Vilin hoitopäiväkirja

[Brenna]

Hoitaja ei oteta
Omistaja Brenna

[Brenna]

Liukastelin loskan ja jään peittämän pihan yli kohti takatalleja, jotka tuntuivat seisovan todella, todella pitkän matkan päässä. Suustani karkasi kiljaisun ja ynähdyksen välimuoto, kun tunsin jalkojeni luistavan altani. Yritin löytää vielä viimeistä pelastuskeinoa märältä kohtaloltani, mutta apu ei tullut tarpeeksi ajoissa. Muksahdin istualteni märän kuraiseen maahan ja tunsin kylmän veden imeytyvän housujeni kankaaseen. Suljin silmäni ja koin kärsimyksen valtaavan mieleni. Äkkiä kuulin askelia viereltäni ja räväytin silmäni auki nähdäkseni tulijan. Ensin en nähnyt muuta kuin löysiin college-housuihin puetut jalat ja suuret tennarit, mutta nostaessani katsetta ylöspäin näin nuoren (komean) miehen kokonaisuudessaan. Poika virnisti minulle ja ojensi kättään. Hetkeen en osannut tehdä mitään ja katsoin nuorta miehen alkua tyrmistyneenä.
"Eikö apu kelpaa?" Santeri kysyi ivallisesti hymyillen. Tunsin punan leviävän poskilleni ja tartuin lopulta lämpimään käteen, joka auttoi minut jaloilleni.
"Mää en ainakaan vielä kannata uimista tähän aikaan vuodesta, enkä varsinkaan tässä pihalla", poika piikittelee ja tunnen punastuvani hieman rajummin.
"En mä uinut, mää liukastuin", töksäytin lopulta katsoen Santeria kulmieni alta ja tunsin oudon sykähdyksen. En tiedä mikä se oli, mutta tästä miehestä en tulisi tykkäämään, tai sitä en ainakaan itselleni koskaan myöntäisi, sehän hyppisi silmille!

Erkanimme omille teillemme, minä talliin ja Santeri johonkin, minne ikinä oli menossakaan. Hieman nolostuneena ja ärtyneenä paukautin takatallin varustehuoneen oven auki ja astuin sisälle lämpimään. Vilkaisin vielä tyhjälle pihamaalle, ennen kun suljin oven perässäni. Kumarruin nurkassa lojuvan laatikon puoleen, jossa säilytin ainiaan vararatsastushousuja ja muita vaatekappaleita tällaisen varalta. Heitin märät collega-housut jalastani ja kiskoin tilalle kuivat, ruskeat kokopaikkaiset ratsastushousuni. Samalla vaihtaessani vaatteita, mietin, mitä voisin tänään touhuta villikkoni kanssa. En oikein ollut ratsastustuulella, joten varustehuoneesta lähdettyäni mukaani oli tarttunut tutut suitset ja juoksutusliina.

Manki tervehti minua matalasti hörähtäen ja sipaisin poniruunan turpaa, ennen kuin pujahdin takatarhaan. Tähtipää ponini lähti seuraamaan perässäni, kun suuntasin liinakkoa suomenhevosta kohti, joka seisoi pakenemisvalmiudessa minun tullessa kohti.
"Haha, et viitsisi nyt", tokaisin Vilille, kun heitin suitsien ohjat kaulalle ja irrotin mustan nahkariimun ruunan päästä. Vili ei yrittänytkään karata, vaan otti kuolaimet harvinaisen kiltisti suuhunsa ja antoi minun kiinnitellä kaikki remmit rauhassa. Hämmästellessäni suomenhevosen tyyntä käyttäytymistä, kiinnitin juoksutusliinan lukon metallisen kilahduksen saattelemana kuolaimeen, ennen kuin lähdin taluttamaan hevostani kohti tarhan porttia.

Kenttä heijasti tyhjyyttään ja mutaisuuttaan, kun astelin Vili perässäni sen keskelle. Ensin talutin pari kierrosta syvää kaviouraa pitkin, ennen kuin ohjasin suomenhevosen isolle ympyrälle. Katselin laajoja käyntiaskeleita ja harjaa, joka heilui kavioiden iskujen tahdissa.
"Ravi", komensin ja maiskautin suomenhevosen liikkeelle. Mutapaakut lensivät suoraa kohti, kun Vili säntäsi vauhtiin narun toisessa päässä takapäätänsä heitellen.
"Soooh jaa! Rauha, pruu!" Huudahin säikähtäneenä, kun ruuna kiskaisi narun päästä rajusti ja tunsin menettävän tasapainoni. Hapuilin tasapainoa takaisin heiluttamalla käsiäni vaikka miten, ennen kuin kerkesin pelastaa mutaisen kohtaloni uudestaan vetämällä jalat alleni. Vili oli pysähtynyt narunpäähän tarkkailemaan tilannetta ja katsoi minua viattomasti.
"Älä mies yritä", tuhahdin ja komensin uudestaan ravin. Tällä kertaa ei pukkeja seurannut, vaan siisti liidokas kaksitahtinen ravi kiersi suurta ympyrää ympärilläni. Samalla katsellessani sukikkaita takajalkoja, mietin, olisiko minun ja Vilin suhde ainaista tappelua?
Aika näyttää aika näyttää, totesin, maiskauttaen liinakon laukkaan.

[Brenna]

Niinkuin eilisen, mä muistan sen,
Kun juostiin pakoon nauraen
Ja se aita me rikottiin.
Puhallusputkilla räiskittiin
Ja Keltsusta pullo pöllittiin.
Nurkan takana vedettiin poskisauhuja
Sun broidilta pöllityistä Malpeista
Ja toiveikkaina kollattiin lehtiputskia,
Jos löytyis vaikka pari Urkkia.
Naurahdin, niimpä niin. Vili oli aina ollut mikä oli. Ensimmäistä kertaa en olisi maistamassa hiekkaa, liinakon suomenhevosen karauttaessa takapäätään viskellen, milloin mihinkin. Hymyn kare nousi huulilleni ja rapsutin ruunan valkoista läsiä, kun tämä tuli haistelemaan mp3-soitinta, josta kuulokkeet johtivat korviini ja musiikki virtasi aivosopukoihin lamauttavana.


Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään
Mikä kaikki kielletään? Pukittelu, pystyyn nousu, karkailu, tottelemattomuus. Vili on oiva esimerkki, mitä ei pidä tehdä, mitä ei saa tehdä. Silti ruuna osaa ottaa lempeän ja viattoman ilmeen silmiinsä, eikä kukaan voi vihastua nappisilmäiselle liinaharjalle, jos omaa yhtään sydäntä. Suukotin valkeaa turpaa ja pörrötin liinaharjaa naurahtaen.


Sotketaan likkojen lengat ja niiltä twistit pöllitään.
Ne kiinnostaa niin pirusti, niit on mukava piirittää.
No, niinhän siinä kävi, mikään auta ei,
Toi ponihäntänen tyttö multa lopun tolokun vei.
Vielä ori aikoinaan oli Vili ollut mahdoton, mutta ei yhtä mahdoton kuin nyt. Ehkä se riippuu kumminkin, mistä suunnasta katsoo ja asiaa tarkastelee. Vielä asuessamme Simorassa, Vili oli ori ja aivan mahdoton tammojen kiima-aikana. Ruunauksen jälkeen, alkoi Vili mahdottomaksi ympäri vuoden. Ajatuksena oli, että ruunauksen seurauksena Vili rauhottuisi, mutta tammojen kadottua kuvioista, suomenhevoselle jäi aikaa enemmän jekkuiluun.
"Voi sua höpönassua", totesin ruunalle, joka katseli minua korvat hörössä. Kiinnitin riimunnarun nahkariimuun ja avasin portin, lähtien taluttamaan ruunaa takatalliin.


Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään


No, tää samainen poika varttui, karttui kilometritkin,
Mut järki ei päähän uponnut, ei saanut musta kii.
No, se menee, kuinka menee, turha jarrua kuluttaa,
Kun kaksin käsin lapata saa kaikkee mahtavaa.
Vili tuli minulle kaksi vuotiaana. Se oli jo pienenä jekkuilia, eikä käytöstapoja tuntunut tulevan, vaikka tein mitä. Vähitellen kunnioitusta kertyi ja jaksoittain nuori herra on jaksanut käyttäytyä hyvin, mutta liian kauan ei voi olla kiltti. Välillä täytyy laittaa ranttaliksi ja minä yritän olla kiskomatta kiharoita päästäni, sillä en halua kaljuuntua.. Avasin karsinan oven ja pyöräytin suomenhevosen turpa ovelle päin, ennen kuin tartuin sukaan ja aloitin reippaan harjaamisen.


Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään
Olipa Vili millainen tahansa, tätä suomenhevosta ei voi olla rakastamatta. Jokin sitoo minut tähän vahvemmin kuin mikään naru, köysi tai lukko. Ehkä sydämemme ovat sitoutuneet yhteen verisuonillaan.. Tai sitten ei. Tartuin ruunaan turvasta, tämän yrittäessä mielenosoituksellisesti näykätä minua, koska kiristin ikävästi satulavyötä.
"Tiedät kyllä pöljä." Katsoin ruskeita silmiä ja päästin turvasta irti, kiristäen vyön loppuun.


Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää
Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää
Kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään
Iskin kypärän päähäni ja tartuin ohjista, taluttaen suomenhevosen kentälle. Helle ei antanut rauhaa, mutta ei myöskään antaisi pari vapaapäivää saanut entinen oripoikakaan. Suukotin harmaata turpaa ja silitin valkoisten karvojen muodostamaa pyörrettä ruunan otsassa. Kestän kaiken, vain tällaisien hetkien takia. Hymy nousi kasvoilleni, kun ponnistin reilun 170 sentin korkeuteen ruskeaan nahkasatulaan.

[Brenna]

Vili vaihtoi omistajaa 8.elokuuta 2010. Tästä eteenpäin ruuna on Maissin omistuksessa (: