Artun hoitopäiväkirja

[Lynn]

. . .

[Solina]

18.4.2010

Aikaa on kulunut siitä, kun viimeksi Arttua edes näin. Paljon on muuttunut orin elämässä, pihattoasukista talliin muuttanut ori on lisäksi matkannut hyvän tovin kuljetusautossa, saapuakseen uuteen kotiinsa, Mallaspuron tilalle. Ajelin harhaan useamman kerran, ennenkuin löysin oikeaan osotteeseen - tyypillistä minulta. Paiskasin autonoven kiinni ja katsahdin ympärilleni. Siisti piha, tarhoissa seisoskeli muutama tyytyväisen näköinen hevonen. Soittelin matkalta etukäteen, että ottaisivat Artun sisään, ja astuessani sisään talliin kuuluikin karsinasta tuttu hörähdys. Ei tietenkään minulle omistettuna, vaan enemmänkin ruokkijalle. Iloisesti hymyillen Lynn astui talliin jäljessäni, vaihtoi sanan jos useammankin Artusta, kadoten sitten kiireisimpiin hommiin. Lupasin käydä Artun kanssa vähän tutustumassa tilan mahtaviin maastoihin.

Raotin orin karsinan ovea ja livahdin sisään. Arttu katseli minua korvat hörössä ja nuuhki päästä varpaisiin. Maistoipa vielä kengänkärkeä, kuin todetakseen, ettei se ihan mene niinkuin sadussa, jälleennäkeminen. Suljin oven ja hain orin varusteet valmiiksi oven ulkopuolelle. Arttu kurkisteli karsinastaan uteliaana, välillä kuopaisten jalallaan, kertoen, että karsinassa seisoskelu tympii. Nappasin korista kumisuan ja pujahdin takaisin karsinaan. Arttu oli verrattain ohuella karvalla jo valmiiksi, ainakin jos pihattolaiskylmäverisiini vertaa. Irtokarvaa kuitenkin tuntui riittävän, ja ori nautiskeli harjaamisesta silminnähden. Vaihdoin kumisuan pehmeään harjaan, ja harjasin orin vielä läpi. Vielä Artun mielestä pelottava suihkaus jouhenselvitysainetta harjaan ja häntään, ja selvittelin valkoiset jouhet. Ori näytti kovin siistiltä ja hyväkuntoiselta.

Varustin orin maastolenkkiä varten, suojat jalkoihin, satula selkään ja suitset nivelillä päähän. Ori näytti todentotta syötävän suloiselta, tai pikemminkin komealta, hieman erisarjassa Arttu kuitenkin painii, kuin raskastekoisemmat hevoseni. Talutin orin pihalle, ja onnistuin kiipeämään korkean orin selkään. Arttu hörähti kainosti tarhassa seisoskeleville hevosille, seisten nätisti paikoillaan vyön kiristyksen ja jalustinten säädön ajan. Sitten pyysin orin kävelemään, ja kertasin mielessäni alueen karttaa. Josko sieltä löytyisi suunniteltu reitti. Lähdimme pihasta kohti Mallaspuroa, huikkasin reittivalintani leikkimielellä Lynnille, siltä varalta, että Arttu tulisikin yksin kotiin.

Ori käveli reippaalla askeleella nuuhkien, katsellen ja kuunnellen ympäristöä. Itsekin jäin välillä ihailemaan milloin mitäkin upeita maisemia. Hiekka ratisi orin kavioiden alla, aurinko paistoi jo mukavasti lämmittäen, tuntui niin tutulta ja mukavalta istua Artun satulassa. Ainakin siihen asti, kunnes tiellä näkyi äärimmäisen pelottava, suorastaan kauhistuttava lätäkkö! Ori puhisi ja pörisi, jännittyi niin, että sydämen syke tuntui satulan päälle, ja ehdotti kotiinpäin kääntymistä.
"Älähän höpsi!" naurahdin. Niin tyypillistä Arttua... Kannustin oria päättäväisesti, ja sainkin sen jännittyneesti lähestymään lätäkköä. Ori painoi turpansa veteen, ja käveli sitten yllättäin rennosti lätäkön yli, ja matka jatkui ihan kuin mitään pelottavaa ei olisi ollutkaan. No, eihän siinä kyllä oikeasti ollutkaan...

Kohta saavuimme purolle, kohtaan jossa silta ylittää sen, reitin jatkuessa sekä vasemmalle, että sillan yli suoraan. Tarkoitus oli kiertää lyhyt lenkki, kääntyä tästä vasemmalle ja kylätien kautta kotiin, mutta sillan jälkeen jatkuva tie näytti houkuttelevalta, joten jatkoimme matkaa sillan yli. Arttu vähän kyttäili sillan kohdilla, kuin kokeillakseen, että saisiko minutkin lietsottua pienoiseen paniikkiin. Orin tavat jokseenkin tulleet jo tutuiksi, ja yltiörentona istuskellessani orikin rentoutui ja jätti turhan kyttäilyn. Tie vaikutti hyvältä, ei lätäkköjä saati muuta hurjan kamalaa, joten pyysin Artun raville. Kevennellen ravailimme pitkin metsätietä, Arttu välillä ehdotellen jo reippaampia askellajeja, välillä kytäten kauhulla pelottavaa kivimörköä. Välissä kävelimme, ja lopulta päädyimme mitä parhaimmalle laukkapätkälle. Arttu nosti laukan hillitysti, mutta innostui lähes välittömästi. No, mikäpä siinä, antaa mennä jos on mennäkseen. Laukkasimme reipasta vauhtia pidemmän pätkän kuin suunnittelin, sitten hidastin orin takaisin käynnille. Katsahdin kelloa, ja totesin, että olimme olleet reissussa jo melkein tunnin. Eiköhän olisi aika kääntyä kotiinpäin...

Loppulenkki menikin ilman sen suurempia kommelluksia, ori oli reipas ja yllättävän rento, laukassakin pysyi hyvin pyydetyssä vauhdissa, eikä kyttäillyt tai jännittänyt. Vähän Arttua kyllä hirvitti, kun sorsapariskunta oli laskeutunut purolle sillan viereen. Vähän aikaa ori epäröi, voiko siitä mennä ohikaan, jos linnut juuri kohdalla lehahtavatkin lentoon, mutta lopulta herra asteli sievästi sillan yli. Loppumatka käveltiin pitkin ohjin, ja Arttu tutkaili ympäristöä kiinnostuneena. Tallin pihalla se tanssahti muutaman askeleen, ja hirnahti kimakasti, kun joku talutti hevostaan pihan läpi tarhalle. Löystin satulavyötä ja laskeuduin alas.
"Hieno poika... Olit kyllä niin hienosti!" kehuin oria silitellen ja rapsutellen sen kaulaa. Arttu otti kehut vastaan kainostellen. Talutin orin takaisin talliin, riisuin varusteet ja harjailin oria, kun Lynn ilmeistyi karsinan ovelle.
"Mitenkäs teillä meni?" hän kysyi hymyillen, ja silitti orin otsaa.
"Tosi hyvin! Ihan itsekin yllätyin... Olin melko varma, että näin pitkän tauon jälkeen Arttu olisi tuntunut vieraalta. Vaan ihan sama tapaus se on edelleen, ehkä jopa paremmin käyttäytyvä!" naurahdin. Arttu pärskähti kuin tuhahtaakseen ja Lynn naurahti.
"On se ollut vähän käytöskoulussa täälä. Erittäin mukava ori se kyllä on, kaikki tuntuvat tykkäävän siitä." hän kertoili. Arttu kuopaisi jalallaan ja kolautti karsinan ovea.
"Ihan oikein, tarhaan sinulla on tietysti jo kova kiire." Lynn naurahti Artulle.
"Minä voin viedä sen." hän jatkoi hymyillen. Jäin itse keräilemään varusteita oikeille paikoilleen, kun Lynn talutti kullanhohtoisen orin tarhailemaan. Pihalta kuului Artun kimeä hirnahdus, se sai minut hymyilemään.

Heitin ratsastusvarusteet auton takapenkille ja vedin oven kiinni. Lynn heilutti ohi kävellessään, ja elehti soittelevansa orin kuulumisia. Näin ainakin luulisin... Käynnistin auton ja ajelin hiljalleen kauemmas pihapiiristä. Lupailin mielessäni, että tauko Artun kanssa touhuamisesta olisi ohi. Joskin pitkän ajomatkan takia kovin usein en Mallaspurolle asti Arttua ehdi moikkaamaan...

[Lynn]

Maanantai 14. kesäkuuta - Ihan tavallinen Arttu
Daniel kertoo:

"Keskity nyt, hyvä nainen, siihen ratsastamiseen äläkä anna sen ponin tehdä mitä se lystää," puuskahdan ja olen vähällä tukehtua kentän pölisevään hiekkaan Lynnin ravata jumputtaessa ohitseni lihavan vuonohevosenkuvatuksensa kanssa.
"Mähän keskityn koko ajan!" Lynn ärähtää takaisin ja korjaa itseään keskemmälle satulassa. "Eikä se nyt sentään tee mitä se lystää, se ei vaan... mä en vaan saa sitä kulkemaan nyt arvon herralle kelpaavalla tavalla!"
"Puhu vähemmän ja ratsasta enemmän", sanon, enkä voi olla virnistämättä, kun tyttö pyöräyttää silmiään - Lynnin piinaaminen piristää päivää, ja jösses sentään, parantaa maanantaiaamun krapulaa paremmin kuin mikään muu, paitsi ehkä... Pyyhin ajatuksen mielestäni, mutta Lynn tuntuu huomanneen ilmeeni.

"Jeesus Dani, sä taidat ihan oikeasti nauttia tästä! Mä en jaksa enää, eikä Kaaoskaan kohta - kato nyt sitä, se on ihan hikinen. Meille riitti tältä päivältä", Lynn julistaa ja siirtää paksupäisen poninsa käyntiin. "Kiitos avusta, vaikka sä kyllä kiusaat mua välillä ihan tarkotuksella. Ainakaan Kaaos ei tällä kertaa paiskonut mua päin seiniä ja juossut kentän aidoista läpi. Ja kyllä mäkin tältä tunnilta jotain sain..."
"Niin kuin mitä?" kysyn.
"Hiertymiä", tyttö jupisee vastaukseksi.

Virnistän hurmaavasti ja vastustan kiusausta kiusata Santerin serkkutyttöä entisestään kyselemällä tarkempaa infoa niistä hiertymistä. Eipä sillä, tuskinpa tyttö suostuisi niistä sen enempää kertomaankaan. Lynn valuttaa ponilleen pitkät ohjat ja sipaisee nutturalta karanneen vaalean hiuskiehkuran korvan taakse. Kaaos näyttää totisesti rättiväsyneeltä, kuten ratsastajansakin, eikä edes yritä toteuttaa mitään omia päähänpistojaan, joiden katselemisesta olen saanut nauttia muutaman tunnin ajan kuluneiden parin viikon aikana. Solmimme Lynnin kanssa jonkunlaisen sopimuksen; minä autan vaaleaverikköä kurittoman poninsa koulimisessa ja hän tekee sitten puolestani milloin mitäkin - siivoaa, esimerkiksi.

"No mut kyllähän se nyt näytti paremmalta kuin edellisellä kerralla", sanon totuudenmukaisesti.
"Nii-in, ja tuntuikin vähäsen, mutta tekemistä piisaa", tyttö toteaa mietteliäänä. "Muuten hei, ratsastatko sä Artun tänään?"
"Joo-o, kyl mä aattelin. Musta tuntuu että tänään saattaa ukkostaa, joten ehkä mun kannattaisi kohta hoitaa se homma alta pois", vastaan ja vilkaisen kauempaa lähestyvää tummaa pilvimassaa. "Mennään vähän pellolle, mä en ole kokeillut sitä vielä muualla kuin kentällä ja maneesissa."
"Mä tuun kyllä katsomaan - mä haluan nähdä, miten se käyttäytyy", Lynn ilmoittaa ja nyökkään.
"Siitä vaan. Mä taidan mennä laittamaan sitä kuntoon."

Eksyn pienelle lakisääteiselle tupakkatauolle ennen kuin ehdin edes suuliin hakemaan Artun riimunnarua, ja niinpä Lynn on ehtinyt hoitaa Kaaoksen alta pois, käynyt vaihtamassa vaatekerrastonsa astetta kevyempään ja poiminut Santeri-serkkunsa jostakin mukaansa, kun lopulta talutan ison orin tallin pihaan. Santeri lupaa roikkua toiselta puolelta vastaan, kun nousen kyytiin, mutta jotenkin armas veljenpuolikkaani unohtuu jälleen haaveilemaan, kun eräs punapäinen hevosenomistaja porhaltaa pyörällä pihaan.
"Thanks a lot, dude", äsähdän Santulle, jonka ansiosta satula keikahtaa hienoisesti vasemmalle. "Herää, pahvi ja käyttäydy kuin mies - älä leukaasi tiputa, vaikka ajatukset harhaileekin."

Santtu on vähällä punastua, mutten ehdi heittää enää mitään muuta nasevaa, kun Brenna tajuaa minun olevan ratsailla. Tytön leuka loksahtaa ja silmät laajenevat.
"Daniel! Osaatko sä - osaatko sä nousta hevosen selkään?" tyttö kysyy typeränä.
"No en, kun ihan kamelin selkään", tuhahdan silmiäni pyöritellen. "Juu, en mä vissiin turhaan ole kuluttanut vuosia hevosen selässä, kun osaan jopa nousta hevosen selkään."
"Vuosia? Mitä sä solkotat?" Brenna kysyy epäluuloisena.
"Dani tarkottaa, että se on ennen ratsastanut ja aika paljonkin", Lynn katsoo parhaaksi selventää. "Mä sain sen houkuteltua kokeilemaan Arttua ja nyt se on ratsastanut sitä jo jonkun aikaa - etkö sä tiennyt?"
"No en", Brenna sanoo.
"No, nyt tiedät. Ja jos arvon seurakunta ei pistä pahakseen, mä lähtisin nyt sinne pellolle ratsastamaan, että ehditään tehdä jotain hyvän sään aikana", tokaisen ja siirrän Artun käyntiin.
"Nähään myöhemmin", Lynn huikkaa Brennalle ja tarttuu Santtua käsipuolesta saadakseen tämän liikkeelle.

Annan Artun kävellä pitkin ohjin takaniitylle saakka. Ori tiirailee ympäristöään jännittyneen oloisena, mutta järin säikky se ei tunnu olevan, utelias lähinnä. Alan keräillä ohjia ja tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa, kierrän pellon kerran käynnissä tarkistaakseni, ettei mitään hurjia kuoppia ja soita ole ilmestynyt sitten edellisen käyntini. Arttua niityn laidat jännittävät, mutta olen kuin en huomaisikaan ja siirrän hevosen raviin ja laajalle ympyrälle lähelle kiveä, jolle Santtu istahtaa juuri parhaillaan. Arttu keskittyy hetkeksi kyttäämään velipuoltani, mutta siirrän sen huomion takaisin itseeni ja pyrin pikkuhiljaa saamaan hevosta rentoutumaan.

Arttu on nyt sitten siirtynyt kokonaan meidän omistukseemme, pohdiskelen kevennellessäni hevosen ravin tahtiin. Kohta se on sitten tuntihevonen, mikä harmittaa minua kieltämättä hieman. Orissa on sitä jotain, ja olen viihtynyt sen satulassa melkoisen hyvin. Arttu on edistynyt... ja minä olen saanut palautettua mieleeni sen seikan, jonka takia aikanaan hevosiin ihastuin. Kun Arttu siirtyy tuntikäyttöön, voin yhä ratsastella sillä silloin tällöin, mutta oikeastaan olen nauttinut saadessani pitää sitä ikään kuin itselläni. No, aika näyttää miten tässä käy... Arttu pureskelee kuolainta kevyesti ja vaihdan ympyrällä suuntaa.

"Tänään ei tehdä mitään vaikeita", ilmoitan hevoselle siirtäessäni sen hetken päästä käyntiin ja suunnatessani kohti niityn takaosia.
Arttu jännittyy aavistuksen verran, mutta rauhoittuu huomatessaan, että mitään hurjaa ei niityn perältäkään löydy. Teen muutaman pysähdyksen ja peruutuksen ja ratsastan sitten loppumatkan kohti niityn nurkkaa avotaivutusta tapaillen. Arttu vastaa jokaiseen apuun, toisinaan hieman epäröivästi, mutta nopeasti kuitenkin. Teemme kokonaisen tunnin ajan lähinnä käyntityöskentelyä ja rentoa laukkailua, ravaamiset jäävät vähemmälle.

"Se näyttää hyvältä", kuulen Lynnin sanovan Santulle kävelyttäessäni Arttua kohti kaksikkoa.
"Kiitos, kiva jos miellytän", kiusoittelen ja saan punan kohoamaan Lynnin poskille.
"En mä susta puhunut, kun Artusta..." tyttö selittää.
"Niin niin, toki", Santtu yhtyy kiusantekoon.
"Lopettakaa, ei saa kiusata pientä parkaa, kaksi yhtä vastaan on epäreilu asetelma", Lynn sanoo ja naurahtaa. "Mutta vakavasti ottaen, Arttu näyttää oikein hyvältä ja Dani ratsasti hyvin, ootteko nyt tyytyväisiä vai tarkennanko mä tarkoituksiani vielä?"
"Aha, pitääkö mun olla tyytyväinen siihen, että mä en sitten näytäkkään hyvältä?" kysyn loukkaantunutta äänensävyä tavoitellen.
"No en mä nyt si... äh, olkaa hiljaa ja lopettakaa se virnuilu, kumpainenkin", siropiirteinen vaaleaverikkö tuhahtaa. "Yrittäkää käyttäytyä ikänne mukaisesti, jooko?"
"Joo joo. Voitaskohan me lähteä tallille, täällä alkaa tosissaan vaikuttaa ukkostaenteilevältä", Santtu sanoo ja vilkaisee taivaalle. "Ja sitä paitsi mä tänään tulee futista."
"No sitä nyt tulee koko ajan", Lynn sanoo ja kuulostaa melko kyllästyneeltä. "Onneksi mä voin tehdä iltatallin, niin ei tarvitse kuunnella sitä iänikuista torventoitotusta. Miksei ne voineet kieltää niitä torvia? Parikymmentä desibeliä sinne tänne äänenvoimakkuuden suhteen, kun niitä torvia on siellä useampi tuhat soimassa..."
"Sä alat kuulostaa ihan mutsilta", en voi olla huomauttamatta ja vastaukseksi saan vain olan yli näytetyn keskisormen. "Soo soo! Hienot naiset ei tee noin!"
"Mä en olekaan hieno nainen", kuulen Lynnin tuhahtavan ja sekä minä että Santtu hymyilemme hiljaa itseksemme.

Hoidan Artun huolellisesti ja tervehdin poninkutalettaan katsomaan tullutta Annea. Taputan Arttua kiitokseksi tämänpäiväisestä fiksusta käytöksestä ja suuntaan sitten päärakennukseen, jonka yläkerrassa Santtu jo virittelee kisakatsomoa. Uppoan sohvaan Santun vallattua säkkituolin ja katselen potkupallopeliä. Myöhemmin Lynnkin liittyy seuraan ja istahtaa sohvalle. Lopulta havahdun siihen, että olemme kaikki nukahtaneet kesken pelin.

[Lynn]

Lauantai 25. syyskuuta - Tapahtui kerran kenttäkilpailuissa
(Arttu, Lynn ja Daniel piipahtivat Liekkijärven syksyisen hevostapahtuman kenttäkilpailuissa.)

Lynn nukkuu. Tyttö on taatusti rättiväsynyt. Daniel luotsaa autoa määrätietoisesti eteenpäin ja vilkaisee välillä vieressään nukkuvaa tyttöä, joka nojaa viileään ikkunalasiin ja näyttää lähestulkoon elottomalta. Lynn teki hitonmoisesti hommia tänään, Daniel ajattelee ja katsahtaa taustapeiliä. Joku pyrkii taas ohi. Hevosenkuljetusvaunu on monelle kuin punainen liina härälle. Nuori mies hätkähtää ajatuksistaan, kun vaaleatukkainen tyttö ynähtää unissaan ja vaihtaa hieman asentoa apukuskin penkillä.

Mikään ei kenties mennyt aivan täsmälleen niin kuin piti, mutta loppupeleissä kaikki sujui kuitenkin hyvin, mustatukkainen mies pohdiskelee. Sen sijaan, että hän olisi itse ratsastanut Artulla, kuten oli suunniteltu, hänen onnistui nyrjäyttää ranteensa edellisessä jääkiekko-ottelussaan. Nyt ranne on jo parempi, mutta ratsastajaksi hänestä ei olisi ollut, ja niin Lynn lupautui ratsastamaan hänen puolestaan. Vielä aamulla tyttö oli kuitenkin vähällä aiheuttaa Danielille harmaita hiuksia päätettyään hermoilla tyypilliseen tapaansa. Hän ilmestyi kalpeana aamupalapöytään käytyään varmistamassa, että Arttu on valmiina lähtöön, ja totesi, ettei hänestä ole tähän.

"Ai mitä?" Daniel kysyi hämmentyneenä ja korviaan uskomatta meinattuaan tukehtua aamukahviinsa tytön kuolemanvakavan ilmeen nähtyään.
"Niin että ei musta ole tähän! En mä pysty siihen. Arttu varmaan karkaa mun käsistä kun se kyttää kaikkea siellä ja mä unohdan radan ja sitä paitsi mitä jos me vaikka eksytään maastoesteosuudella tai jos se kaatuu esteradalla tai jos satulavyö katkeaa tai..." Lynn vuodatti, kunnes hänen oli viimein vedettävä henkeä.
Daniel tuijotti velipuolensa Santerin serkkua, tyttöä, joka tavallisesti omasi lehmän hermot, kun kyseessä oli mikä tahansa hevosiin liittyvä asia. Kilpailuhermoja tyttöparalle ei oltu suotu.

"Mun olisi varmaan vaan parempi jäädä lukemaan bilsan ylppäreihin ja... ja... unohdettaisiin tää juttu, ei lähdettäisi ollenkaan... Dani kiltti, etkö sä voisi olla jo kunnossa? Sun täytyy ratsastaa Artulla tänään! Mä en pysty siihen, mä pilaan kaiken", Lynn aneli lopulta saaden Danielin huokaisemaan.
"Et sä mitään pilaa, kulta rakas", Daniel sanoi ja myhäili itsekseen saatuaan tytön hätkähtämään ja punehtumaan kevyesti. "Sä osaat kyllä, ja mä olen siellä neuvomassa, jos se yhtään lohduttaa. Eikä tää ole hengenvaarallisen vakavaa, tavoite on, että Arttu saa vielä tilaisuuden kokeilla kisahermojaan. Se on hieno hevonen ja sä olet taitava ratsastaja - kun et panikoi tommosia ihan turhia - eli mikä ongelma tässä yhtälössä sun mielestäsi nyt sitten on?"
"No se hermoilu?" Lynn ehdotti vaisusti.
"Ota kahvia ja lakkaa ajattelemasta hetkeksi. Naiset miettii aina liikaa ja sitten niistä tulee tommosia hosuleita", Daniel tuumasi päätään pudistellen ja sai kuin saikin tytön istumaan hetkeksi alas.
"Mutta kun en mä osaa..." Lynn mutisi vielä, mutta hiljeni sitten ja alkoi tuijotella kahvikuppiaan.

Kilpailupaikalla kävi melkoinen kuhina, kun he saapuivat. Daniel lähti hoitamaan ilmoittautumisia ja jätti Lynnin puunamaan Arttua. Pian ratsukko marssi lämmittelyalueelle ja tummatukkainen mies asettautui aidan taakse seuraamaan niinsanottujen suojattiensa verryttelyä. Lynn hallitsi hermonsa päästyään Artun satulaan, ja vaikka kookas ori olikin melko säpäkällä tuulella, tytön onnistui pitää se aisoissa koko verryttelyn ajan. Radalla Arttu unohtui hetkeksi tuijottelemaan pelottavia kouluaitoja, mutta loppujen lopuksi ratsukon suoritus oli varsin ehjä ja asiallinen.

"Se meni hei tosi hyvin, eikä ollut mitään pelkoa siitä, että sä olisit pilannut kaiken", Daniel virnisti Lynnille, joka veti syvään henkeä ratsastaessaan hevosen ulos maneesista.
"Joo, paitsi että mä olin vähällä pyörtyä kun mä pidätin mun hengitystä", tyttö pihahti.
"Miksi sä niin teit? Eikö se ole vähän riskialtista?" Daniel ei voinut olla kysymättä ja joutui siitä hyvästä väistämään melko huonosti tähdättyä huitaisuyritystä.
"Epäreilua käydä kimppuun hevosen selästä", nuori mies protestoi. "Sä olet paljon ylempänä."
"Hei, mikä tossa kuulostaa tosi tutulta? Ai niin, tehän ootte Santun kanssa yleensä aina paljon ylempänä kuin mä", Lynn tuhahti, mutta hymyili sitten.

Maastoesteosuuden jälkeen Lynn tuskin muisti enää aamuista panikoimistaan. Rata sujui melko hyvin, vaikka tyttö olikin vähällä suistua satulasta Artun kieltäytyessä eräälle tynnyreistä kootulle esteelle. Arttu esitti muutamia eriskummallisia loikkia esteiden ylitse, mutta Lynnillä ja Danielilla oli syytä hymyillä maastoesteradan jälkeen, sillä tavallisesti melko säikyn Artun kanssa yksi ainoa kielto oli valtavan suuri saavutus.
"Mitähän lie poppakonstia käytitkään sen kanssa äsken, kun se ei pöllöillyt sen enempää, tee se uudestaan niin rataesteet on ihan helppo nakki", Daniel tokaisi Lynnille juuri ennen ratsukon siirtymistä esteradalle.

Artusta näki jo kauas, että se kävi melkoisilla kierroksilla esteradan nähdessään. Lynn teki parhaansa rauhoitellakseen hevosta, joka sinkosi heti tervehdyksen jälkeen valtaisaan, pomppivaan laukkaan päätä pystyssä pidellen. Arttu oli hionnut jo kiitettävästi ja varmasti vain turhan ylikierroksilla näyttääkseen väsyneeltä, mutta Lynn tunsi kyllä miten sen askel oli muuttunut aavistuksen verran raskaammaksi, vaikkei se päällepäin näkynytkään. Siitä huolimatta ori teki radalla parhaansa; tällä kertaa se ei tuntunut pelkäävän erikoisempiakaan esteitä eikä sitä pidätellyt mikään, kun se painalsi menemään radalla kuunnellen Lynnin ohjaavia apuja viivyttelemättä. Toisin kuin ohjaustehosteet, jarrut tuntuivat täysin kadonneen, ja jopa Danielia pelotti katsoa ratsukon etenemistä radalla.

"Hullu hevonen, hullu hevonen, hidasta!" Lynn aneli yhteenpuristuneiden hampaidensa lomasta, kun he lähestyivät suhteutettua linjaa huumaavalla vauhdilla.
Artun kaviot ropsauttivat hiekkaa esteen päälle ja sitten hevonen paahtoikin jo linjan toiselle osalle ja päätyi Lynnin pelkojen mukaisesti turhan lähelle estettä. Vain onnenkantamoinen saatteli ratsukon turvallisesti esteen toiselle puolelle ja maalilinjan yli. Liidunvalkea Lynn teki parhaansa hidastaakseen Artun vauhtia, mutta kesti tovin, ennen kuin iso ori siirtyi raviin. Ratsukko poistui radalta nykivässä ravinsekaisessa käynnissä ja Lynnin kädet tärisivät silkasta helpotuksesta. He suoriutuivat kaikesta hengissä.

"Se on ihan väsyksissä", Lynn raportoi ensitöikseen Danielille, joka oli tuonut Artulle loimen kentälle. "Onneksi, onneksi se kuunteli edes ohjausta!"
"Se näytti pelottavalta", Danielin oli pakko myöntää tytölle. "Hyvin sinnitelty. Ravaile sen kanssa vähän ja kävelytä sitten ihan reilusti."

Loppujen lopuksi Arttu ja Lynn palkittiin ruusukkeella. Aivan kärkeen heidän suorituksensa ei riittänyt, mutta Lynn ja Daniel olivat enemmän kuin tyytyväisiä ja niin oli kotiväki Mallaspurossakin, kun Daniel soitti heille ja kertoili kisapäivän kulusta Lynnin laittaessa Arttua valmiiksi kotimatkaa varten.

Daniel hidastaa yhdistelmäajoneuvon vauhtia kääntyessään asfaltoidulta päätieltä hiekkatielle. Miehen vieressä istuva Lynn havahtuu hereille ja näyttää hämmentyneeltä katsoessaan ulos ikkunasta.
"Joko me ollaan täällä asti?" tyttö kysyy.
"Jo", Daniel vastaa vaaleaverikölle, joka venyttää kipeytynyttä niskaansa ja hipaisee sitten mukitelineeseen runnottua ruusuketta.
"Ajatella, että se meni sitten niinkin hyvin", Lynn sanoo haltioituneen oloisena.
"Joo. Ollaan me vaan kuule aika loistotiimi", Daniel virnistää ja iskee tytölle silmää saaden tämän totaalisen hämilleen. "Ja kuule - kai mä saan viedä sut joku päivä ulos, noin niin kuin vaikkapa menestyksen kunniaksi?"

Lynn unohtuu tuijottamaan Danielia, joka kääntää auton tallin pihaan vievälle tielle ja on kuin ei huomaisikaan tytön yllättynyttä ilmettä ja poskille kohonnutta kevyttä punaa. Lopulta Lynn saa koottua itsensä.
"Mä... Mulla on lähipäivinä varmaan sen verran kiire kirjotuksien kanssa, että mä en kerkiä... mutta myöhemmin sitten, jos tarjous on yhä voimassa", tyttö sanoo takellellen hieman sanoissaan.
"Ihan varmasti on", mustatukkainen nuori mies vakuuttaa ja hymyilee. "Ihan koska tahansa."

Liekö sitten ihmekään, että Lynnin jalat ovat pitkän päivän jäljiltä - tai muuten vaan - vähällä kieltäytyä kantamasta omistajaansa, kun on aika nousta autosta ja vastaanottaa kotiväen onnittelut hienosti menneen kilpailupäivän johdosta?

[Meeba]

This might be the start of our relationship! (Mistä kaikki alkaakaan 29.9.2010)


Arttu. Arttu Arttu Arttu. Hoen orin nimeä päässäni. Olin jo ollut niin monella tallilla, että pää meni sekaisin! Hyräilen pirteästi astellessani tummansininen huppari kainalossani orin karsinalle. "Ootko sä Meeba?" Vaaleahiuksinen tyttö, eli Lynn ilmestyi ovelle. "Minäkö? No jep!" Hymähdän. "Siinä on Arttu." Hän osoittaa viereeni, kultaiseen oriin, joka jäysää komealla purukarustollaan heinää. Se nostaa päänsä ylväästi yläilmoihin, ja hirnahtaa minulle, niin että heinät tipahtelevat yksi kerrallaan toisen suusta. "Oi, se on tosi komea!" Hymyilen innoissani. "Aattelin et te voisitte vähän ratsastaa tuolla maneesissa kokeeksi? Jos vaan haluat, meinaan", tyttö satuloi Kaaosta, äkäistä vuonohevosruunaansa. Avaan karsinan oven ja tartun harjapakkiin, jonka Lynn toi minulle. "Noniin, heippa, Arttu.." Juttelen orille hymyillen, en ollenkaan peloissani. Ojennan iloisena käteni nuuhkittavaksi, mutta nuuhkimisen sijaan Arttu nuolaisee minua, ja minä kikatan. Lähestyn Artun hyväksyttyä minut oria lähemmäs, ja silitän isoa hevosta kaulalta. "Hyvä poika. Katotaas miten harjailu sujuu, eiks niin?" Hymyilen orille, joka katselee minua korkeuksista pärskien. Sidon Artun vetosolmulla aitaan ja avaan harjapakin.


Ensin otan, yllätys-yllätys pölärin, jolla harjailen Arttua pyörein liikkein. Ensin toinen säpsähteli, mutta sitten alkoi sujua. Harjattuani otin riimun toiselle ja talutin tämän tarhoille. "Lähetkö pian kotiin?" Lynn kysyy. "Jep... on koeviikko, harjottelen ahkerasti..." Puuskahdan tylsistyneesti. "Sä varmaan häärit tallilla koko ajan", virnistin Lynnille, joka veti pukittelevan Kaaoksen ohjista. "Kamala kaaos! Sehän potkas sun laukkua - kato Lynn, kaikki levittäytyi." Huudahdan ja osoitan tytön laukkua. "Niin, tämä on kamala Kaaos", tyttö virnistää minulle. Kallistan päätäni. "Herran nimi on Kaaos." Tyttö taputtaa vuonista kaulalle. "Aaaaaaaa. Se selittääkin kaiken Kaaoksen", nauraa räkätän. Sitten käännyn Artun puoleen. Olin silittämässä toista, mutta sitten se lähti ravaamaan poispäin. "Äh, tollanen se on, vähän ujo ekaks, mutta kyllä se siitä sitten." Tyttö kertoo. "Katoin ainakin että teillä alko synkkaa heti", Lynn ohjasi vuonohevosensa maneesiin päin. "Nähään!" Hän huutaa perääni. Lähden vähitellen poispäin tallista - Artun hyvästellessäni. Tästä kaikki alkaa.


Arttu och Meeba 1hm

Tervetuloa vielä joukkoon, Meeba! Hyvän alun tuntuu hoitotaipaleesi saaneen

Kiinnitäthän jatkossa huomiota tarinoidesi vuoropuheluihin? Tarinaa on vaikea lukea ja sen tapahtumissa ja henkilöiden sanomisissa on hankala pysyä mukana, kun kaikki teksti vuorosanoineen ja kuvailevine tai kertovine pätkineen on ladottu perä perään yhteen kappaleeseen. Vuorosanoille olisi tarkoitus antaa oma rivinsä. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että vuorosanan jälkeen tuleva lause alkaa yleensä pienellä kirjaimella, mikäli ensimmäinen sana ei ole erisnimi.
Aikamuodot on kanssa sellainen pieni seikka, jotka tuppaavat menemään allekirjoittaneellakin välillä sekaisin: niiden kanssa pitää vaan olla tarkkana, kyllä se siitä!

Korjasin tekstisi ensimmäisen kappaleen (punaisella tekemäni korjaukset):

Arttu. Arttu Arttu Arttu. Hoen orin nimeä päässäni. Olen jo ollut niin monella tallilla, että pää menee sekaisin! Hyräilen pirteästi astellessani tummansininen huppari kainalossani orin karsinalle.
"Ootko sä Meeba?" vaaleahiuksinen tyttö, eli Lynn, ilmestyi ovelle.
"Minäkö? No jep!" hymähdän.
"Siinä on Arttu," hän osoittaa viereeni, kultaiseen oriin, joka jäystää komealla purukarustollaan heinää.
Se nostaa päänsä ylväästi yläilmoihin, ja hirnahtaa minulle, niin että heinät tipahtelevat yksi kerrallaan toisen suusta.
"Oi, se on tosi komea!" hymyilen innoissani.
"Aattelin et te voisitte vähän ratsastaa tuolla maneesissa kokeeksi? Jos vaan haluat, meinaan", tyttö satuloi Kaaosta, äkäistä vuonohevosruunaansa.
Avaan karsinan oven ja tartun harjapakkiin, jonka Lynn toi minulle.
"Noniin, heippa, Arttu..." juttelen orille hymyillen, en ollenkaan peloissani.
Ojennan iloisena käteni nuuhkittavaksi, mutta nuuhkimisen sijaan Arttu nuolaisee minua, ja minä kikatan. Lähestyn Artun hyväksyttyä minut oria lähemmäs, ja silitän isoa hevosta kaulalta.
"Hyvä poika. Katotaas miten harjailu sujuu, eiks niin?" hymyilen orille, joka katselee minua korkeuksista pärskien.
Sidon Artun vetosolmulla aitaan ja avaan harjapakin.

Näin tekstiä on helpompi lukea ja juonessakin pysyy paremmin mukana, kun tietää, kuka sanoo mitäkin Tarinassasi on mukavan pirteä fiilis ja kerronta soljuu sujuvasti eteenpäin. Pikkuseikat ovatkin sitten pikkuseikkoja, joskin joskus niistä on ihan hyvä vähän muistutella itseään.

Onnea hoitotaipaleelle - toivottavasti viihdyt Mallaspurossa ja Arttu on nätisti
- Lynn

[Meeba]

Näin alkutalvesta


"Arttu!" Huudahdin ja juoksin tarhoille. Ori katsoi minuun ja pärskähti. Muistikohan se minut? "Hei, kamuseni, mennäänkö ratsastamaan?" Sujautin riimun tämän päähän ja klikkasin riimunnarun kiinni Artun riimuun. Kuulin myöntävän vastauksen. Itseasiassa hörähdyksen. "Lynnski, mooi. Anteeks toooosi paljon mun epäaktiivisuus, mul on ollu nii paljon kiireitä." Moikkasin Lynniä ja hän moikkasi minua takaisin. "Ei se haittaa - toivoisin vähän enemmän aktiivisuutta sitten." Nainen hymähti ja taputti Arttua mennen tullen. Sitten häippäsimme talliin. "Herranjumala mikä lumimyräkkä tuolla ulkona", kuulin äänen. Se oli Cimilla. "Sanos muuta - miekin meinasin paleltua." Vedin pipoa syvemmälle päähäni ja huokaisin. "Mites sie ja Jere?" "Hyvinhän me." Kuulin Jeren rouskuttavan heiniä. "No kiva." Hymyilin. "Mut me mennään ny, heips", huikkasin tytölle ja lähdin viilettämään orin kanssa muualle.

Kun olin vienyt Artun karsinaansa, hain harjapakin ja otin sieltä esiin tutun pölärin. Sillä aloin vetää pitkiä vetoja pitkin kultaista karvapeitettä. "Ihan kirjaimellisesti sanottuna, Arttuseni, sie tuot valoa mun elämään." Räkätin, ja kun olin saanut pölärillä harjailtua karvepeitteen läpi, otin esiin kumisuan ja pyöreillä vedoilla kävin läpi Allun kehoa. "Noin. Nyt loistat kuin mikäkin tähti." Nostin satulan pikku kätösilleni ja laskin satulan Artun selkään. "Noin. Jos oikein muistit, sie et sais pullistella ku mä laitan satulavyötä kireemmäksi? Eiks juu?" Kiristin ensin virnuillen, hitaasti, ja oikein katsoin ettei ori alkaisi mitään vikurointia. Ja ei aloittanutkaan. Onneksi, siis.


Pääsimme viimein kentälle ja nousin selkään. Kentällä ei ollut muita kuin me - vaan minä ja Arttu. Maiskutin Artun liikkeelle, kun olin laittanut jalustimet sopiviksi. Näin ori sai liikuntaa tänään - kuitenkin aion mennä varmaan vielä maastoon, tai sitten juoksutan oria.


2 hm

[Meeba]

Meiningissä menkäämme ~ 10.1.2011

"Lynnskä!" Hyppään hullunlailla tytön syliin halaamaan tätä.
"Joo... okei..." hän sysäsi minut pois sylistään hieman oudoksuen käytöstäni. Minä nauraa räkätin ihan kippurassa. Katsoin Lynniä sitten virnistäen 'did you get it?' ilmeelläni. Sitten nainen aivasti. "Herranjumala Lynn.. niistä sentään", hymähdin ja vaihdoimme kuulumisia. Sitten huomasin tallihommissa jonkun tuntemattoman miehen. "Kuka hän on?" Osoitin vaaleahiuksista miestä, joka vei pari hevosta sisään karsinaan.
"Jonne. Etkö sä oo nähny sitä ennen?" Lynn kysyi hymyillen. "En... no joo, mä meen... Artun luo", olin yhtäkkiä hiljentynyt ja nostin takkiani ylemmäs.

"Mo", kuulin äänen takaani, kun olin avaamassa tallinovea. Käännyin ja huomasin sen Jonnen. "Moi?" Katsoin hymyillen mieheen. "Mä oon Meeba, hauska tavata", hymähdin, ja yritin luoda jotain järkevää puheenaihetta. "Jaa, no mä oon Jonne", hän hymähti ja jatkoi tallihommia. Outoa.

Kun olin Artun karsinassa, ja saanut oriin viimeinkin hoidettua, aioin lähteä ulos hyppimään hankeen Artun kanssa. Ilman satulaa. "Rohkea veto, Meeba", kuulin äänen takanani. Se oli Cimilla! "Hah, joo!" Repesin, kun olin tuonut Artun käytävälle ja taluttanut Cimilla mukanani ulos. Epätoivoisesti yritin ponnistaa korkean oriin selkään. "Hei, mitä jos mä tulisin Jeren kaa, että voisin vaan varmistaa, ettet tipu selästä?" Cimilla hymähti toivekkaasti. "Heh.. joo, parempi niin", virnistin leveästi ja pidätin Arttua pihassa odotellessani Cimillaa.
"Sullahan on hieno ratsu", kuulin jostain kauempaa. Se oli taas Jonne. "Hah, kiitti. Ei se kyllä oo mun.. vaikka toivoisin." Hymyilin lempeästi miehelle, ja taputin kultaista oriita. "Se osaa kyllä olla aika veetumainen", naurahdin. "Välillä, siis. Ei kyllä yleensä mun kanssa, mutta--" Jaaha, sepä oli arvattavissa. Arttu hyppäsi luimien lumihankeen ja pyöri siellä niin, että olin keikahtaa selästä. Kun Cimilla oli Jeren selässä tallinpihassa, hän repesi hiljaiseen nauruun ja tirskahteli hysteerisesti lapasiinsa, kun huomasi minun kiroavan lumihangessa, epätoivoisesti ohjatessani Arttua tasaiselle maalle. Viimein onnistuin, ja sain myös Jonnelta kunnon naurut. "Haha.. aika veetumainen.. joo, se on totta", mies naurahti ja käppäili sitten muualle. "Oho Meeba. Tykkäätkö sä--" "Mitä ihmettä sä puhut?" Katsoin murhaavasti Cimillaan, joka maiskutti Jeren hiljaiseen raviin ja hiljalleen, lumi allamme narskuen lähdimme maastoon.

"Hankivaellus. Se on aina paras kaikista", hymyilin, kun olimme kaukana Mallaspurosta hevosten kanssa lumihangessa. Arttu venytti päätänsä ja hörähti komeasti. Jere yritti epätoivoisesti kavuta ylös maankamaralle hangesta. "Kello on jo aika paljon. Mentäiskö hei Meeba takasin?" Cimilla ohjasi Jeren tielle ja katsoi minuun odottavasti. "Joo, hyvä idea." Lähdimme kilpaa Mallaspurolle.

Lopulta, kun olimme tallilla, veimme hevoset karsinaansa ja hoidimme ne. "Moi Jonne", tervehdin heti miestä kun huomasin hänen ilmestyneen talliin luomaan lantaan. "Meeba.." Cimilla oli tullut kiusaamaan minua. "Mo", Jonne tervehti ja häipyi muualle. "Öö.." Hymyilin naureskellen. Sellainen päivä se. Arttu puuskahti tyytyväisenä ja upotti päänsä suureen heinäkasaan. "No, yksi asia ainakin selvisi tänään." Hymyilin ja silitin luimivaa oria, joka pukkasi minua hieman kauemmas. "Hei!" Näpäytin tätä murahtaen. "No?" Kuulin jostain kauempaa. "Artulle maittaa aina ruoka", räkätin.

3 hm - Anteeksi epäaktiivisuuteni, koetan nyt tsempata.

[Meeba]

Kohti tähtiä

"Arttu!" Näpäytän vihaisesti oriita kaulalle, kun se yritti näykkäistä ilkikurisesti minua kädestä. "Jos vielä kerran teet noin, niin sitten mä suutun", murahdin ja rapsutin sitten virnistäen Arttua kaulasta.
"Jaaha, ootko sä menossa maneesiin?" Kuulin äänen takaani.
"Moors, Lynn. Ja jep, olen, aion reenailla esteillä... hehe", hymyilin ja laskin ohjat kaulalle.
"No hyvä, sittenhän se saa liikuntaa. Mahtaa sitten poitsua väsyttää illemmalla", Lynnskä naurahti ja häipyi sitten ulos hakemaan pari hevosta tarhasta. Raotin karsinanoven auki ja talutin Artun ulos, maneesille.

"Tuuppa nyt", jouduin näpäyttämään riimunnarusta kunnolla, kun orii oli jumittanut itsensä maneesinovelle. Loppujenlopuksi kuitenkin olimme onnistuneet pääsemään vilpoiseen maneesiin, jossa olikin onneksemme pari pystyestettä. Sehän oli mahtavaa, eipä ainakaan tarvinnut itse väsätä niitä.
"Morjens, saako tänne tulla?" Kuulin äänen takaani. Se oli Veronica. Olin kuullut hänestä aiemmin, mutten ollut ikinä ennen nähnyt häntä.
"Moi! Joo tottakai sä voit tulla. Reenailetko säkin esteillä?" Hymyilin pirteästi ja ojensin käteni tytölle.
"Joo. Oon Veronica, ja tässä on Manki", tyttö näytti hevosta minulle ja moikkasin molempia.
"Meeba. Ja Arttu, taidat sen varmaankin jo tietää?" Virnistin ja nousin sitten Artun selkään.
"Jepu. Vedättekö kunnon hikitreenit vai vaan pieniä esteitä?" Veronica kysyi minulta.
"No hikireenit tietenkin!" Räkätin ja ohjasin pärskähtelevän Artun uralle. Orin kaula tuntui niin pitkältä. Mutta ei ihme, olihan se yli 170-cm.
"Hui, täällä on pelottavaa..." naurahdin, ja annoin oriin hakeutua sitten uralle venyttelemään.
"Tuntuu ihan, että ohjat olisi kaksi metriä... mutta Artsukka on ite niin korkea", silitin kultaista oriita kaulasta ja hymähdin Veronicalle, joka tuli perässämme uralle.
Tyttö naurahti lauseelleni.


Parin kierroksen jälkeen nostin Artulla ravin. Kevensin sen minkä kerkesin, mutta minulla oli myös pidättämistä tämän kanssa, jotta se ei nostaisi ihan heti laukkaa. Korjasin keventämistäni välillä, ja ohjasin Artun uran sisäpuolelle. Sain sen kokoon vähän ajan lämmittelyn jälkeen ja pitkäaskeleisten ravipätkien avulla. Nostin lopulta laukan.
Ori kiskoi päänsä alas, mutta minä asetin sen takaisin ylös. "Jumala, sehän meinas pukittaa..." Veronica katsoi meidän menoamme, kun myötäsin oriita, ja ohjasin sen uralle, kun Veronica meni Mankin kanssa uran sisäpuolelle.


Viimein käänsin oriin esteradalle. Myötäsin, ja katsoin suoraan eteenpäin. Este lähestyi meitä hurjaa vauhtia, ja kuulin päässäni enää sydämeni tykytyksen ja Artun pärskähdyksen. Se hetki tuntui jotenkin niin oudolta... ihankuin olisimme olleet hidastetussa elokuvassa! Sitten huomasin esteen tulevan eteemme, nousin seisomaan jalustimille, ja myötäsin samalla kun katsoin eteeni. Yhtäkkiä tunsin olevani ilmassa. Lensimme korkealla. Sitten maneesin hiekka tuli eteemme, ja huomasin, kun oriin kaviot upposivat hiekkaan, ja nojasin taaksepäin. Istahdin satulaan pakosti, ja käänsin oriita toiselle esteelle. Me onnistuimme!


4 hm

[Meeba]

31.1.2011 // Kävelylenkki



"Iiiiiii", hengitän jännittyneenä, kun Jonne punttaa minut Blingin selkään ja kerään tamman ohjat.
"Otan Artsukankin mukaan, ku me vaan kävellään, säkin voisit talutella sitä ku mull o vähä vaikeempaa. Mikä se oli muute eile se meiän keskustelu..?" Katsoin mieheen hymyillen, kun hän pidätti Arttua ja ojensi sitten riimun minulle. Tästähän tulisi mielenkiintoista.
"Me mennään lopuks ihan turvallisesti kentälle, juoksutan varmaan vuorotellen niitä, et eka Artsuskaa ja sitten Blinguskaa." Virnistin.
"Joo. Niiii-in se keskustelu joo se oli kieltämät vähä outo.. no jaa", mies virnisti ja taputti minua olalle.
"Soot pahassa pulassa", hän manasi.
"Täh?" Katsoin häneen ihmeissäni.
"Soot pahassa pulassa", mies kohotti kulmakarvojaan flirttailevasti ja katsoin häneen ihmetellen.
"Wtf..?" Ihmettelin ensin, mutta sitten repesin aikamoiseen nauruun, jolloin Blinguska säikähti.
"Soso, tammaseni. Jap, me aateltiin tehä pikku lenkura, sulle siis käy... Banaanipoika?" Virnistin hänelle.
"Sisi. Ban... mitä helvettiä!?" Hän katsoi minuun ja pörrötti sitten omia hiuksiaan hämmentyneenä.
"Joo ihan sama, nyt lähettiin pikkumiehet ja naiset, pois alta t(r)isut ja männynkävyt!" Lumialusta pöllysi allamme Blingin tepastellessa innokkaasti Mallaspuron pihalla. Tamma venytti kaulaan, tuntui ihan siltä kuin ohjat olisivat olleet monen metrin pituisia. Annoin tammalle hieman pohkeita reippaampaan käyntiin, ja sitten neljä nappisilmää katosivat soratielle.


"No miten on..?" Pienen hiljaisuuden jälkeen Jonne katsahti minuun.
"Häääääh?" Katsoin tähän jälleen hämmentyneellä ilmeellä.
"Nooo unoha", hän kohotti kättään.
Pidätin Arttua hieman, kun maiskutin Blingiä eteenpäin.
Kultainen katsoi minuun ihmetellen.
"Sisi Arttu, naiset ensin", vitsailin.
Blingi asteli eteenpäin varmoin askelin ja sitten nostimme raviin, Jonne perään jääden huutaen kuin aasi.
"Hiljaa miäs, vähän kunnioitusta nää saattaa säikähtää!!!" Räkätin. Sitten käännyimme takaisin pälpättäen.


Tallissa harjailin Arttua ja Blingiä vuorotellen. Ensin Blingi sai odottaa, ja harjailin Arttua. Sitten taas toisinpäin.
"No.. sullahan on aika hot hoitamistapa", mies ilmestyi karsinanovelle virnistäen.
"A-ahaa...", tuumasin hieman pöllistyneenä.
"No ki-kiitos, kai..." Olin hieman hämmentynyt, mutta hymyilin mielessäni. Varsinainen... ihminen.


Arttu 5 hm Blinguska 6 hm

[Meeba]

8.2.2011 // Tutustutaanko?



Hätkähdän suunnattomasti, kun räikeänpunaisille hiuksilleni tipahti yksi, varsin runsas kerros lunta kuusen oksilta. Hymähdin. Etsin tieni tallin pihalle ja lopulta löysin kuin löysinkin pellavapää Lynnin ruokkimassa hevosia tarhoilla.
"Moorjestaa", virnistin ja koko valkea hammasrivistöni välkähti. Hamusin kielelläni sitten hammaskoruani. Vaivalloisesti sain sen takaisin paikoilleen, sillä se oli melkein jo lähtemässä irti.
"Moi", Hän vastasi lopulta, ja kääntyi katsomaan minua, kun oli asettanut heinät parille ahneille, isoille hevosille.
"Mä oon Viia. Aattelin tulla kattomaan sitä Arttua", hymyilin. Tästä tulisi jännää...

Kun tallinomistaja oli neuvonut minut talliin, Artun karsinalle, olin hieman jännittynyt ja hermostuneena asetin hiuksiani olkapäiden taakse. Toivottavasti se ei söisi minua.., heh, no ei nyt kai.
"Termos, kamu. Tuu vaan tänne, en mä pure", hymyilin pirtsakasti lopulta kullanväriselle komistukselle, joka löntysti karsinan-nurkalta luokseni ja hörähti iloisesti minulle. Vähän se kuitenkin nappasi minua kädestä, ja koetti vakuuttaa minulle, että hän olisi pomo.
Näpäytin höpsöä hellästi turvalle. Ori säpsähti, katsahti minuun sitten suurin suklaasilmin ja aurasi tiensä syliini päätä nuokuttaen. Naurahdin.
"Se on tosi kiltti, voisit loimittaa sen, ja jos uskaltaisit, mennä sillä ilman satulaa.. siis ehdotus vaan, ei ole pakko toteuttaa", Lynn hymyili ja rapsutti uteliasta Arttua otsalta.
"Hei toihan on tosi kiva idea. Mä voin toteuttaa sen", virnistin jälleen.
"No hyvähyvä. Mä meen nyt lenkittämään Kaaos-pörrösen", vaaleahiuksi lähti ulos, ja katosi näkyvistäni tiheässä lumipyryssä. Menin Artun karsinaan, ja otin loimen karsinan ulkopuolelta.


"Hiii-oop", laskin loimen, ja suoristin sitä minkä kerkesin korkean orin luona. Kultainen katsahti minuun ärtyneesti, mutta antoi minun kiinnittää soljet nätisti.
Vedin lopulta omaa mustaa takkiani alemmas ja lopulta, kun olin saanut Artulle loimen, vein sen ulos.


Saavuimme maneesille kivoin ajoin, juuri silloin kun rakas siskoni Meeba tuli tallille. Missä lienee hänkin...
no kuitenkin, minä sain keskittyä uteliaaseen Artsukkaan. Talutin oriin maneesin keskelle, ja nousin vaivalloisesti selkään. Heitin itseni oriin selkään kunnolla ja istuuduin sitten selkään. Rapsutin oriita kaulalta, ja maiskutin sitten ohjat kerättyäni Artun matkaan uralle. Nojasin aivan vienosti taaksepäin.
Lopulta alkuverryttelyjen jälkeen, painoin pienesti pohkeet kultaisen kylkeen ja annoin tämän ravata oikein isosti. Hieman pomppivan ravin jälkeen pääsin keventämään. Myötäsin oriita ja pidin kyynärpäät sopivassa kulmassa. Onneksi maneesin keskelle oli jätetty kokeneelle ryhmälle pari kolme raidallista puomia. Lopulta käänsin Artun toiselle pääty-ympyrälle ja nostin laukan. Nojauduin eteenpäin, ja myötäsin jälleen. Ulko-pohkeella ohjasin oriita pyöreämmälle ympyrälle ja lopuulta istuuduin satulaan harjoitusraviin. Pompin hieman suuressa ravissa, ja lopulta kaarsimme erittäin nätisti uran sisäpuolelle, jolloin aloin taas keventää. Ohjasin oriin puomeille ja nousin kevyeen istuntaan. Tämä sujui kuin rasvattu.


Lopulta hikoilun jälkeen siirryimme uran kautta raviin, ja ravin kautta käyntiin. Löysäsin ohjia ja taputin uljasta ratsuani kaulalle huokaisten.
"Viia.. mitä sä täällä teet?" Arttu säpsähti huutoa, ja otti pari sivuaskelta kiljahtaen, mutta sain sen rauhoittumaan, ja käänsin sen rauhallisesti uralle.
"Vähän hiljempaa, mä yritän ratsastaa, sisko..", virnistin.
"No joo mä oon nykyään Artun hoitaja. Tutustuttiin tänään, oikein nätsästi meni!" Hymyilin ja käänsin oriin kaarrolle, ja laskeuduin alas satulasta.
"Ainiin juu se hommeli. No kiva että teillä synkkaa ja sujuu muutenki. Me Blinguska-tammasen kanssa reenataan esteillä. Mun ihana orja Jonne laittaa ne mulle", sisko virnisti ilkikurisesti.
Jonne? Hänen ihana Jonne? Silmäni laajenivat ja tapitin siskoani hämmentyneenä.

Vein Artun talliin, ja otin siltä loimen pois. Harjailin pitkin vedoin kumisualla hoitsuani.
"Heei!" Kaaduin alas lattialle, ja ennen kuin huomasinkaan, kultainen oli kimpussani ja hamusi taskujani kuolaten.
"Höpsö!" Räkätin hirmuisesti, ja nousin oriin avulla ylös. Hohohohihihihi. Pitää mennä kiusaamaan Meebaa!


Raotin maneesinoven hihitellen, hauskasti vihellellen.
"Hyvää päivää", kuiskasin hiljaa ja työnsin paksua hiuspehkoani pois silmiltäni, ja suoristin ihanan valkomustan huivini.
"Hyvää päivää", kuulin vastauksen takaatani.
"Jonne-orja!" Meeba räkätti ja pysäytti Blingin uralle.
Lähdin taas hyvin laaja wtf-ilme kasvoillani kotia päin. Jätin kyyhkyläiset kahdestaan maneesiin, pus pus, hihihihi...


1 hm

[Meeba]

Anteeksi. Ei ole muuta sanottavaa



2 hm

Attachments:

[Meeba]

8.5.11 // Wonderman

"Hei, senkin ketale, pää ylööös", kiskoin varsin turhautuneena hoitohevoseni päätä ylös kukkapuskasta, missä se oli juuri hyörimässä ja pyörimässä, etsien aina uudelleen jotakin syötävää.
"Aaargh, ARTTU!" Huokaisin silmät kiinni puristaen ja koetin vielä kerran nostaa orin päätä puskasta, mutta turhaan.
Lopulta kullanvärinen orinretjake pärskähti ja nosti päänsä ylös. Päästin ohjia löysemmälle ja pystyin kerrankin nojautumaan taaksepäin ja retkottamaan jalkani orin kylkien ylitse.
Oli lämmin, tosi mukava päivä. Asusteeni oli aika mukava tänään, kivan rento. Perus, rakas musta hieman kyynärpäiden yli ylettyvä paita, harmaanmustavalkoinen huivi ja rakkaat farkkushortsini.
Joo, ei yhtään liian aikaisin shortseja? Noo, sellainenhan minä olinkin - räikeä tytsä.

Makoilin Artun kaulalla ihan kaikessa rauhassa ennenkuin kultainen nosti päänsä ylös maankamaralta, tipautti ruohotupon maahan, ja lähti juoksemaan parilla raviaskeleella muualle.
"Eeeieeei, Arttu stop!" Aloin kiljahtelemaan selässä laukan myötä ja lopulta myös pukkien myötä. Rympsähdin kaulan kautta pehmeälle maalle ja pyöräytin silmiäni.
"Hah, just joo senkin epeli, teit ton tahallees", työnsin toista kaulasta hellästi muualle. Tunsin lopulta pehmeän turvan koskettavan poskeani ja naurahdin.
"Senkin koiranpentuilmeinen Arttu", mäkätin ja silitin toista turvalta, jatkaen sitten,
"äh, saat anteeks", katsoin silti vähän epäillen oria silmiin, ennen kuin nousin takaisin selkään ja käänsin orin toiselle puolelle peltoa. Painoin paljaat jalkani orin kylkeen ja lähdimme ravaamaan pitkin peltoa, hypäten laukassa parin ojan yli ja sitten hiljentäen.

Kiersimme kauniin havumetsän kautta takaisin Malpun tilalle ja pihalla nousin toisen selästä, taluttaen Artun takaisin talliin.
"Heippa vaan, Viia", Lynn ja Daniel tervehtivät mennen tullen.
"Moig", huiskautin kättäni ilmaan nopeasti, kun kiirehdin karsinalle, ja lopulta aloin hoitamaan Arttua läpikotaisin.

[vivianna]

Jouluaaton taikaa 24.12.2011

Pahoittelen epäaktiivisuuttani; tarina tulossa tähän!