23.03.2010 - Heureka
Kimon ponin jäänsiniset herasilmät tarkastelevat minua päästä varpaisiin. Se selvästi huomaa oman jännitykseni ja arkailee siksi tulla lähemmäs. Pakotan itseni rentoutumaan ja maanittelen ruunaa hiljaisin sanoin.
- Nero. Se on kiva nimi, eiks je? Sä et oo varmaan ennen nähny mua. Oon sun uus hoitaja, sepittelen hymyillen ja ojennan kättäni ponia kohti. Se epäröi hetken, mutta askeltaa sitten tallatun hangen poikki luokseni ja koskettaa kättä pienellä hipaisulla jääden sitten seisomaan aloilleen.
- No nii. Eihän se niin paha ollukkaa, vai mitä? naurahdan lämpimästi ja rapsuttelen arkajalan poskea ja kaulaa. Ensin se pyörittelee silmiään epäröivästi, mutta lopulta rauhoittuu ja jää nauttimaan paijailusta.
- Tänään me voidaan vaan tutustua. Mä hinkutan sun karvan kiiltäväks ja saat vaan nautiskella, mumisen ruunalle joka puhahtaa hiljaa. Hätkähdän hereille mietteistäni ja saan myös Neron säpsähtämään takaa kuuluvien askelten takia. Käännähdän hitaasti ympäri ja huomaan saman tien tutut kasvot.
- Lynn! Mitä kuuluu? hihkaisen, tosin en kovin lujaa vieressä seisoskelevan Neron tähden.
- Eipä tässä kummempia. Sähän höpötät sille ku viimestä päivää, tyttö naurahtaa viitaten kimoon poniin joka kuuntelee keskustelua korvat kiinnostuneesti höröllä.
- Ai, sä kuulit. No mutta, ihanaa että mut valittiin Neron hoitajaksi. En vaan tiiä paikkoja tai mitään vielä, mut kai tähän tottuu, kerron taputellen welshiä ohimennen.
- No hei, voin mä näyttää paikkoja kun ei tässä muutakaan tekemistä ole. Oon menossa Nerolla ratsimaan vähän myöhemmin, tahtosiksä laittaa sen mulle näin hoitotaipaleen aluksi?
Ja tietysti suostun enemmän kuin mielelläni.
- Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä tässä on Neron karsina, Lynn selittää hymyillen ja viittoo minua tulemaan lähemmäs. Boxin ovessa on nimikyltti ”Heureka”. Heureka. Onko Neron nimi tosiaan Heureka? Kuinka en muistanut. Nyökyttelen kuitenkin Lynnille, joka selittää juuri ponin harjoista ja varusteista. Joudun hetken pohtimaan tämän sanoja, ennen kuin sisäistän ne, mutta lopulta olen täysin tietoinen mistä mikäkin löytyy.
- Mutta sä voit hakea Neron kohtapuoliin sisälle ja laittaa sen kuntoon. Jos siis tahdot? tyttö vielä tarkistaa kulmiaan kohottaen. Innokas nyökyttelyni kertoo varmasti mielipiteen asiaan, joten hän heilauttaa kättään ja katoaa pihalle. Jään seisomaan vaitonaisena käytävälle innostus sisällä kuplien ja päätän hakea Neron saman tien. Mitäpä muutakaan tekemistä enää on. Nappaan ruunan riimunnarun käteen ja lähden talsimaan aurinkoiselle tallinpihalle hyräillen itsekseni. Nero seisoskelee valoisasta ilmasta nauttien keskellä tarhaa ja höristää korviaan nähdessään minun tulevan. Saan ainoastaan arvuutella, kuinka poni antaa kiinni. Se kuitenkin ottaa pari askelta vastaan ja seisahtaa odottamaan siksi aikaa, että saan narun kiinnitettyä ja portin auki.
- Hiiiiieno poika. Sä ootki helppo tapaus, hymähdän ja päästän narun löysäksi lähtiessäni taluttamaan ponia tallirakennusta kohti. Aurinko häikäisee silmiä ja ilmassa on vihdoin ja viimein hitunen kevään tuntua, mistä olen valtavan kiitollinen. Talvi on muutenkin aivan liian pitkä.
- Sitten kesällä me käydään pitkillä maastoreissuilla ja maneesi saa jäädä, kerron ponille joka kuuntelee selittelyäni korvat höröllä.
- Kovasti on ponille asiaa, kun noin höpöttelet.
Yllättyneenä pysäytän Neron ja kurkistan sen selän yli tallin nurkalle. Varsin pitkä, vaaleahiuksinen ja minua selvästikin pari vuotta vanhempi poika virnuilee pirteästi ja vilkaisee vieressä seisoskelevaa ystäväänsä. Hetkeen en tajua vastata mitään, kun mietin ketä nämä kaksi mahtavat olla. En tosiaan tunne ainuttakaan Mallaspurolaista – Lynnin lisäksi, tietysti – joten siinä onkin jonkin verran pähkäilemistä.
- Joo. Tai siis…- joo. Kunha puhelen, naurahdan kulmat koholla ja rapsuttelen Neron säkää. Oletan pojan olevan joko tilanomistajan lapsi tai sukulainen tai edes läheinen tuttu, sillä omien kokemusten pohjalta kovin useat pojat eivät tallilla huvikseen pyöri.
- No mut mä meen laittaan Neroa. Ja hei, mikä sun nimi on? kysyn vielä ohimennen lähtiessämme liikkeelle.
- Santeri ja toi tossa on Matias. Omas?
- Lauren, huikkaan ennen kuin katoamme kimon ponin kanssa tallin suojiin.
Harjapakki on nyt noudettu ja aloitan Neron puhdistuksen kumisualla. Herkkä ruuna selvästi nauttii pyörivästä hieronnasta ja venyttää kaulaansa jääden seisomaan hiljaa aloilleen. Tiedän, ettei aikaa ole paljon, mutta en halua kaikesta huolimatta häslätä ja hermostuttaa pikku hevosta. Pyöriteltyäni Neron karvapeitteen läpi vaihdan pölyharjaan jolla huitaisen irtokarvat pois. Siinä ei kauaa nokka tuhise ja pian olenkin pehmeällä harjalla viimeistelemässä tulosta. Lupaamani täydellisen pitkä ja rauhallinen harjaustuokio ei sittenkään käynyt toteen tällä kertaa, mutta ehkä ehdin Lynnin ratsastuksen jälkeen aloittaa senkin.
- Heeei, sähän oot ollu reippaana, kuulu Lynnin pirteä naurahdus selkäni takaa. Käännyn katsomaan tyttöä hymyillen ja nappaan kaviokoukun käteen.
- Kunhan harjailen, millon saa alkaa varustaan?
- Voit sä vaikka heti. Ei mua haittaa vaikka lähtisin heti ridaan.
Vastaan hivenen epämääräisesti jotain ”okei, mä alan varustaan” suuntaan ja puhdistettuani Neron kaviot lähden noutamaan satulaa ja suitsia. Olen saanut sen käsityksen, ettei Nero tarvitse suojia jalkoihinsa tai muita ylimääräisiä vermeitä, joten palaan karsinalle muut varusteet mukanani. Poni katselee kädessäni olevaa satulaa siihen malliin, ettei kovin mielellään ota sitä selkäänsä. Koska päätösvallan omistan minä, liu’utan satulan huopineen ruunan mahdollisesta mielipiteestä huolimatta sen vaalealle selälle ja kiristän vyön asteittain. Nero kääntää korviaan hivenen taaksepäin, muttei tee muita eleitä osoittaakseen mieltään. Seuraavaksi alan lämmitellä kuolaimia Lynnin katsellessa touhujani vaienneena.
- Mitä meinaat tehä Neron kans tänää? kysäisen hönkiessäni metallinpalasia lämpimiksi.
- Jaa, en mä oikeestaan tiiä. Jotain kouluvääntöä varmaan, nyt kun sain luvan käydä ratsastelemas, Lynn toteaa kohauttaen olkiaan ja vetää kypärän päähänsä. Nyökkään ja ojennan nyt täysin varustetun Neron tytölle.
- Jokos mentäis? tyttö virnistää ja maiskauttaa Nerolle, joka lähtee askeltamaan reipasta tahtia ulos ovesta.
- Nero menee hienosti, huokaa viereeni ilmestynyt ja itsensä Milaksi esitellyt tyttö. Hän näyttää minua huomattavasti nuoremmalta, mutten ole täysin varma asiasta. Lynn ainakin näyttää tunnistavan tytön, sillä hän kohottaa kättään tervehdykseen ja hymyilee pirteästi.
- Sori kun kysyn, mutta pyöritkö sä täällä tallilla useinki? tiedustelen ystävällinen ilme kasvoillani ja seuraan sivusilmällä uralla ravaavaa hoitoponiani.
- Joo. Mä oon naapuritilan asukas ja Matias on mun veli. Ja oon nuorin meidän perheestä, Mila vastaa kuin apteekin hyllyltä. Tytöltä on ilmeisesti kysytty samaa ennenkin. Nyökyttelen keskittyen jälleen Neroon joka liikkuu mukavassa muodossa Lynnin alla. Pian ratsukko nostaa laukan ja vaaleahiuksinen tyttö alkaa työstää sitä pääty-ympyröillä.
- Ootko sä Neron hoitaja? kuuluu äkkiä kysymys viereltäni.
- Juu, ihan vasta aloin hoitamaan mut oon täällä nyt ekaa kertaa, kerron pohtien, mistä Mila mahtaa asiasta tietää.
- Mä kuulin eilen että sille oli saatu hoitaja ja en mä sua oo ennen täällä nähny.
Selventävä kommentti saa minut taas kerran hiljenemään. Jotenkin tunnen oloni kotoisaksi Mallaspurossa, vaikka ensimmäistä kertaa olen paikan päällä. Ehkäpä ajan kuluessa oppisin tuntemaan tallilla pyörivät henkilöt, minkä uskon totisesti tapahtuvan. Alku näyttää ainakin hyvin lupaavalta.
Lauren ja Nero, 1HM ♥Jaha, kuvasta jäivät tietenkin puuttumaan ne herasilmät. Antakaa anteeksi :'D
