Kotitallin kaunis Karina
1. syyskuuta 2011, Lynn kertoo:
Ei liene yllätys, että Mialla on ollut sormensa mukana pelin taustalla, kun talliin astelee uusi tamma. Karina, suuri ja kaunis hannoverilainen suoraan ulkomailta, tilillään kymmeniä ja taas kymmeniä sijoituksia suurista luokista - suurista, jopa puolitoistametrisistä - ajatelkaahan sitä! Ja yksittäisenä tamma loikkaa hyvinkin enemmän. Sen Mia oli ympäripuhunut Ilpon ja Aikun ostamaan. Ja minut. Ja Danielin. Tammalla oli hintaa. Ja luonnetta.
"Tuntihevoseksi?" Aikku kysyi epäluuloisena, kun me muutama viikko takaperin kävimme kokeilemassa Karinaa.
"Tuntihevoseksi? Toiko? Ei sen nuppi kestä semmosta! Vaan voithan sä tietty kokeilla sitäkin", Mia naurahti rempseästi. "Ajattelin vaan, että saisitte siitä hyvän ratsun tolle teiän nuorisolle. Siinä olisi valmis kilpuri viemään Lynninkin hevosluokkiin... Onhan se sen poni ihan näppärä peli, mutta ei siitä loputtomia asioita saa irti. Ja Santeri tykkäisi tästä ihan varmasti ja ehkäpä sie saisit Danieliski innostumaan jonkun muunkin ratsastamisesta kuin sen Jeren."
Minä kuuntelin naisten jutustelua Karinan selästä. Kiitin onneani siitä, että Mia puhui sillä tunnetulla valmentajaäänellään - ehkä se oli alitajuntaista, se vain kytkeytyi päälle, kun nainen astui maneesiin. Minä siis olin keskittyväni täysin tammaan, mutta kuuntelin kuitenkin Aikun ja Mian keskustelua. Oikeastaan minun olisi oikeastikin pitänyt keskittyä... tamma ei ollut helppo ratsastettava, ja minä huomasin kyllä, ettei se ollut rehellisesti avuillani, mistä sain syyttää itseäni. Sen huomasi myös Mia.
"Noh noh Lynn, mitä sä seilailet? Ala ratsastaa sitä hevosta - se on oikeasti hieno, kyllä se ansaitsee saada näyttää parhaat puolensa!"
"Joo..." mumisin vähän nolona ja otin ohjat vihdoin paremmalle tuntumalle ja suoritin ryhtiliikkeen satulassa.
Aika alkaa ratsastaa. Karina - jota Mia kutsui sivunmennen sanoen Korpuksi - vastusteli ja protestoi alkuun lähestulkoon jokaista apuani. Hieno se oli, kuten Mia olikin sanonut. Hieno ja vaativa hevonen, jota olisi ilo oppia ratsastamaan oikein.
Ja mitä tuli hyppäämiseen... sen homman tamma todella osasi. Minä itse en ollut kummoinenkaan hyppääjä. Osasin kyllä, mutta aloin herkästi jännittää. Vatsanpohjaani kouraisi, kun Mia puhui hyppäämisestä, ja minä tiesin kyllä, että hän haluaisi Karinan saavan näyttää todellista osaamistaan, mikä tarkoitti kunnon hyppyjä. Minä tiesin, että allani voimaa uhkuva tamma hyppäisi yli vaikka mistä, jos minä vain osaisin ratsastaa sitä. Kysymys kuuluikin, osasinko tarpeeksi hyvin? Uskaltaisinko? Yritettävä ainakin olisi.
Mia pisti meidät hyppäämään parin pienen verryttelyesteen yli, ja kaikki tuntui helpolta. Karina oli innoissaan päästessään hyppäämään, paljon innokkaampi kuin kertaakaan alkuratsastuksen aikana. Herkkää hevosta täytyi ratsastaa, ja minä ratsastin - ja ennen kuin huomasinkaan, me lensimme. Hieman hirvitti, kun lopulta lähestyimme Mian määräämää suurensuurta estettä (hyvä on, ei se varmastikaan kovin paljoa yli metrin voinut olla, mutta tuntui ainakin kaksimetriseltä), mutta hups vain. Karina teki millintarkkaa työtä, ja saatoin vain kohota liitelemään korkealle ilmaan sen kanssa. Aivan liian pian hyppy oli ohi. Minulla oli hankaluuksia saada tammaa kiinni sen jälkeen.
"Wou", karkasi huuliltani, kun viimein sain Karinan raviin.
"Sanos muuta! Aika kiva, eikö vain?" Mia naureskeli.
"Joo... joo. Ihan - ihan hauska", sanoin ja yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta se oli vaikeaa - minä olin hypännyt, oikeasti hypännyt: tuota saattoi jo todella kutsua hyppäämiseksi! "Geez, Säne tykkäisi tästä hevosesta!"
"... ja Däns ottais sen varmasti mielellään tuuppausprojektikseen", Mia veikkasi virnistäen. "Se varmaan veisi sen läpi niistä helppo A-luokista ja vaatisi täydellisen keskittymisen. Ties vaikka päätyisi toikin estehevonen vielä kilpailemaan vaativaa... Petri varmaan myhäilisi silkkaa tyytyväisyyttään tullessaan kertomaan mulle, kuinka hän on onnistunut takomaan mun luupäisen estetammani päähän vaativan liikkeet ja vielä saanut sen suoriutumaan sellaisesta luokasta kunnialla."
"Ei tää ole mikään luupää", puolustin tammaa ja näin, kuinka Aikun suupieliä nyki.
"No ei, vähän vaan keskittymiskyvytön tättähäärä aina välillä", Mia myönsi. "Miten on, tuutteko toistamiseen niin että pojatkin on mukana?"
Ja kyllä me sitten mentiin, eikä poikia tarvinnut juuri ympäripuhua. En oikeastaan tiedä, mikä meidät sai lopulta päättämään, että meidän pieneen ratsastuskoulupahaseemme tarvittiin jättiluokkien hyppääjä. Santeri innostui välittömästi ja vaikka Daniel ei mitään sanonutkaan, arvasin tämän olevan kovin kiinnostunut luonteikkaasta tammasta. Myöhemmin, kun olimme kahdestaan Danin kämpillä aloittelemassa leffankatselua, vaadin tietää, mitä hän ajatteli Karinasta. Hän piti siitä.
Niin pidimme me kaikki muutkin, ja hupsista heijaa! Sitä päätöstä ei liian pitkään mietitty, vaan Mian Madagaskarintuonti* siirtyi meidän omistukseemme.
Tamman astellessa talliin se tuo mukanaan myös jännityksen. Karina on ennen Madagaskarilta lähtöään astutettu Wincaren upealla hannoverilaisorilla. Varsakuume vallatkoon tallin - kiitos kuningatarmaisen Karinan.
* Karina saapui Mian kautta Mallaspuroon Wincaresta, Madagaskarilta.
