohvannurkassa ja näytti kuuntelevan keskusteluamme uteliaana, vaikkei yhtynytkään mukaan.
- Keitä te hoidatte? Kysäisin ja vilkuilin uusia tuttavuuksiani odottavaisesti.
- Bundyä.
- Piitua, henkäisi hiljainen tyttö viimenkin. - Mun nimi on Jessy, jos ihmettelet.
- Ookei, minä vastasin hymyillen. Olisin mielelläni jäänyt jatkamaan jutteluamme Jessyn ja Jecun kanssa, mutta Ville odotti vieläkin ulkona. Niimpä hain ponin tarhasta sisälle harjattavaksi. Kaivoin mukaan ottamastani kangaskassistani vaaleansinisen muovilaatikon ja hipsin karsinaan sen kanssa.
- Heissan Ville, katos mitä mä toin sulle! Rapsutin Villeä vähän harjan alta, mistä se näyttikin nauttivan kovasti, ennen kuin aloitin ponin putsaamisen. Harjailin Villeä pitkän tovin, enkä huomannutkaan miten aika vierähti. Kelloni näytti kymmentä vaille kolmea, jolloin alkaisi päivän ensimmäinen tunti, ja Ville osallistuisi sille. Satuloin hoitohevoseni ja kun olin kiinnittelemässä suitsien hihnoja, huomasin pienen tytön tapittavan minua oven suussa.

- Sä menet varmaankin Villellä, eikö niin? Kysyin tytöltä, joka nyökkäsi ujosti vastaukseksi. - Haluatko sä auttaa mua taluttaa tää poni tonne kentälle? Jatkoin.
- Juu jos sä pidät siitä kiinni, tyttö sanoi jo paljon rohkeammin.
- Tottakai, vastasi auliisti, ojensin tytölle riimunnarun pään ja otin itse kiinni vielä ohjista.

Kentälle tullessamme autoin tyttöä nousemaan selkään ja laitoin jalustimet tälle sopiviksi. En ollutkaan taluttanut ketään Mallaspuron aikanani. Lynn, joka aikoi pitää tämän tunnin, alkoi jaella ohjeita ratsastajille sekä heidän taluttajilleen.
- Mikä sun nimi on? Tyttö kysyi hölskyessään Villen ravin kyydissä. - Mun nimi on Linnea.
- Mä olen Aura, vastasin Linnealle ja aloin opastaa tälle kevennyksen saloja. - Katos, kun Ville ravaa, sun täytyis nousta jokatoisella askeleella ylös jalustimille, ja seuraavalla askeleella sä istutkin sen satulassa. Ymmärsitkö?…

Ennen kuin huomasinkaan, alkeistunti oli jo ohi ja ponit seisoskelivat kentän keskellä kaarrossa. Ratsastajien vanhemmat olivat kerääntyneet aidan toiselle puolelle ja vilkuttelivat lapsilleen. Samalla kun Lynn selosti seuraavan tunnin aihetta, pieni Linnea liukui Villen kaulalle. Ehdin jo luulla, että hän oli tippumassa, mutta tämä kietoikin kätensä hellästi ponin kaulalle ja painoi poskensa sen karvaa vasten.
- Oliko Ville kiva? Muistin kysyä Linnealta.
- Maailman ihanin, mumisi tyttö onnellisena.
- Niin mustakin, minä hymähdin ja pidin ponia paikallaan selästä laskeautumisen ajan.



Hei, tervetuloa vielä meidän hoitajapoppooseen! Hoitajantaipaleesi on saanut ihastuttavan alun kahden oikein mukavan tarinan siivittämänä. Kerrontatyylisi on mukavan letkeä ja kertomukset helppolukuisia ja selkeitä, ja ihan totta, Ville on iiiihana ja on hienoa, että sekin on saanut hyvän hoitajan huolehtimaan siitä. Odotan innolla, että pääsette tutustumaan toisiinne vielä paremmin. Ville vaatii aina aikaa, ennen kuin se oppii luottamaan, ja sitten se vasta ihana onkin, kun se uskaltaa luottaa hoitajaansa ihan kunnolla. Se on mahdottoman hieno poni, mutta myös ujo ja herkkä. Kyllä se siitä, kun vaan jaksat olla kärsivällinen ja jatkat samaan malliin. - Lynn

[aura]

3.5 / Rakkaalla ponilla on monta nimeä

Fiksu
Ihastuttava
Nerokas
Duntiheppa
Iloinen
Namu
Geromen tarhakaveri

Nätti
Epävarma
Vaahtokarkki
Estepainoitteinen
Rauhallinen
Luotatko?
Arka
Niin suloinen
Dipsuttelija


P.S. Tuotti vähäsen haasteita, kun Villen nimi on täynnä noita G ja D kirjaimia! Mutta eiköhän tästä jotain tullut…

[aura]

15.5 / Puunattu poni

- Moi Ville! Tervehdin karsinassa nököttävää ponia. En ollut ehtinyt käydä katsomassa sitä vajaaseen viikkoon koulukiireitteni vuoksi, mutta nyt syöksyin tallille heti koulupäivän loputtua. Ville kuikuili hassusti karsinastaan, ja rapsuttelin ponia turvan alta hetken aikaa. Laitoin pehmeän riimun sen päähän, kiinnitin narun siihen ja avasin oven. Kävelimme tarhoille ja laskin Villen sen ja Jeren omaan tarhaan.
Tullessani takaisin talliin, huomasin hoitoponini karsinan olevan ihan likainen. Etsin käsiini talikon ja kottikärryt ja aloin lappaa märkiä kuivikkeita ja kikkareita kärryihin. Levittelin päälle kevyen kerroksen uusia puruja ja kaadoin kottikärryjen sisällön lantalaan. Huh, tulipas kuuma!

Hipsin varustehuoneeseen ja korjasin suitsia, jotka joku oli ilmeisesti laittanut väärin. Varmaankin joku aloittelija, joka on ensimmäistä kertaa koonnut suitsia, ajattelin hymy huulillani. Tuli mieleeni omat aikani aloittelijana… Päätin harjata vielä Villen satulahuovankin, joka suorastaa pölisi ponista lähteneitä karvoja.

Samalla kun kaivelin juomapulloani koulukirjojen keskeltä, satuin vilkaisemaan lämpötilamittaria. Se näyttää 23 °C. Tallustelin tarhoille päin hörppiessäni vettä täyttä päätä. Tällä kertaa Ville mussutti heiniään yksin, Jere kun oli jo varman sisällä. Pysähdyin portin luokse. Ville hiippaili pienin, varovaisin askelein kohti minua kunnes pian seisoi edessäni. Talutin sen takaisin takatallille, jossa tummatukkainen tyttö touhusi jotain mustan, tupsujalkaisen hevosen kanssa.
- Cimilla ja Jere, moikkaisin heitä. Friisiläisruuna tapitti minua hiukkasen hämmästyneenä, mutta hänen hoitajatyttönsä ei.
- Ai moi! Olen tässä pesemässä koko heppaa, vastasi Cimilla iloisesti. - Liityttekö Villen kanssa mukaan seuraan?
- Jep! Tokaisin hetkeäkään epäröimättä. Laittelin Villen kiinni kahdesta riimunnarusta kuten Jerekin ja hain satulahuoneesta Villen pesusienet, harjakamman ja muita tarpeellisia välineitä. Upotin yhden sienen vesisankoon ja puhdistin ponin sieraimet sekä suun ja silmien ympärykset. Ville seisoskeli vierelläni hassun näköisenä, aivan kuin olisi jo tipahtanut kärryiltä että mitä tässä ollaan tekemässä. Sen jälkeen tartuin kumisukaan ja etenin sillä pyörivin liikkein myötäpäivään pitkin ponin kaulaa ja selkää. Laskin suan harjakoriin ja pyyhkäisin sitten pölyt pois pölyharjalla. Jatkoin käsittelyä vielä pehmeällä lyhytharjaksisella harjalla, kävin läpi myös Villen jalat kavioiden puhdistusta unohtamatta. Seuraavaksi kohteeksi pääsivät häntäjouhet, jotka kastelin vesisankossa, kävin takut läpi sormin, suihkautin niihin vähän showshineä ja siistin vielä lopuksi harjakammalla. Suunnillen saman käsittelyn saivat myös harjajouhet. Urakan päätyttyä vein puhtaan Villen sen puhtaaseen karsinaansa, jotta se ei pääsisi pilaamaan työtä piehtaroimalla tarhassa.

Villen karsinan edustalle oli kertynyt vaaleita jouhia. Poimin itselleni muutaman ja kierittelin ne ranteeni paksuiseksi renkaaksi. Eihän oman hoitohepan kauniita jouhia tarvitse hukkaan heittää? Siksi minä tein niistä jouhikorun.

[aura]

26.5 / Maastoilupäivä

Tänään pyöräilin tallille heti aamulla yhdeksän maissa, olihan kuitenkin viikonloppu. Tuttuun tapaan jätettyäni polkypyörän hain Villen tarhasta ja laitoin sen vaaleansinisestä riimunnarusta kiinni harjauspuomille. Koska poni ei ollut tällä kertaa kovinkaan likainen, minun tarvitsi käyttää vain kumisukaa, pehmeää harjaa sekä tietenkin kaviokoukkua puhdistaessani Villen kaviot kurasta.

Harjatessani Villen päätä se sulki varovaisesti silmänsä ja antoi alahuulensa lerppua. Näky sai minut melkeimpä nauramaan, poni nimittäin oli niin rennon oloisena vieressäni. Rapsuteltuani Villeä jonkin aikaa irrotin vetosolmun harjapuomista ja otin sen pään kouraani.
- Lähetäänkö pikkulenkille? Kysäisin Villeltä. Valpas ilme riitti minulle myötäväksi vastaukseksi.

Suunnistimme takatarhojen kautta kulkevalle maastoreitille. Ville asteli tyytyväisesti pehmeäpohjaista polkua pitkin ja tarkkaili uteliaasti ympärilleen. Kun kaksi varista hyppivät polulla, Ville pysähtyi paikoilleen ja tapitti lintuja hämillään.
- Mennään vaan, ei ne ole kuin variksia! Hymähdin hoitohepalleni. Otettuani muutaman askeleen eteenpäin Villekin uskaltautui taas liikkeelle.

Aurinko lämmitti mukavasti, ja pienoinen tuulenvire viilensi oloa. Villekin antoi päänsä roikkua ja mateli eteenpäin. Ojat suorastaan tulvivat kaikenlaisia kasveja, joita olimme päntänneet koulussa. Vihreät, mehevät ruohotupsut rehottivat ja houkuttelivat Villenkin maistamaan vähäsen…

Vähän aikaa kuljeskeltuamme päädyimme pienikokoiselle pellolle. Pelto oli kaunis, väriltään kullankeltainen. Käännyimme takaisin päin pellon kohdalla ja jatkoimme samaa reittiä Mallaspuron tilaa päin. Kun näin kiven tien reunassa, kapusin sen päälle ja istahdin Villen selkään. Muistelin, että
Ville ei osallistuisi tänään tunneille, joten en uskonut pienestä ratsastuspätkästä olevan haittaa.

Maiskauttaessani Ville lähti käyntivauhdissa liikkeelle. Poni askelsi allani leppoisasti, ja painoin mieleeni, että olipas sillä pehmeät askeleet kokoisekseen poniksi. Kun saavuimme tasapohjaiselle, leveämmälle tielle, pyysin Villeä nostamaan rauhallisen ravin. Nappasin otteen sen harjasta ja heilahtelin Villen askeltaessa.

Tien kaventuessa pysäytin hevosen ja liu'uin alas sen selästä. Vähän ajan päästä Ville nököttikin jo tutulla puomilla minun harjatessani sitä. Tein erikoisputsauksen kaviolle ja tarkistin sen jalat haavojen varalta. Näin mustan hahmon takatarhassa piehtaroimassa, jonka tunnistin Jereksi, ja vein Villen sen seuraksi.
Siinä välissä raahasin Villen satulan ja suitset ulos. Purin suitset kokonaan, huuhtelin kuolaimet vesisankossa. Nahkaosat saivat saippuakäsittelyn ja kuivat osat vielä valjasrasvaa. Satulasta pesin kurat pois, ja loppujen lopuksi, kun kaikki oli valmista, vein varusteet siististi omille paikoilleen tallin satulanurkkauksessa ja hain Villen sisälle omaan karsinaansa.

[aura]

17.6 // Tarvitsetko sä apua?

Koska on kesäloma, ja tulin juuri viikon kestäneeltä ratsastusleiriltäni kotiin, päätin suunnistaa lounaan jäljestä talleilemaan. Tavalliseen tapaani tulin tallille pyörällä, ja lukittuani sen hipsin kentän laidalle. Siellä oli parhaillaan joku junnujen tunti, joista parilla oli talutattaja mukaan (muunmuassa Löpön ratsastajalla) muiden sooloillessa yksinään. No ei, eivät ne sooloilleet. Paitsi muutama. Huomasin myöskin Villen ravailemassa uralla ratsastajansa kera. Ryhmän ainut poika keikkui hiukkasen harmahtavan ponin selässä ja paukutti sen kylkiä pohkeillaan. Onneksi Lynn säntäsi neuvomaan häntä.

Sisällä päätallissa ei näkynyt sen kummemmin väkeä, mitä nyt Kiki ja Nea puuhailivat hoitsujensa karsinoissa ja Meeba kiikutti varusteita Blingille. Moikkasin tytöille ja pujahdin ulos tallin ovesta. Huomasin, että aloittelijat lopettelivat tuntiaan, joten jäin kentän luokse. Lynn huomasi minut ja sanoi: - Aura, tuletko auttamaan Paavoa Villen kanssa?

Nappasin kiinni Villen ohjista ja kehotin ratsastaa, eli Paavoa laskeutumaan alas selästä. Poika töllötti minua hetken hölmistyneenä, ja tokaisi siihen:
- Kyllä minä osaan itsekin, en kaipaa apua. Nielaisin, mutten vastannut hänelle mitään. Onpas itsekäs lapsi. Paavo heilautti tottuneesti oikean jalkansa toiselle puolelle, kunnes takertui kiinni satulan takakaareen. Hän murahti ja sätki jaloillaan.
- Mä voin auttaa, hätkähdin, mutta sain vastaukseksi vain selkeän ei:n. Paavo oli vähällä potkaista Villen kylkeä, mutta mätkähtikin arvaamattomasti alas maahan. Paavo rykäisi muutaman kerran, ja kun tarjosin apua, tämä kieläytyi ja köpi omin avuin jaloilleen.
- Sattuiko suhun? Kysyin heti ensimmäiseksi. Vilkaisin taakseni, ja näin Lynnin juttelemassa jonkun lapsen vanhemmille.
- Äsh, ei sitten tippaakaan.
- No hyvä, vastasin huojentuneena. Pojan vanhemmathan olisivat voineet laittaa tippumisen minun syykseni, jos sille olisi sattunut pahemmin. Kukapa tietää, millainen perhe tuollakin pojalla on.
- Toi on vaan just tollanen ärsyttävä koni, tuhahti Paavo ja riisui turvaliivin yltään.
- Haluatko sä taluttaa sen talliin vai, olin kysymässä kun hän keskeytti.
- Vie sä vaan. Mä meen kertoo tolle opelle etten aio enää eläessäni ridata tolla kertaakaan. Ei mua kiinnosta tuo polle pätkän vertaa. Ja niin Paavo marssi Lynnin puheille.

Vein Villen karsinaansa, käännin sen ja purin varusteista. Kun satula ja suitset olivat paikoillaan ja kuolaimet pesty, ryhdyin harjaamaan sitä. Kävin jalat läpi - niin ja tietenkin puhdistin kaviot. Ville työnsi turpansa ruokakuppiin, ja huomattuaan, että se oli tyhjä, käänsi se katseensa minuun.
- Onko ruuat jo loppu? Kysäisin siltä samalla kun pölyharjan harjakset liukuivat pitkin se kylkeä. Ville pärskähti "vastaukseksi".
- Joo, ja sä et oo mikään ärsyttävä koni, et sitten yhtään!