|
Post by Brenna on Mar 14, 2010 19:17:40 GMT 2
Hoitaja Veronica Omistaja Brenna
|
|
|
Post by Veronica on Mar 18, 2010 20:39:52 GMT 2
Kävelin reippaasti eteenpäin päätieltä kääntynyttä pikkutietä pitkin kohti Mallaspuroa. Hieman minua edellä kulki irti oleva suomenlapinkoiranarttuni Iita, olin ottanut sen mukaan tallille moikkaamaan entistä hevostani Lellua, jonka seurassa Iita oli, kuin kotonaan. Itse tulin moikkaamaan Lellun lisäksi myös pitkäaikaista hoitohevostani Mankia, joka asui Mallaspurossa, jossa sitä nykyisin sitten hoitelisin. Kohta tallinpiha näkyikin jo, olin vieraillut tallin nettisivuilla ja tiesin suunnilleen minkä näköinen talli oli. Kytkin Iitan fleksiin ja tulimme tallipihaan. Ensimmäisenä näin tarhassa olevan vuonohevosruunan, joka ei näyttänyt olevan innoissaan meidän tulosta ja luimisteli uhkaavasti tarhassa, päätin jättää mokoman omiin oloihinsa ja jatkoin peremmäksi tallipihaan. Iita kipitti häntä koipien välissä perässäni ja tapitti minua välillä siihen malliin, että oli jo valmis lähtemään kotiin. - Iita, rauhotuppas nyt, oothan sä ennenki talleilla ollut, sanoin ja pysähdyin rapsuttamaan koiraa niskasta. Se rentoutui hieman ja nuuski hieman lumista maata ja nosti sitten hännän terhakkaasti pystyyn. Mutta, kun tallin ovi avautui ja ulos asteli noin kuusitoistavuotias miehenalku, laskeutui Iitan häntä takaisin koipeien väliin ja se luikki takaisin jalkojeni taakse. - Hei! tervehdin poikaa joka mulkaisi ensin minua, kuin katsoen, että tuntisiko minut jostain ja tervehti sitten yllättävänkin ystävällisesti: - Moi! - Mä olen Veronica, Mankin hoitaja ja Lellun entinen omistaja, esittäytydin ja ojensin käteni. - Santeri, tutummin Santtu. Lynn taisikin jotain susta ohimennen puhua, Santeri esittäytyi ja kätteli minua riuskasti. Santeri kyykistyi myös taputtaakseen Iitaa, mutta koira vain ujahti ja loikkasi kauemmaksi pojasta. - Se on aika ujo, mutta ootappas, annappa sille tämä, naurahdin ja ojensin taskussani olleen herkun pojalle joka tarjosi sitä Iitalle. Koira hiipi varovasti Santerin luokse ja katsoi ensin minua ennekuin varovasti otti herkun pojan kädestä. - Nyt voin luvata, että se joka kerta tulee kerjäämään sulta herkkuja, joten pidä varasi, sanoin ja iskin silmää pojalle. - Pitää pitää mielessä! poika sanoi ja lähti kävelemään kohti päärakennusta. Santeri oli yllättävän mukava, mutta se oli kuitenkin minua pari vuotta nuorempi ja varmasti varattu. En jaksanut alkaa pohtimaan miessuhteitani vaan menin sisälle talliin, jossa toivoin olevan hieman edes elämää, sillä piha oli autio lukuunottamatta Santeria, joka putsasi päärakennuksen portaita, ja hevosia, jotka suurin osa mutusteli heiniä tarhassa. Mankia ja Lellua en kuitenkaan nähnyt. Sisällä tallissa olikin elämää kuten olin toivonut. Tunnistin Lynnin ja Keikin ja muita immeisiä en sitten tunnistanutkaan. Iita piiloutui jalkojeni taakse ja inahti hiljaa. Lynn tuli ilmoitustaulun luota luokseni ja tervehti minua iloisesti: - Hei Veronica! - No moi Lunni, sanoin ja hymyilin viekkaasti. - Sullahan on täällä joku koiruus mukana, Lynn sanoi ja kyykistyi taputtaakseen Iitaa, joka pakitti poispäin tytöstä. - Joo Iita on vähän ujo, mutta ootappa, anna sille tästä tää herkku, niin kyllä se sitten siitä rauhottuu, sanoin ja ojensin Lynnille koiranherkun, jonka tyttö ojensi Iitalle. Se hiipi samanlailla, kuin Santerinkin luokse ja nappasi nopeasti herkun ja siirtyi jalkojeni taakse syömään sitä. - Ens kerralla ku näätte niin se tietää, että sä oot killti ja et tee sille mitään pahaa, se on vähän ujo ja hömppä dogi, nauroin ja silitin koiruuttani. - Mä olin muuten just lähössä ratsastamaan Lellulla, kun Aikku pyysi. Haluutko tulla kattoon? Lynn kysyi ja hymyili Lynnimaisen viekkaasti. - No tottamoosesta tulen! Kunhan ensin käyn moikkamassa Mankipankia, sanoin vitsikkäästi ja lähdin karsinoihin samalla kurkkailen, kävelemään käytävän toisenepähän, jossa oli uloskäynti, josta todennköisesti pääsisi takatalliin, jossa Manki ja Vili asuivat. Arvasin oikein, sillä , kun kävelin pikkuisen rakennuksne luo ulos pilkisitivät kaksi tuttua päätä. Rapsutin ensin Viliä turvasta ja siirryin sitten Mankin puoleen. Ruuna työnsi päänsä kainalooni ja hamusi herkkuja taskustani. - Hei maltas vähän pöhkö, sanoin ja avasin karsinan oven. Ensin kuitenkin päästin Iitan irti fleksistä ja koira jäi istumaan kolatulle polulle minua odottamaan. Manki pukki päällään käteeni ja hamusi herkkuja. - Et sä vielä saa, sanoin ja työnsin ruunan pään pois sylistäni. Rapsuttelin Mankin säkää ja juttelin hetken ruunalle. - Mä tulen kohta sitten takas, meen eka kattoon, kun tuo Lynn ratsastaa Lellulla, kuiskasin Mankille ja tulin pois karsinasta ja suljin karsinanoven. Iita riemastui, kun tulin vihdoin ulos karsinasta ja hyppeli minua vasten innoissaan. - No ei ollakkaan oltu näköetäisyydellä pitkään aikaan, naurahdin koiralle, joka osoitti jälleen kerran syvää rakkauttansa minuun. Kävelimme kentän reunalle, jossa Lellu ja Lynn olivatkin jo. Lynn heilautti itsensä Lellun paljaaseen selkään, sillä satula olisi ehkä liian pieni Lynnin ahterille, vaikkei se suuri ollutkaan ja satulan piano liian raskas Lellulle Lynnin lisäksi, vaikka Lynn olikin, kuin kukkakeppi. Lellu alkoi kävelemään reippaasti eteenpäin lumisella kentällä jo ennenkuin Lynn oli edes kunnolla selässä. Istahdin kentän aidalle ja käskin Iitaa istumaan jalkoihini. Päivä alkoi pimentyä ja kentälle syttyivät valot. Lelllu ravasi eteenpäin kentällä ja Lynn yritti saada sitä kuuntelemaan pidätteitä, mutta ex-ravuri shettis puksutti eteenpäin minkä jaloistaan pääsi lumisella kentällä. Tirskahtelin vähän väliä, vaikka tiesin kyllä, että Lellu ei ollut mikään helpoin ratsastettava. Kun jonkun ajan kuluttua Lynn siirsi Lellun käyntiin ja vapautti ohjat, oli minun soremi ihan jäässä ja Iitallakin näytti olevan kylmä. - Hei mä meen Iitan kanssa nyt Mankin luokse, kun on sormet niin jäässä. - Joo menkää vaan, mulla on kuuma, kun tää poni ei kuuntele pätkääkään. En viittinyt kokeilla laukkaa, kun en saanut tätä ponia yhtään kuriin ravissakaan. - No ens kerralla sitten! lohdutin Lynniä ja lähdimme koiran kanssa takatalliin Mankin luokse. Ajattelin harjata Mankin ja laittaa sen yöpuulle, sillä Brenna ei varmaan enää tallille tulisi, uskoin ainakin niin, sillä kelo lähenteli jo kahdeksaa ja Mallaspuronkin omat hevoset haettiin sisälle. Pyysin Iitaa takatallin varustehuoneesene jonka lattialle levitin yhden Mankin fleeceloimen ja käskin Iitan sen päälle makoilemaan, saisi hetken lämmitellä ennenkun lähdettäisiin kotiin. Otin Mankin harjat ja aloin sukimaan ruunaa tottuneesti. Manki lepuutti takajalkaansa ja tuhisi hiljaa. Vartin päästä olin valmis ja Manki oli fleeceloimi päällä karsinassa ja iltamössöt nenänsä edessä. Mallaspuron henkilökunta hoitaisi Vilin yöpuulle, joten olin valmis lähtemään kävelemään kylälle, josta kaverini minut kyyditsisivät sitten kotiin Saitikkaan. Kutsuin Iitaa ja koira kipitti varustehuoneesta luokseni ja napsautin sen fleksiin ja toivotin hyvät yöt Mankille ja lähdin kävelemään pois tallilta. - Veronica & Manki
|
|
|
Post by Veronica on Mar 19, 2010 13:59:43 GMT 2
Ajoin sinisella fordilla Mallaspuron pihaan ja pysäytin auton. Olin saanut isältäni autoa viikonlopuksi lainaan, sillä en viitisinyt kavereilta kokoajan kyytiä mankua ja 6 km matka Saitikasta talleille oli pitkä ja en ollut vielä omaa autoakaan hankkinut, sillä en ollut saanut hankittua itselleni vielä työpaikkaakaan. Olin jättänyt Iitan vanhempieni luokse hoitoon, sillä tämä viikonloppu oli täyteen tuupattu ja en ehtisi millään lenkittää koiraani. Kun lähtisin Mallaspurosta pitäisi mennä katsomaan yhtä hevosta, jonka olin bongannut lehden myyntipalstalta. Jännitys hiipi vatsanpohjaani, sillä hevonen oli sopivan hintainen ja kaikenlisäksi huippuhyppääjä ja sopivan isokokoinen. Kuitenkin minun pitäisi vielä ennen hevosen näkemistä juoksuttaa Manki ja siivota sen karsina ja puuhailla vähän muutakin Mallaspurossa. Paiskasin auton ovet kiinni ja en jaksanut laittaa ovia lukkoon, vaikka isälle olin vannottanut, että en jättäisi auton ovia auki vaan lukitsisin ne, mutta luotin siihen, että kukaan ei varastaisi autoa... Kävelin päätallin läpi ja tervehdin Aikkua, joka lakaisi tallinkäytävää: - Huomenta! - Huomenia, nainen vastasi ja hymyili leveästi. - Onko Brenna tai Lynn tallissa? kysyin Aikulta. - Brenna ei ole vielä tullut, mutta Lynn on varustehuoneessa laittamassa pestyjä satulahuopia paikoilleen, Aikku vastasi ja jatkoi lakaisua. Kävelin varustehuoneeseen ja näinkin Lynnin satulahuopien keskellä. - Mooi, sanoin. - Heips, Lynn vastasi katsettaan satulahuovista nostamatta. - Jahas, oot herännyt näin aikasin, naurahdin ja katsoin rannekelloani, joka näytti kellon olevan vartin yli yhdeksän. - No pakkokait nuo hevoset on ylos laittaa, Lynn naurahti. - Totta. - Mä lähden kattomaan Mankia ja juoksutan sen tuolla maneesissa. Brenna tulee vissiin iltapäivällä ratsastaan sen kevyesti? varmistin Lynniltä. - Ei se vissiin ratsasta muutaku Vilin, tyttö vastasi ja kohautin harteitani ja lähdin takatalleille. Manki olikin tarhassa, joten otin takatallin varustehuoneesta sen punaisen riimun ja riimunnarun ja lähdin pyydystämään hoidokkiani tarhasta. - Mankii.., kutsuin ruunaa joka nosti päänsä heinäkasasta ja lähti hitaasti kävelemään luokseni. - Sori, kun joudut jättämään aamuheinät kesken, saat sitten lisää heiniä, kun oon vähän juoksuttanut sua maneesissa, lohdutin ponia joka ei näyttänyt kovin ilahtuneelta aikasesta tarhastahausta. Kuitenkin se antautui kiinni ja lähti kävelemään perässäni pois tarhasta jättäen kaverinsa syömään aamuheiniä. Laitoin Mankin karsinaan ja otin siltä loimen poissa ja vein sen varustehuoneeseen samalla, kun otin harjat ja kaviokoukun. Manki mutusteli heinänkorsia karsinasta samalla kun harjasin sitä. - Sitten suitset ja juoksutusliina.., mumisin itsekseni. Manki alkoi suitset nähdessään pyöriä karsinassa ja jouduin ärähtämään sille muutaman kerran, ennenkuin se suostui pysymään paikallaan. Kun vihdoin olin saanut Mankin maneesiin ja suljettua maneesin oven löysäsin juoksutusliinaa hieman ja ohjasin Mankin kulkemaan ympyrää. Pian ruuna tajusi idean, jok aoli sille tuttu varmasti. Heilautin pitkää juoksutusraippaa ja pyysin ruunalta ravia. Manki ravisteli päätään ja siirtyi laiskaan raviin. - Manki nyt kunnolla! suutahdin ja viuhautin juoksutusraippaa ilmassa saaden Mankin ravaamaan reipasta ravia. - Hyvä, sooo..., rauhoittelin ruunaa joka melkein laukkasi ja heitteli välillä innostuksissaan pukkeja. Pian pysäytin Mankin ja vaihdoin ruunan suuntaa. - Manki, ravi, sanoin napakasti ja ruuna siirtyi reippaaseen raviin. - Hieno poika, kehuin sitä ja annoin Mankin jatkaa ravailua. Olin tyytyväinen, kun ruuna ravasi tahdikasta ravia ja ei heitellyt pukkeja, joten pyysin iltä laukkaa. Viuhautin juoksutusraippaa ja sanoin napakasti: - Laukka! Manki siirtyi pienen pukin jälkeen laukkaan ja kehuin sitä ja siirsin takaisin raviin ja pyysin sitä nostamaan uuden laukan. Mankin kaula alkoi hikeentyä ja annoin sen kävellä hetken ennenkuin laukkauttaisin sitä toiseen suuntaan. Katsoin kelloa joka näytti puoli yhtätoista. Olin sopinut olevani puoli kahdelta katsomassa hevosta ja Niukkolaan, jossa hevosen asusti olisi tunnin matka. Vaihdoin Mankin suuntaa ja pyysin siltä ravia ja sitä kautta laukkaa. Kun olin hetken laukkauttanut Mankia siirsin sen ravipätkän jälkeen käyntiin: - Soo, Manki, soo.., sanoin lempeällä äänensävyllä ja sain ruunan hiljentämään vauhtia käyntiin. Karsinassa riisuin Mankilta suitset ja kiinnitin ohjat niihin takaisin paikoilleen ja laitoin varustehuoneen kuntoon, sekä pistin Mankille loimen päälle ja vein sen takaisin tarhaan, jonne toin sille sylillisen heiniä. Ne saisi olla palkinto hienosti menneestä juoksutuksesta. Rapsuttelin hetken ruunaa vielä tarhassa ja lähdin sitten autolle, sillä pitäisi käydä vielä kylällä syömässä, ennenkuin ajaisin Niukkolaan. Manki riehuu juoksutuksessa, taustaa en jaksanut väsätä. :/- Veronica & Manki
|
|
|
Post by Brenna on Mar 20, 2010 20:55:10 GMT 2
Astelin räntää tihkuvan taivaan alla kohti takimmaisia tarhoja, jonka portilla näin jo kaukaa rautiaan ponin ääriviivat. Liukastelin lähemmäs aitaa ja erotin jo vettä tippuvan ruunan ruskeiden silmien anovan katseen. Tunsin lämpimän puhalluksen räntäsateen kohmettamilla sormillani, kun hapuilin nahkaisen riimun lukkoa, johon kiinnitin vedestä painavan riimunnarun. Kuulin matalan hörähdyksen korvassani, kun avasin tarhan portin ja ohjasin Mankin kohti lämmintä valoa hohkaavaa takatallia. Saimme lämpimän tervetuliaistoivotuksen liinakolta suomenhevoselta, joka tervehti ystäväänsä pienellä hirnahduksella ja turvan kosketuksella. Tämä ele sai hymyn karkaamaan huulilleni, kun lopulta päästin Mankin pyörimään karsinansa puhtaisiin alusiin. Miksi ulkona kaikki tuntui niin pimeältä ja synkältä? Kello ei ollut edes paljoa, mutta mustuus oli tuntunut valtaavan koko päivän. Ainoa lämmin henki tuntui olevan valonlähde tallista, hevosteni omista karsinoista ja varustehuoneesta, josta hain vanhan tutun harjapakkini, sekä pienemmän erän varusteita, joita tulisin vielä tänään tarvitsemaan. Kuten olettaa saattoi, laskiessani varusteet turvaan sateelta karsinan sisäpuolelta, kohtasin ennemminkin turvehirviön, kuin ponini. Virnistin tuskallisesti, ennen kun kaivoin kopan pohjimmaisena makaavan kumisuan. Aloittaessani kevyen pyörittelyn kaulasta, tunsin ruunan hamuavan reittäni huulillaan ja hymähdin lämpimästi ponilleni, joka höristi kysyvästi korviaan. Reilu vartti, heitin pyyhkeen kopan päällimmäiseksi saaden Mankin katsomaan sen perään kummastuneena. Pyyhkäisin korvan takaa karanneen kiharani sivuun silmiltäni ja katsoin aivan erilaista ponia, jonka olin varusteet tuodessani nähnyt. Puhtaana ja kiiltelevänä ruuna katseli rentona varusteita, jotka tiesi joutuvansa kantamaan kohta. Kietaisin käteni vähän vajaa metriviisikymmen senttisen ponin kaulalle ja painoin kasvoni tämän harjaan, vetäen henkeeni tuttua hevosen tuoksua, joka sai pääni aina sekaisin. Kevyet hymykuopat muodostuivat poskilleni, kun päästin lopulta irti. Tiesin, etten menettäisi Mankia, vaikka päästäisin irti, minun ei tarvinnut pelätä. Poimin vanhan tutun yleissatulan käsiini ja nostin sen kevyesti ruunan selkään. Enää pitkään aikaan en ollut nähnyt ruunan luimivan minulle. Muistin kuin eilisen päivän, ne ensimmäiset hoitokerrat, jolloin olin menettää reiteni, tai käteni satulanlaitossa. Hymykuopat syvenivät poskillani ja kiinnitin satulavyön kaikessa rauhassa, tietäen, että nyt saisi pitää koko reiteni, sekä käteni. Laskin satulasiiven paikalleen ja taputin ruunan kapeaa kaulaa, ennen kun pujotin kangasohjat ponin kaulalle. Kevyesti ujutin nivelkuolaimet ruunan suuhun ja vedin kaikki nahkahihnat suippojen korvien yli paikalleen. Tottuneesti kiinnitin lukot kuluneisiin kohtiin ja katsoin rakasta poniani, joka odotti pääsyä maneesiin, tökäten raollaan olevan karsinan oven auki sateeseen. Ponnistin kevyesti satulaan ja taputin paikallaan seisoneen ponin kaulaan. Ruuna katseli korvat hörössä tyhjää maneesia, eikä piitannut, vaikka kiristin vyötä parilla reiällä, ennen kun komensin sen uralle. Tunsin tasaisen keinuvat käyntiliikkeet allani ja samalla pyörittelin hartioita taakse, katsellen kattoa. Mankin selässä tunsin olevani kuin kotona, sillä niin monet kerrat olin istunut tuttuun selkään. Annoin ruunan venyttää kaulaansa ja astella lähes puolitusinaa kertaa syväksi tallatun uran ympäri, ennen kuin otin reiden ja satulan välissä levänneen kouluraipan käteeni, sekä keräsin ohjat lähes olemattomalle tuntumalle. Pyysin ruunan askelta pidentymään ja kohta istuin rauhallisessa raviliikkeen tahdissa, joka toisella askeleella nousten satulasta. Manki venytti kaulaansa ja liikkui rentona eteen päin, ilman pienintäkään jännitystä. Vaihdoin suuntaa ravissa kokorata leikkaalla ja annoin rautiaan vielä toiseenkin suuntaan venytellä kaulaansa, ennen kuin aloin hiljalleen lyhentämään ohjaa. Käänsin suuren pääty-ympyrän katsomo päätyyn ja vilkaisin alas Mankin pyöristynyttä kaulaa ja sipaisin sisäkädellä ruunan kaulaa. Nämä olivat harvinaisia kertoja, jolloin ruuna tuntui näin pehmeältä avuille. Aikomukseni ei ollut vain jolkotella koko tuntia, koska Mankin ylimääräiset kilot tulisi hävittää ennen kisakautta. Istuessani syvälle satulaan harjoitusraviin, tunsin ruunan vatsan kylkiäni vasten ja jalkanikaan eivät ylettäneet enää niin pitkälle. Käänsin ruunan halkaisijalle ja kohdistin katseeni eteen, alkaen väistättää vasenta pohjettani. Tunsin Mankin pään viskautuvan ylöspäin mielenosoituksellisesti, mutta kevyt pidäte ohjasta sai vastaväitteet kuriin. Ensin loivasti, mutta kerta kerralta jyrkemmin pyysin Mankia väistämään kohti uraa ja tunsin hymyn karkaavan huulilleni, jokaisen onnistuneen kerran jälkeen. Lopulta olin täysin tyytyväinen väistöön ja annoin askelten tahdin hidastua käynniksi ja ohjien valua sormien lävitse pitkiksi. Taputin hieman Mankin kosteaa kaulaa ja ruuna venytti kaulaansa pärskähtäen. Annoin omani sekä ponin hengityksen tasaantua, ennen kuin vaihdoin suuntaa ja aloitin saman työstämisen tähän suuntaan, vasemmalle. Ikuisuuksiin ei voi ravata, kaikki työ käy aikanaan yksitoikkoiseksi, jos sitä tekee liian kauan. Oli siis laukkatyöskentelyn aika, sen kertoi kello, sen kertoi mieli. Valmistelin puoli pidätteillä nostoa ja tunsin, miten raketti singahti altani. En antanut vauhdin hämätä, vaan istuin tiiviisti satulaan ja ohjasin suuren keskiympyrän keskelle maneesia. Laukan kolmitahtinen askel sai minut keinumaan mukana. En halunnut tuudittautua tähän hurmaan, vaan työstin askelta, Mankikin nöyrtyi kaahailustaan liikkumaan hallitusti, kauniisti kuin pegasos. Pudistin päätäni, mistä tuokin ajatus tuli? En tiedä, eikä tarvitse tietää, se olisi turhaa tietoa. Laukka vaihtui lopulta raviksi, ravi käynniksi. Annoin silmieni sulkeutua ja halasin hikistä kaulaa, tunsin lämmön huokuvan mieleeni, kun kuulin tyytyväisen hörähdyksen. Lopulta ryhdistäydyin ja katsoin ympärilleni. En ollut huomannut, miten Veronica oli livahtanut katsomoon ja näin myös hänen lapinkoiransa, joka katseli meitä nappisilmillään uteliaana. Heilautin kättäni tytölle, joka lähti astelemaan kohti kentän keskustaa, jonne pysäytin pärskivän ruunan ja laskeuduin satulasta jalat hellinä, mutta mieli tyytyväisenä. Manki ansaitsi kunnon hoidon, mutta dietti oli alkanut.
|
|
|
Post by Veronica on Mar 22, 2010 16:49:22 GMT 2
Talutin Mankin ulos karsinasta ja kiristin sen satulavyötä ennenkun nousin sen selkään. Manki pyöri paikallaan ja yritin epätoivoisesti saada pidennettyä jalustinhihnoja ilman, että olisin kupsahtanut alas ruunan selästä, sillä roikuin melkein pääalaspäin satulassa ja värkkäilin jalustinhihnojen kanssa. Ja Mankilla ei tietenkään ollut malttia pysyä paikalla. - Manki, rauhassa..., rauhoittelin ruunaa, jolla tuntui olevan virtaa, sillä eilen sillä oli ollut vapaapäivä ja hieroja. Kun jalustimet olivat hyvät annoin pohkeita ja Manki lähti kävelemään eteenpäin ja ohjasin sen kentälle. Lynn ratsasti Teresialla loppuverkkoja kentällä ja vaihdoin pari sanaa tytön kanssa minun ja Mankin alukäyntien aikana. Pienen hetken päästä siirsin Mankin raviin ja otin ohjat tuntumalle. Ruuna protestoi hieman ohjastuntumaa heiluttamalla päätä alas, mutta kun hellitin ohjaa hieman niin Manki lopetti. - Me lähdetäänkin tästä talliin! Lynn sanoi ja liukui alas Teresian selästä ja talutti tamman ulos kentältä. - Juu.., mutisin ja yritin keskittyä saamaan Mankin pyöreäksi, joka oli helpommin sanottu, kuin tehty! Verkkasin pitkään Mankilla ja ruuna alkoi liikkua kevyesti ja pyöristyikin hieman. - Sitten laukka! tehostin apujani ääniavulla ja Manki nosti laukan. Ruuna kiidytteli ensin, mutta kääntäessäni sen voltille se rauhoittui kummasti. Kehuin Mankia ja siirsin sen raviin ja seuraavassa kulmassa nostin uuden laukan. Ruuna alkoi lämmetä laukassakin ja herkistyä avuille. Ajattelin nyt saada Mankia aktiiviseksi avuille. Puilentunnin kuluttua liusuin kentän keskellä pois Mankin selästä ja löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös sekä taputin ruunaa kaulalle. Manki pärskähti ja huomasin, että se oli märkä vatsan alta ja kaulasta, hiki oli jäätynyt ja poni oli täynnä valkoista kuuraa. Riisuin Mankin nopeasti ja tarkistin kaviot varalta ja nakkasin sitten fleeceloimen sen niskaan. Manki oli ihana hevonen ratsastaa, jos sen kanssa vain osasi toimia, en voinut väittääkään ettenkö olisi jo oppinut vuoden hoitotaipaleen jälkeen oppimaan ruunan jekut ratsastaessa, mutta silti ihailin aina Brennan tapaa ratsastaa Mankia he olivat totisestikkin luotuja toisilleen. Annoin Mankille porkkanan taskusta ja lähdin hakemaan suulista ruunalle hieman heinää purtavaksi. Kun astelin suuliin törmäsin Santeriin joka rapsutteli Reegan omistamaa suomenhevosoria. - Moi, mihis oot koirasi jättänyt? Santeri kysyi. - Mooi, se on kotona, kun en jaksanut nyt sitä tallille raahata, kun ratsastinkin, vastasin välinpitämättömästi. - Aaa, okei. - Mitäs sä täällä suulissa, ei sulla mun tietääkseni ole omaa hevosta, vai? kysyin pojalta. - No saan kait mä kotonani tehdä mitä mä haluun ja ei kait tänne oo kukaan kieltänytkään tulemasta, Santeri virnisti. Kohautin vain harteitani vastaukseksi ja kaappasin sylillisen heinää mukaani ja harpoin ulos. - Ihme ämmä..., kuulin vielä Santun mutisevan jotain suulissa. Jätin mokoman lausahduksen omaan arvoonsa ja marssin reippaasti kohti takatallia. Rautiaan ponin pää kurkisti karsinasta ja se hörisi pitkään. - Ainiin vesikin pitää kantaa.., mumisin itsekseni. Mumisin nykyään aika paljon itsekseni tai puhuin omia ajatuksia ääneen, kun kukaan ei kuullut. Heitin heinät Mankin karsinaan ja hain varustehuoneesta ämpärin ja lähdin päätalliin täyttämään sitä vedellä. Päätallissa oli paljon väkeä, sillä ilmeisesti tunti oli juuri alkamassa. Sain väistää hevosletkaa ja pikkutyttöletkaa joka kulki leveästi tallinkäytävällä. Olin tunnistavinani hevosista ainakin Löpön, Neron ja Tito-aasin?! Siis mitä hemmettiä aasi teki tunnilla. Tarkemmin katsottuani huomasin, että eihän aasilla ollut edes varusteita eikä taluttajaa! - Lynn, Aikkuu...?! huudahdin ja Lynn harppoi satulahuoneesta käytävälle, jossa olin napannut aasia päitsistä. - Onko tän tarkotus olla menossa tunnille tai jonnekkin..? kysyin. - Voi Tito! Lynn parahti ja tuli avukseni pitämään jukuripäistä aasia kiinni. - Eli ei..? kysyin nauruun purskahtamaisillani. - Joo ei, Lynn sanoi. - Mä inhoon näitä alkeistunteja, ilmeisesti taas Löpön karsinanovi on laitettu huonosti kiinni ja tietenkin tämä tyhmä aasi tulee perässä..., Lynn jatkoi. - Haha! naurahdin ja talutimme Lynnin kanssa aasin takaisin karsinaan. Tito näytti surkelata, kun ei päässytkään toivomalleen tutkimusmatkalle, joten toimme Lynnin kanssa sille muutaman porkkanan lohdutukseksi. Menin pesupaikalle ja täytin ämpärin vedellä. Takatallissa laitoin ämpärin Mankin karsinaan ja ruuna joi pikkuisen vettä ja siirtyi takaisin heinien pariin. Kun en keksinyt enää mitään tekemistä päätin uhrata vielä aikaa Mankin harjojen puhdistamiseen. Kun ne oli putsattu en voinut siivota ruunan karsinaa, sillä se oli jo siisti, kiitos aamutallin tekijän ja ei ollut järkeä pestä varusteitakaan, sillä minun pitäisi kuitenkin kohta lähtä kotiin ja varusteidenpuhdistus oli aikaa vievää puuhaa, joten päätin lähtä vain chillailemaan päätalliin... - Vertti ät Manki
|
|
|
Post by Veronica on Mar 28, 2010 10:57:43 GMT 2
Olin herännyt jo ennen sian pierua ja olin jo kymmenen aikoihin tallilla. Olin joutunut tyytymään kavereiden kyytiin, sillä olin joutunut luovuttamaan vanhempieni auton takaisin. Kävelin päätalliin, jossa näin Lynnin lakaisemassa tallikäytävää. - Moi Lynn, tervehdin. Tyttö säikähti pikkuisen, sillä ei ilmeisesti osannut odottaa minua näin aikaisin tallille. - Moi, miten sä jo täällä oot? Lynn kysyi. - Koira herätti ja teki mieli päästä jo tallille, hymyilin ovelasti. - Ai koira.., Lynn sanoi viekkaasti ja katsoi minua kulmien alta. - Koirakoira, etkös sä usko mua? - Mmm... Niinhän sitä sanotaan, Lynn sanoi ja jatkoi lakaisuaan. Kävelin päätallin läpi ja astuin takaovesta ulos, kunnes Lynn huusi perääni: - Takatallin karsinoita ei oo muuten vielä putsattu, joten sä varmaan viittit tehdä sen, tyttö sanoi ja osoitti talikkoa joka oli ovensuussa. - Törkeää, mutta kaippa mä nyt tän kerran voin, sanoin kiltisti ja lähdin hakemaan lantalasta kottikärryjä. Manki katseli Vilin kanssa touhujani takatarhan portilla ja välillä ne ravasivat orimaisesti tarhan toiseen päähän ja laukkasivat takaisin portille. - Onko kultapojuilla hauskaa? kysyin nauraen ruunilta, jotka tarkkailivat touhujani, kun yritin saada kottikärryjä pois lantalasta. Nimitys 'kultapojut' tuli siitä, että oikeastaan kumpikin olivat aika kullan värisiä. Kun vihdoin olin saanut kottikärryt lantalasta ja karsinat siivottua lähdin hakemaan Mankia tarhasta. Ruuna antoi kiltisti kiinni, mutta myös Vili yritti tunkea tarhan portista ulos. Hätistelin kuitenkin suokin kauemmaksi riimunnarulla ja sain Mankin turvallisesti ulos tarhasta. Laitoin ruunan harjauspuomille ja riisuin siltä kevyen talliloimen pois päältä. Ruuna katseli touhujani ja yritti välillä saada itseään irti, mutta tosin huonolla menestyksellä. Lisäksi kuva tulossa- Veronica & Manki
|
|
|
Post by Brenna on Apr 8, 2010 20:11:35 GMT 2
Olipa kerran poni, jonka nimi oli Eva's Monkey Business. Tämä poni oli komea rautias ja omasi suuret liitävät askeleet, upean rungon ja mahtavat lihakset. Muistan, kuin eilisen päivän Seppeleessä, nähdessäni ensimmäisen kerran tämän upean ruunan. Sen karva kiilsi puhtauttaan ja se ravasi tarhassa häntä kaarella arabimaisesti pärskien. Silloin näin ruskeiden silmien katseen, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kaiken tästä ponista, tämän elämästä, tämän luonteesta.. Kaikki tämä oli kauan sitten, mutta nyt nään tarhassa laiduntavan pullean poniruunan, joka haistelee maata etsien suuhunsa ensimmäisiä heinänkorsia sulaneesta maasta. Tuo valtava heinämaha ei antanut tilaa upeille liikkeille, tuo rasva peitti surkastuneet lihakset. Huokaisin syvään, viimeisen talven olin antanut tämän tapahtua ja Mankin nauttia vapaan ponin elämästä, joka tuotti tulosta, ainakin vatsan kohdalta. Tämän menon jatkuessa hipoisi kohta vatsavillat kuraista ja poljettua maata... Asialle on tehtävä jotain.. Nyt! "Dietti!" Ähkäisin ideani ihmisten, ei kun hevosten kuultaville. Manki nosti päätään uteliaana ja katsoi minua ruskeilla silmillään, joihin katsoessani näin sen saman lämmön, saman kipinän... "Mikä ihmeen dietti?" Kuulin takaani tutun äänen ja pyörähdin ympäri katsomaan Veronicaa, Mankin pitkä aikaista hoitajaa ja hyvää ystävääni. "Dietti", toistin jo päättäväisenä ja täysin tietoisena ideastani. "Nii'in... Mutta mikä dietti? Ja kenelle?" Nainen kysyi yhtä kummissaan, kurtistaen nypittyjä kulmakarvojaan. Virnistin salaperäisesti ja pujahdin puuaidan ali tarhaan, missä pyydystin helposti ruskean ihrapallon narun päähän, ennen kuin palasin portille selittämään ajatustani. "Aaa... Joo... Mennääks me nyt kattomaan ponin peruskunto maneesiin?" Veronica hymyili, minun vetäessäni henkeä pitkän selityskuuron jälkeen. "Sitä ajattelin, jos sää oot rakas ja käyt laittamassa ne tolpat.." Levitin kasvoilleni tyttömäisen hymyn ja Veronica tuhahti päätään pudistaen. "Olet mikäkin mato, kiemurtelemaan töistä", nainen totesi, lähtien kumminkin maneesia kohti. "No ei hoitajankaan elämä ole aina yhtä juhlaa", naurahdin blondin perään, ennen kuin talutin matelevan poniruunan omaan vasta siivottuun karsinaansa. Päästin risteytysponin vapaaksi ja käännyin hakemaan harjakoria tutuksi tulleesta satulahuoneesta. Valitsin punaisien harjojen valtaaman muovilaatikon, jonka kylkeen oli kirjoitettu suurin kirjaimin ruunan nimi, Manki. Palatessani takaisin, olin jo valmistautunut näkemään piehtaroineen, yltä päältä turpeessa olevan ponin, mutta yllätyin, positiivisesti. Manki katsoi minua pää kallellaan, kun hihkaisin riemusta ja nappasin harjakorista kovaharjan, alkaen sukia kullan väristä karvapeitettä reippain vedoin. Tottuneena minulta ei mennyt kauaakaan puhdistaa liinahtava harja ja kultaa kimalteleva karvapeite. Myöskin olin onnekas siinä asiassa, että omistin hevoset, jotka nostivat kavionsa suosiolla. Seuraavalla kengityskerralla vaihdettaisiin kesäkengät, pohdiskelin putsatessani siroja kavioita ja laskiessani viimeisen takajalan maahan. Pian seisoimme täysissä valmiuksissa maneesin edessä ja odotin, että Veronica tuli avaamaan meille ovet. Manki ravisteli päätään huokaisten raskaasti ja naurahdin. Täysiin estevarustuksiin puettu poni, suuren vatsansa kanssa, näytti varmasti huvittavalta. Kannukset olin varannut mukaan, arvellen, ettei ruuna tuntenut mitään paksujen läskiensä läpi. Vihdoin näin hymyilevät naisen kasvot, kun Vertti kiskaisi maneesin oven auki. "Tadaa!" Nainen naurahti viittoen kokoamiaan esteitä. Nyökkäsin hyväksyvästi taluttaessani Mankin sisään. Maneesissa seisoi kolmen esteen sarja, sekä yksi yksittäinen este pitkällä sivulla. Talutin Mankin tuttuun alkukaartoon ja kiskoin kuluneen yleissatulan jalustimet alas. Tarkistin pituuden ja lyhensin koulumittaisia jalustimia tottuneesti kahdella reijällä, ennen kuin ponkaisin satulaan Veronican avustuksella. Nainen kiristi vyötä avuliaasti ja ojensi maahan jääneen esteraipan. "Mä kattelen verkat vaikka tosta katsomosta ja tuun sitten komentelemaan teitä tähän kentän keskelle", Vertti naurahti. "Jes söör", virnistin takaisin, maiskauttaen Mankin käyntiin uralle. Poniruunan askeleet tuntuivat löysiltä ja laiskoilta, kun kokosin ohjat käteeni. Tunsin istunnallani ruunan hidastavan tuntuman ilmestyttyä suuhun, joten kannustin pohkeella eteenpäin. Reaktio tapahtui liian hitaasti, joten napautin esteraipalla pohkeen taakse, joka lisäsi reaktiokykyä kummasti. Taivuttelin ensin Mankia sisään ja ulospäin niskastaan, saadakseni sen hieman pyöreämmäksi. Sen jälkeen hengitin syvään, samalla antaen merkin pohkeella raviin siirtymiseksi. Lähdin keventämään reippaasti ja pyörittelin kullan väristä poniani ympyröillä ja volteilla, taivutellen, hidastaen ja lisäten. Siirsin ruunan käyntiin ja katsoin Veronicaa, joka oli tullut nostelemaan puomit kavaleteiksi. Manki viskoi päätään ja kuola pisarat lensivät kasvoilleni. "Yäk, Manki", naurahdin pyyhkäisten hihalla kasvoni puhtaiksi ja keräsin hiljalleen ohjia, ratsastajan kuin ratsunkin hengityksen tasaannuttua. "Voitte tulla", Vertti hihkaisi esteiden viereltä ja valmistelin nopeasti laukan noston ja annoin avut, saaden ponin singahtamaan laukkaan. Pidin ohjalla aavistuksen vastaan ja nousin kevyeeseen istuntaan, lähestyessäni kavalettisarjaa. Manki ylitti pienet esteet kevyesti, tai kevyesti ja kevyesti, mutta ylitti kumminkin. Lähestyin uudemman kerran varmistaen vielä rytmin pysyvän hyvänä, koko sarjan läpi. "Hyvä, nostetaan vähän", blondi hymyili, ja siirsin Mankin kävelemään siksi aikaa. Korkeammalla estekorkeudella, sain jo hieman pidättää ruunaa, koska vauhti meinasi yltyä liian kovaksi, eikä tällä vatsalla esteistä oltaisi päästy yli, vaikka korkeutta oli tuskin puolta metriä. Boing, boing, boing! Esteet ylittyivät ja sipaisen kädelläni Mankin kaulaa kehumisen merkeissä. Tunsin vauhdin hidastuvan ja annoin nopean merkin pohkeella, laukan jatkumiseksi. Lähestyin uralta uudemman kerran estesarjaa, jonka viimeisen esteen korkeus oli noussut jo seitsemään kymmeneen Veronican raportin mukaan. Kaksi ensimmäistö pystyä ylittyivät vanhaan tuttuun malliin, mutta viimeiselle, Manki joutui jo ponnistamaan hieman enemmän. Myötäsin tottuneena hyppyyn ja onnistuin säilyttämään tasapainoni, vaikka Mankin tasapaino horjahti hieman esteen jälkeen. Siirsin poniruunan raviin ja kevensin ulkoetujalan mukaan etenevää ravia. Sain silti muistutella pohkeella ravin jatkumista, vaikka poni oli innoissaan. Ehkä tämäkin muuttuisi, vatsan lähdettyä. Siirsin Mankin käyntiin ja kävin keskustelua Vertin kanssa. Nainen sanoin nostavansa viimeisen pystyn kahdeksaksikymmeneksi. Nielaisin, tämä alkoi olla jo pelottava korkeus tämän vatsan kanssa. Manki viskeli päätään ja heitti valkoiset vaahdot rinnuksilleni. Naurahdin, pyyhkäisten samalla kuolat sivuun. "Okei, valmista!" Veronica ilmoitti estetolppien luoita. Nainen oli kaivanut taskukameransa esiin ja kyykki esteen vieressä valokuvausvalmiudessa. "Okke, täältä tullaan", vastasin keräten ohjat käsiini ja napautin laukkapohkeet poniruunan kylkiin. Manki kiihdytti vatsa hyllyen estetolppien väliin ja myötäsin kahdessa ensimmäisessä hypyssä niukasti, sillä olin varautunut kolmanteen. Tunsin vauhdin hidastuvan, mutta nopealla toiminnalla puristin pohkeeni kultaisiin kylkiin, saaden poniruunan ponnistamaan kahdeksankymppiselle. "Melkein!" Kuulin kiljaisun takaamme, puomi oli pudonnut. Pahus, ponin kunto oli laskenut, mutta hyvä saavutus tämäkin oli. Lähestyimme esteelle uudestaan reippaassa laukassa ja tällä kertaa työstin lähestymisen ihan kunnolla. Reipas pidäte ja pohje eteen, sai ponnistuksen onnistumaan ja Mankikin liiteli, vaikkakin vähän tiukalla ilmavaralla pystyn ohi. "Jei, tuli aika hieno kuva!" Veronica ilmoitti nauraen. "No hyvä, mehän ollaan aina edustuskunnossa", naurahdin taputtaen rautiasta poniani, joka viskeli päätään onneissaan. "Eiköhän tämä riitä", totesin ja siirsin Mankin ravaamaan. Kevytin kiihtyneessä ravissa tiuhaan, ennen kuin älysin hidastaa tahtia. Olihan nyt ainakin lähtökunto testattu. "Joo, ettei Mankia nyt ihan tapeta", Veronicakin myönsi. Hymyilin ja siirsin ponin käyntiin, antaen ohjien valua sormieni lomitse. Silitin hikistä kaulaa ja rutistin ponin lopulta halaukseen. "Kyllä se tästä", mutisin sen karvaiseen korvaan, kunnes pysäytin ponin loppukaartoon.
|
|
|
Post by Brenna on May 6, 2010 16:57:25 GMT 2
"No niin pikku pullaseni, nyt mennään", totesin hymyillen ponille, joka seisoi silmät puoliummessa karsinassaan. Tartuin roikkuviin ohjiin ponin leuan alta ja talutin haukottelevan ratsuni karsinastaan. Hyräilin päässäni jo kauan pyörinyttä kappaletta samalla, kun käänsin Mankin seisomaan takatallien eteen 'kaartoon'. Taputin ohimennen ponin silkkistä kaulaa, kun laskin kuluneen yleissatulan jalustimet ja kiristin vyötä yhdellä reiällä, senkin monen yrityksen ja puhkumisen jälkeen. "Voisit kyllä oikeesti laihistaa, etkä pullistella", huokaisin vihdoin soljen solahdettua oikeaan kohtaan. Manki ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, vaan katseli kiinnostuneena päätalolle päin, missä ovet paukkuivat. Ponnistin itseni kevyesti satulaan ja katsahdin talolle päin, missä näin punatukkaisen Siirin pyyhältävän ulko-ovesta niskojaan nakellen. Mitäköhän draamaa päätalossakin tapahtui, luultavasti Danin ja Siirin välit olivat repeilleet pahemmankin kerran, koska punatukkainen nainen starttasi autonsa terhakasti käyntiin ja hiekka lentäen kaarsi tallin pihasta. Pudistin päätäni hieman huvittuneena, mutta käännyin uudemman kerran satulavyön puoleen, ennen kuin uskaltaisin lähteä koko tallipihasta kapealle polulle, jonka muistin johtavan suurelle aukealle. Ohjat heiluivat askelten tahdissa, kun kävelimme puiden luomassa tunnelissa. Pyörittelin kouluraipan nuppia sormieni välissä ja katselin ympärilleni, antaen Mankin nauttia vielä hetken kevyistä alkukäynneistä. Lopulta alkaessani kerätä ohjia, poniruuna puhisi uhmakkaasti ja yritti kiskoa vapauttaan takaisin, mutta napakalla pohkeen painalluksella sain voiton puolelleni. Kiemurteleva polku avautui laajalle pellolle, jossa ei vielä viljelty mitään. Vanhat kavionjäljet varmistivat luvan pellolla köpöttelyyn, joten kannustin allani astelevan ruunan raviin. Lähdin keventämään ulkoetujalan mukaan ja vaadin ravia reippaaksi, lähes lisätyksi jo alkuraveissa. Manki yritti vastustaa pohjetta ja ohjan tuntumaa viskomalla päätään, sen sijaan en antanut periksi, vaan näpäytin kouluraipalla pohkeen taakse vahvistuksen komennuksestani ja vähitellen, alkoi Mankin hyväksyä kohtalonsa. Vaihdoin suuntaa kokorataleikkaalla, kun olin muodostanut ravatessamme kentän muotoisen uran pellolle. Pyysin lisäystä lävistäjälle, joutuen komentamaan kahdesti ja pitkään, ennen kuin askeleet olivat siedettävät. Jatkoin lisäystä toiseen suuntaan ja pian Manki alkoi pärskiä, yrittäen rikkoa lisäystä. Istuin satulaan ja kokosin ravia ohjan ja pohkeen väliin. Yllätyin, miten nopeasti ruuna vastasi apuihin ja oli herkkänä, käännyttäessäni sen halkaisijalle ja tehden kahdeksikon kahdesta voltista halkaisijan keskelle. Toistin kuvion muutamaan kertaan saaden vihdoin Mankin hellittämään purukalustonsa lopullisesti kuolaimesta ja tämä kilisteli metallipaloja suussaan tyytyväisenä, vaikkakin hieman hikisenä. Siirsin ruunan käyntiin antaen vapaata ohjaa, että Manki saisi vetää hetken henkeä ennen laukkatyöskentelyä. "Kyllä tässä kilot karisevat", naurahdin taputtaen hiestä kosteaa lapaa. Manki pörähti ja ravisteli päätänsä niin että kullan väriset jouhet heiluivat puolelta toiselle. Tai ainakin jouhet näyttivät kultaisilta, auringon säteiden osuessa niihin pilvettömältä taivaalta. Keräsin lopulta ohjat ja valmistelin laukannostoa. Manki oli aluksi hieman tahmea ja nosti laukan muutaman raviaskeleen kautta. Pohje napautti kerran selvän käskyn kylkeen ja varmistin asian vielä raipalla, saaden vihdoin löysän tuntuiseen poniin tarmokkuutta. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Mankin selälle vapauden liikkua ja pidentää askelta. Otin pari spurttia pellon päästä päähän, lopulta siirtyen isolle pääty-ympyrälle laukkaa vaihtaen ravin kautta. Aloin työstämään ruunaa pyöreämmäksi ja se olikin helpompaa kuin ravissa, sillä äskeiset spurtit olivat saaneet energiaa poniruunaan, joka pyrki vapaaehtoisesti eteen, eikä montaa kertaa tarvinnut käskeä. Kohta aloin hiota itsekin ja lopulta armahdin Mankia, samoin itseäni, siirtyen kevyeeseen raviin. Poni kulki pyöreänä kuolainta maiskutellen ja laajemmilla liikkeillä kuin aluksi. Lihakset olivat vertyneet ja ravi oli muuttunut jo pidemmäksi ja näyttävämmäksi. Taputin ruunan kaulaa siirtäessäni sen käyntiin ja avasin kypärän alahihnan, pyyhkäisten hikeä otsaltani. Käänsimme askeleet kohti Mallaspuroa ja raikasta vettä pesuboxissa, jonne suuntaisimme ensimmäisenä, kun pääsisimme paikan päälle.
|
|
|
Post by Veronica on May 16, 2010 9:52:22 GMT 2
16.5.2010 - oikea otsikko tulossa Pikahoito
Lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni ja linnut lauloivat metsässä. Tasainen kavioiden kopse maantiellä tahditti matkaamme. Nahkainen satula narisi ja poni ravisteli päätänsä, kun hyttyset ja muut ötökät lensivät sen päähän. Reippaassa vauhdissa nousimme pienen kumpareen päälle ja pysäytin Mankin. Annoin ponin napata tupon ruohoa maasta ja itse otin jalustimet pois jalasta ja pyörittelin nilkkojani.
Jatkoimme matkaa ja tulimme pienen sillan kohdalle. Manki epäröi hieman astua sillälle, mutta harppoikin sen sitten komeilla loikilla ja pääsimme Mallaspuron ylitse ja saatoimme jatkaa matkaa kohti tallia. Poni oli yltäpäätä hikinen ja ratsastajakin oli kieltämättä kuumissaan. Lämpöasteet hipoivat liki kolmeakymmentä ja olimme menneet Mankin kanssa suhteellisen reippaan lenkin, joihin olis sisältynyt rutkasti kiipeilyä.
Hyppäsin alas satulasta ja taputin ruunan hikistä kaulaa. Vein Mankin varjoon ja nostin satulan pois sen selästä ja nappasin päitset karsinan ovesta ja vaihdoin suitset ruskeisiin nahkapäitsiin. Talutin Mankin sisälle päätalliin ja suoraan pesukarsinaan, jotta voisin hieman helpottaa ruunan oloa viileällä suihkulla. Manki ei jaksanut ihmetellä vettä sen enempää, kuin vihreää jättiläiskäärmeletkuakaan ja aloin suihkuttamaan viielää vettä ponin jalkoihin, ryntäisiin, mahaan ja kaulaan sekä satulan kohdalle. Manki innostui juomaan suoraan letkusta vettä. Kohta varmasti pääsisi jo uittamaan hevosia, mutta vesi oli vielä niin kylmää, etten ainakaan kehdannut itse vielä sinne pulahtaa.
Kuivasin hikiviilalla Mankin ja jalat puhtaalla pyyhkeellä. Talutin Mankin ulos tallista ja annoin sen syödä hieman vihreää tallipihasta ennenkuin veisin sen takaisin tarhaan Vilin kaveriksi. Manki nappasi suunsa täyteen ruohoa ja alkoi sitten kuopimaan maata kaviolla, juuri kaikista mutaisimmasta ja hiekkaisimmasta kohdasta koko tallipihalla. - Poni et nyt ala kyllä piehtaroimaan! karjaisin muka vihaisena. Kuitenkin liian myöhään... Mankin kellahti selälleen ja pyöriskeli sitten hiekassa vimmatusti, nousi ylös ja ravisteli kaiken hiekan päälleni. - Kiitoksia, olipa ystävällistä, naurahdin Mankille, en enää osannut olla sille vihainen, sillä poni osasi olla niin syyttömän näköinen.
Talutin Mankin hetkeksi harjauspuomille ja tarkistin kaviot ja harjasin suurimman osan hiekasta pois ja päästin Mankin sitten riehumaan tarhaan Vilin kanssa.
- Veronica & Manksu
|
|
|
Post by Veronica on May 30, 2010 19:37:49 GMT 2
30.5.2010 - oikea otsikko tulossai46.tinypic.com/s2cmxe.jpgManki ja Brenna maneesissa esteitä hyppäämässä. Sori Brenna, en osaa piirtää sua... ja taustaa en jaksanut tehä loppuun ja kamera-laatu + tää kuva on vanha. :--)
|
|
|
Post by Odelie on Jun 3, 2010 17:30:36 GMT 2
Pieni paha ratsuttaja 03.06.2010 Nykäisin mekkoani alemmas ja paiskasin auton oven kiinni. Vilkaisin nopeasti peilistä itseäni ennenkuin lähdin kohti tallia. Brenna oli ohjeistanut minut takatalliin, jossa asusti hänen kaksi yksityistään. Lähdin hipsuttamaan korkokengissä pihan poikki ja huomasin kuinka päärakennuksesta astui ulos poika, suunnilleen saman ikäinen kuin minä, kohtuullisen hyvän näköinen, kuvailujen mukaan arvaisin hänet Danieliksi. Poika virnisti iloisesti kun huomasi minut. - Mitäs tuollainen mimmi hipsii meidän tiluksilla? poika kysyi kulmat koholla. - Tulin tutustumaan ratsuun, jota tulisi ratsuttaa tässä kesän ajan, vastasin. Suoristin selkäni ja katsoin tätä herraa ehkä yläviistoon. Kirosin mielessäni että minun piti olla niin lyhyt. - Noissa vaatteissa? pojan äänessä kuului ivaa. - Voin ottaa poiskin jos häiritsee, vastasin ja vetäisin mekon vetoketjua alaspäin. - Säästä minut siltä, poika antautui. - Olen muuten Daniel. Katselin hetken poikaa, tai no mieshän hänen kai mitäisi olla. Kun tämä Daniel ojensi kätensä käteltävästi tartuin siihen reippaasti. - Odelie, sanoin ja hymyilin iloisesti. Daniel nyökkäsi ja lähti sitten kävelemään autolleen. Hymähdin ja lähdin kävelemään takatallille josta kuullui ärähdys. Äänestä päätellen sen oli pakko olla Brenna, ellei kuuloni olisi pahasti huonontunut. Hipsin tallille ja huomasin Vilin harjapakin, kurkistin sisään suomenhevosen karsinaan. - Hello my love, sanoin. Brenna pelästyi ja pongahti taaksepäin. Myös Vili käytti tilanteen hyväkseen ja yritti liiskata tytön. seinään. - Sun takias se yritti murhata mut, Brenna julisti. - Sovitaan sitten niin, hymähdin iloisesti ja jaoimme iloisen poskisuudelman, kuten aina. - Manki on tossa viereisessä karsinassa, se ei ole millään hyvällä päällä. Mutta mitä ihmettä sulla on oikein päällä, eihän noin tallille tulla, Brenna vihdoin huomasi asuni. Virnistin iloisesti ja kysyin, että oliko Brenna pitänyt huolen että maneesi oli tyhjillään. - Tuoppa Manki sitten tonne maneesiin niin voidaan tehdä tuttavuutta, käskytin Brennaa huomaamattani. - Miks justiin minä? - Koska en halua olla ponin kanssa missään tekemisissä ennenkuin se luottaa, vastasin nopeasti. Vastaus ei tyydyttänyt Brennaa, mutta lähdin karkuun, ennenkuin tyttö ehti sanoa mitään. Oli yleistä, että meille tuli pientä snanvääntöä, mutta tuon tytön kanssa ei ollut leikkimistä. Ties kuinka monta kertaa olin saanut nenääni. Hain autostani pikaisesti varvastossut ja aurinko lasit ja kiiruhdin sitten maneesiin. Brenna seisoi siellä Mankin kanssa odottamassa ja ruuna liikehti kärsimättömänä paikallaan. Katselin hetkisen parivaljakkoa, joka sopi yhteen. Kunnes annoin Brennalle luvan päästää Manki vapaaksi. - Vapaaksi? Ootko sä ihan sekopää?! Brenna kiljahti ja Manki havahti taaksepäin. - Hullu saa olla mutta tyhmä ei, tiedostin tytölle. Vastahakoisesti Brenna otti riimun pois Mankin päästä ja ruuna lähti pehmeän liitävässä ravissa juoksemaan. Se kiiruhti kulmaan ja nosti laukan. Parin laukka askeleen jälkeen se pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua. - Voit mennä, huitaisin kättäni ja Brenna mulkaisi minua murhaavasti. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä vaan keskityin tarkkailemaan Mankia. Brennan kanssa voisin setviä välit myöhemminkin. Ruuna nytkäytti lihastaan ja katsoi minua haastavasti. Katsoin kuitenkin sitä rauhallisesti ja nojasin maneesin seinään. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään, mutta ilmeisesti poni ajatteli hankaloittaa vain tilannetta. Manki kääntyi minua kohti ja heitti otsatukan pois tieltään. Se tarkasteli minua tutkivalla katseella. Se heilutti päätään puolelta toiselle eikä päästänyt katsettaan irti. - Miehet, kuiskasin. Manki havahtui äänestä ja nosti päänsä korkealle. Sen sieraimet laajenivat ja se pinkaisi raviin. Pudistin päätäni huvittuneena, annoin Mankin taas rauhoittua, mutta ruuna oli päättänyt ravata siksakkia ihan kyllästymiseen asti. Lopulta Manki pysähtyi. Sen kiinnostus oli kuitenkin kiinnostunut johonkin muuhun kuin minuun. Se katsoi ylitseni katsomoille ja tunsin pistävän katseen niskassani. Käännyin ympäri ja katsomossa seisoi. Tyttö oli vaaleahiuksinen, siropiirteinen ja kaunis. Tytön vihertävät silmät katsoivat minua kysyvästi, mutta en aikonut sanoa sanaakaan. En nyt kun minun piti tehdä tuttavuutta hevosen kanssa joka käyttäytyi kuin pelle. Olin seisonut jo reippaastim päälle tunnin Mankin kanssa maneesissa. Olin jo manannut itseni toivottomaksi ruunan kanssa. Kuitenkin viimeisen kymmenen minuutin aikana Manki oli alkanut lähestyä kiinnostuneena minua. Mutta ainoastaan kun näpräsin kynsiäni, kun se olisi ollut maailman mielenkiintoisin asia. Manki oli tullut parin metrin päähän, mutta oli pysynyt pois kosketus etäisyydeltä. Ruuna oli ojentanut kaulaansa ja tökkäisyt minua olkapäästä. Sen jälkeen ruuna oli lähtenyt karkuun ja vilkuili minua reilun kymmenen metrin päässä. Se oli kyllästynyt siihen, että seisoskelin vain paikallani, enkä yrittänyt saada sitä kiinni. - Kuules poika. Ens kerralla sitten tehdään jotain muutakin, mutta mitään ei voida tehä ennenkun osotat jonkinlaista kunnioitusta ihmistä kohtaan, selitin Mankille ja hevonen kuunteli minua korvat höröllä. Se nyökytti päätään, kun olisi ymmärtänyt mitä sanoin ja astui askeleen lähemmäs. - Tehdäänkö nyt näin, aloitin, joku tuli maneesiin sisään ja se vei Mankin huomion. Ristin käteni ja odotin että maneesiin saapunut poika poistuisi piakoin sieltä. Kun katselin poikaa tarkemmin, oli pakko myöntää, että jollekkin tytölle se olisi oiva saalis. Sanos nyt minkä niminen, Santeri tai jotain. Muistin miten Brenna oli kertonut tallin asukkaista ja ihmisistä. Vaaleahiuksisen tytön oli pakko olla siis Lynn. Lopulta poika poistui maneesista ja Manki keskittyi taas minuun. - Sä olet aikamoinen kesyponi, joten en takaa että tää on yhtä helppoa teirän kesyjen kanssa, kuiskasin. Astuin askeleen lähemmäs Mankia ja ruuna pinkaisi eteenpäin. Pysähdyin ja odotin että myös Manki pysähtyi. Astuin taas pari askelta eteenpäin. Manki alkoi tajuta tätä leikkiä. Se astui myös pari askelta eteenpäin. Sitten Mankin aloitteesta astuimme tasan samaan aikaan pari askelta eteenpäin. Astuin eteen, Manki astui. Manki heilutteli korviaan kiinnostuneena ja lopulta kääntyi äkisti ympäri. Tuijotin Mankin otsaa. Ruuna astui askeleen minua kohti ja peräännyin. Annoin hevosen tulla minua kohti mutta peruutin samaa vauhtia. Purin huultani ja astuin itse askeleen taakse. Manki seurasi minua. Jess. Se ei tainnutkaan olla sen kummenpi kun villimmätkään. Lähdin peruuttamaan pikkuhiljaa ja Manki seurasi perässä. Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään eteenpäin. Vilkaisin olkani yli. Manki seurasi minua edelleen. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin onnistunut tässä näin nopeasti kesyhevosen kanssa. Pysähdyin ja käännyin ympäri. Manki tuli luokseni ja tökkäsi minua. Naurahdin äänettömästi ja silitin ruunan turpaa. - Et olekkaan niin paha poika kun kaikki sanoo, sanoin ponille. - Ihan helppo nakki. Vaikka tämä onkin vasta ensimmäinen askel. Manki pärskähti kun Brenna tuli maneesiin. Tyttö heilautti kättään ja yritti näyttää tyynen rauhalliselta, mutta hänen poskensa kuumottivat. - Mikä on? kysyin. - Mokasin taas, Brenna vastasi hiirulaisen äänellä. - Kuka? - Ei kuulu sulle, Brenna tiuskaisi ja nappasi Mankin otsatukasta kiinni. - Ihan miten vain, kohautin olkiani. Kelasin päässäni, ketä missä milloin, tunsin tytön severan hyvin, että yksikin pikkiriikkinen äänen väre tai ilmeen värähdys kertoi minulle enemmän kuin tuhat sanaa. Lopulta aivoissani syttyi lamppu ja tajusin kennestä oli oikein kyse. Virnistin huomaamattani, joten Brenna katsoi minua varoittavasti. Nostin käteni ilmaan ja lupasin olla sanomatta mitään, se olisi turvallisin vaihtoehto jos halusi säilyä hengissä tämän tytön kanssa, Brenna kun oli pippurinen ja suuttuessaa räiskyi kun tuli, voi hyvä luoja kenen kanssa olin tekemisissä. Kun tulimme ulos maneesista, vetäisin raikasta ilmaa sisääni. Hiekkainen maneesi ei ollut paras paikka, mutta siellä ei ollut niin paljon häiriöntekijöitä kun muualla. Varsinkin kun oli kyse Mankin kaltaisesta ponista, joka oli kesyäkin kesympi poni, tutustuminen olisi kentällä mahdotonta. Ajattelin kaikkia edellisiä hevosia, joiden kanssa olin ollut tekemisissä. Niihin verrattuna Manki oli kun taivaasta tullut. Mutta koska olin kasvatettu ongelma hevosten seassa, joita tuli kouluttaa uudelleen ja varsat jotka olivat kovia päästään ja kavioistaan. Kaikki kärsivät, pelokkaat ne joiden silmissä paloi raivo. Hevoset jotka ajattelematta siitä mitä ihminen niiltä halusi, vaan hyökkäsi sokeana kimppuun. Kaikki haavat ja naarmut, murtumat mitä oli saanut hevosilta. Voisin olla kiitollinen. Katsoin ylös taivaalle ja siristin silmiäni. Hevosten kanssa minulla oli aina ollut hyvät välit, mutta pojat. Monet tuttavani, jopa Brenna oli onnistunut löytämään joskus onnistuneen suhteen, mutta minä. Pöh, minulle pojat olivat pelkkiä pelinappuloita. Ne otetaan, käytetään ja jätetään vaikka saman päivän aikana. Kuitenkin tämäkin aate oli joltain osin aivan väärin. Loppujen lopuksi me ihmiset ovat hyvin samanlaisia kuin hevoset. Molemmat ansaitsevat niin paljon rakkautta kun vain voivat vastaanottaa. En jaksanut välittää vaikka silmäni kostuivat, mutta huijatakseni tuijotin edelleen taivaalle. Ahdistuin ajatuksistani, mutta yritin selvitä siitä huulta purren. Ihmiset kuuluivat yhtä lailla yhteen kuin hevosetkin, ne hakevat laumaan, perhettä, jolta odottavat ainakin toivovat rakkautta. Luonnetta joka tasapainottaa omaansa. Eihän ujoa ja kilttia voinut tunkea yhteen villin ja ajattelemattoman matkaan, ei. Se toisi vain tuskaa ja kyyneliä. Villin voi kesyttää ainoastaan villi, joka on kesytetty tai villi joka on itse kesyttänyt itsensä. Sama päti ihmisiin. Esimerkiksi temperamenttinen ihminen tarvitsi vierelleen temperamenttisen ihmisen joka osaisi hallita sen. Kuin kouluttaisimme toisiamme, tasapainottaisimme taakkaamme. Huokaisin ja räpäyttelin silmiäni. En haluaisi mennä ajatuksissani pidemälle, ei nyt, ei täällä. - Anteeksi, oletko kunnossa? kuului ääni. Yritin herätellä itseni mahdollisimman nopeasti takaisin tähän maailmaan. - Olen kunnossa, jäin vain mietiskelemään, vastasin ja hymyilin hiukan. Näköni alkoi palailla takaisin ja hahmotin hahmon vaikka aurinko häikäisi. - Olet varmaan Lynn? kysyin iloisesti. - Joo, tyttö vastasi yhtä reippaasti ja kättelimme. - Tietoa onko tallin omistajia tavattavissa? pudistelin mekkoani ja heitin hiukseni selän taakse. - Öh, ne ei ole tänään paikalla, jossain käymässä, Lynn vastasi nopeasti ja tarkkaili tarhassa liikuskelevia hevosia. - Kiitos, ehkä sitten ensikerralla voi tutustua. Olenhan saanut jo tänään kaksi uutta tuttua ja sitten se jolle on ehtinyt esittäytyä. Blondi poika, sanooko mitään? selitin ehkä hiukan tylsistyneenä mutta ajankuluksi, kun huomasin myös Lynnin odottavan Brennaa. - Joo se on Santtu, kaksi tuttua? Lynn vaikutti ehkä hiukan kiinnostuneena. - Daniel ja sinä, hymyilin lempeästi. - Ai Dani, Lynn huokaisi ja kohotti katseensa. Brenna tuli tallista taas kerran omalla pippurisella ilmeellä. - Mä en kuule ala leikkimään mitään sun orjaas, saat alkaa ite viemään sitä talliin, Brenna manasi. Katsoin häntä toinen kulma koholla ja odotin että hän lopetti saarnansa. - Et tässä joudu kun pari kertaa sitä kuskaamaan maneesiin, lohdutin tyttöä. - Hyvä, hän vastasi ja risti kätensä. - Mutta minä lähden tästä seuraavalle tallille so bye darling, sanoin nopeasti ja lähdin kiiruhtamaan autolle. - Ja hei vain Lynn. Molemmat tytöt heilauttivat kättään ja jäivät sitten keskustelemaan. Huokaisin syvään ja hidastin tahtiani. Silmissäni laukkasi pienikokoinen rautias ruuna, jonka sieraimet olivat laajentuneet. Harja hulmusi tuulessa kuin myrsky, sen jalat venyivät pitkiksi kun se vain nostatti tahtia. Sen korvat olivat höröllä ja pää taivaissa. Suloinen ruuna, jolla oli piirto naamassa. - Hei vain kaunis poika. Odelie & Manki
|
|
|
Post by Odelie on Jun 8, 2010 13:15:54 GMT 2
Viatonko? Peilasin itseäni auton sivupeilistä ja korjasin hiuksiani. Suukotin peilille ja suoristin sitten selkäni. Kesäloma oli alkanut ja nyt tallin pihalla hillui ties kuinka monta ihmistä. Ne ryntäilivät sinne tänne ja vilkuilivat toisiaan vähän väliä. Näin kuinka Brenna jutusteli jonkun tytön kanssa ja Danielin, niinpä tietystä, kun tyttö huomasi minut hän heilautti kättään iloisesti. Hymyilin väkinäisesti hänelle ja lyöttäydyin heidän seuraansa. - Olet siis löytänyt vielä paremmat vaatteet tallille? Daniel kysyi ja katsahti kenkiini. Minulla ei ollut edes korkokenkiä. Ainoastaan viattomat pinkit avokkaat. Purin huultani ja taoin itselleni päähän että en sano mitään julmaa. Henkäisin syvään ja katsoin Danielia halventavasti. - Tiedän että Manki rakastaa niitä, tokaisin ja käänsin katseeni pois pojasta, tai no mieshän hänen kai pitäisi olla. Huomasin kuitenkin sivu silmällä kun Daniel huomasi Lynnin tulevan tallista. Tai siis me kaikki huomasimme. Silmiini syttyi tuli. Joten vaihdoin uuden tuttavuuden Veronican, joka oli Mankin hoitaja ja Brennan kanssa pari sanaa kunnes he juoksivat Lynnin perään. - Sinä Daniel, naurahdin. Poika katsoi minua ihmeissään. - Mitä? hän kysyi hämillään. - Olet aikamoinen jätkä, peitin hymyni. Daniel kohotti kulmaansa kysyvästi hänen silmänsä vaativat selitystä. - Olet olevasi jotenkin impulssiivinen ja kova tyyppi, mutta, yskähdin että en olisi naurahtanut ilkeästi. Kuitenkin ilkikurinen ilmeeni kertoi enemmän kun tuhat sanaa. - Aikamoinen pehmo. - Mitä, mä en ole mikään pehmo, Daniel puolustautui heti. - Voi kuule usko huvikses mutta sun silmät kertoo enemmän kun myönnät, virnistin ja lähdin Mankin luokse. Miksi, miksi aina törmään tuohon jätkään aamuisin. Juuri silloin, kun oli pahimmillani. Juuri silloin, kun en ollut ehtinyt vaihtaa minkäänlaisia järkeviä vaatteita päälle, ettei hänen olisi pitänyt huomauttaa niistä. Löin itseni otsaan ja kurkkasin Vilin karsinaan. Ori mulkaisi minua varottavasti, mutta en jaksanut välittää siitä, hymyilin vain lempeäti ja seurasin sen pään liikkeitä. Se ei ollut uhkaava, vaan pikemminkin epävarma. Kiinnitin huomioni Veronicaan joka harjasi Mankia omassa karsinassaan. - Brenna sanoi, että mun pitää tuoda Manki maneesiin, kunhan oon saanut sen edustavaan kuntoon, Veronica sanoi. Naurahdin iloisesti. Oli ruuna missä tahansa kunnossa, minulle se oli aina täydellinen. Niin taisi olla kyllä kaikki maailman muutkin hevoset. Huokaisin omille ajatuksilleni ja lähdin vaihtamaan kenkiä. Ensi kerralla en tulisi suoraan kaupungilta tallille vaan kävisin ensin vaihtamassa vaatteet. Repäisin autolla kengät pois ja vaihdoin kirkaan pinkkeihin varvastossuihini joihin oli riippuvainen. Niinkuin kaikkeen muuhunkin kirkaan pinkkiin. Pudistin päätäni ja toruin itseäni. Olin aikamoinen pirulainen luonteelani, mutta vain nautin siitä. Idiootti, idiootti, idiootti. Manki katsoi minua tuttavallisesti. Se liikehti hiukan ja tietääkseni osasi aavistaa, että se pääsisi vapaaksi. - Voit päästää sen irti. - Otanko riimun pois vai vaan riimunnarun? Veronica kysyi. - Riimu kokonaan, vastasin. Veronica teki työtä käskettyä ja hetken päästä poistui maneesista. - Tänään.. aloitin. - Meillä on ohjelmassa, kun kerran annat minun koskea sinuun, on se että mä pääsen nousemaan mun selkään asti. Sen jälkeen voin kokeilla keveetä ratsastusta, siis ensi kerralla, seuraavaksi vähän otetaan jo taitoa peliin, seuraavaksi opetellaan vielä vaikeempaa, sitten ilman satulaa ja lopputulos, ennenkuin Brenna potkii mut pihalle on, että minun tulee ratsastaa sinulla ilman minkäänlaisia varusteita, selostin ponille, joka kuunteli tarkkaavaisesti jokaista sanaa jota senoin. Manki laski päänsä ja esti maasta ruohon korsi, huokaisin syvään ja kuiskasin Mankin nimen. Ruuna nosti päänsä korkealle ja tarkkaili minua otsatukkansa alta. Sen sieraimet laajenivat ja se astui askeleen minua päin. Astuin askeleen taakse ja odotin tyynen rauhallisesti. Manki lähti perään, kun lähdin hitain askelein peruuttamaan. Nopea oppinen yksilö. Lopulta Manki kyllästyi seuraamiseen ja ravasi luokseni. Se hamusi turvalla kättäni ja nappasi vähän sormista. - Kaikki ei ole syötävissä, naurahdin ja rapsutin Mankia turvasta. Seuraava askel ei tosiaankaan olisi olemaan helppo. Antaisiko Manki minun koskea kaulasta, selästä, jaloista ja lopulta luottaa niin pitkälle ettei syö minua elävältä jos nousen selkään. Luotin kuitenkin siihen, että se oli ennestään koulutettu. Pudistin päätäni. Miksi luotan itseeni näin, miksi luotan Mankiin. Vaikka en tuntenut ponia. Miksi hutiloin, miksi pelleilen hevosen kanssa. Päätin etten nousi todellakaan Mankin selkään, ennenkuin minulla olisi kunnon vaatteet niskassa. Joten tänään tasan tanssahtelisimme. - Osaatkos Mankia tanssia? kysyin. Ruuna liikutteli korviaan, kuin miettien. - Luulen kyllä että Brenna ei ole saanut aikaiseksi opettaa, mutta nyt on sitten sen aika, naurahdin. Manki pärskähti ja nosti päänsä ylös. Ruuna nosti ylähuultään ja nyökytti päätään. - Hölmö tyyppi, pudistin päätäni huvittuneena. Treenamisesta ei tullut mitään. Yhtäkkiä minuun oli iskenyt sokea raivoa ja pelkäsin että satuttaisin edes pienesti henkisesti Mankia. Joten lähdin taluttamaan sitä talliin. Oli kyllästynyt suhteiden rullaamiseen. Oli aika käydä vain tosi toimeen ja Mankin kanssa laiharille. Silmistä näki selvästi, että oli aivan raivoissani. Mankikin katsoi minua kauhuissaan, kun kiehuin raivosta. Pihalla minua käveli vastaan tyttö, jota en ollut ennen tavannut. Pyöritin päässäni nimiä joita Brenna oli kertonut, mutta olin liian raivoissani. Mulkaisin tyttöä ensin, mutta kun näin hänen hämmentyneen ilmeen sain naamalleni väkinäisen hymyn. - Heippa, olen Tiiu, tyttö esittäytyi. - Odelie, vastasin lyhyesti. - Mitäs sä Mankin kanssa, hän kysyi pirteästi. - Ratsuttelen sitä tässä kesän, huokaisin. - Jaa, tytön a pitkittyi kun Santeri astui ulos tallista. Tuo viha lehahti minussa taas uudelleen. Mutta yritin olla sanomatta mitään öh.. raivon valtaista. Henkäisin syvään. - Voi kuule, öh.. Tiiu, toi on niin viety mies, huokaisin. - Häh? Mitä puhut, tyttö punastui. - Eipä mitään ihmeellistä, vastasin. - Kerro nyt, tyttö aneli. - Viety, syöty, otettu, riistetty, vastasin hiukan ärsyyntyneenä. Tiiu katsoi minua hämmentyneenä, mutta ilmeeni kertoi jotain. Back off. Oli viestini, ei muuta. Thats all. Pudistin päätäni ja lähdin taas taluttamaan Mankia. Nyt vaan raauhoitu, olen raauhallinen, ainoastaan rauhassa. Ei mitään hätää. Mutta se oli karu totuus. Pudistelin päätäni ja vein Mankin karsinaan. - Olen niin pahoillani, kuiskasin ja lopulta purskahdin itkuun. Nousin karsinan lattialta ja pudistelin vaatteitani. Hyvästelin Mankin. Nyyhkäisin vielä ja pyyhkäisin kyyneleitä poskiltani. Se ei auttanut. Käteli olivat tunnottomat, sillä tärisin raivosta. Halusin vain satuttaa jotain. Ihan mitä tahansa. Lopulta en enään kestänyt ja vedin nykillä seinään. Henkäisin kivusta, mutta löin uudestaan ja uudestaan, kunnes tunsin kuinka ihoni meni rikki. Hengitin raskaasti ja löin pääni seinään. Tunsin kuinka veri valui kädetä. - Mitä ja kuka täällä meuhkaa, kuului miehen ääni. Ei, ei sua taas, en kestä en. Ajatukseni olivat sekaisin, mutta ei kestäisi Dania, ei nyt. - Odelie? hän älähti. - Mitä ihmettä sä riehut, että hevosetkin hermostuu, poika tai siis mies raivosi. - Sitä et puutu tähän, huudahdin ja osoitin häntä. Danielin katse osui verta valuvaan käteeni ja nappasi siitä kiinni. Yritin repiä sen irti, mutta mies piti siitä kiinni. - Mitä ihmettä sä riehut täällä, Dani karjaisi. - Voi kuule, kun sulle kuuluisi, sanoin ja viha leiskui silmissäni. Minun olisi tehnyt mieli lyödä miestä, mutta jokin kielsi minua tekemästä niin. Aivan kun Brenna olisi hänen päänsä sisällä hakannut minua vasaralla. - Anteeksi, huokaisin lopulta. - Tämä on vain haava, pieni haava. - Vai pieni, Daniel murahti vihaisena. - Pahoittelen, mutta ehkä on parasta, että vain lähden nyt, sanoin hämilläni. Daniel mulkoili minua hetken mutta nyökkäsi sitten. - Mene vain, mutta hoidatas kätes, mä eikä kukaan muu kato sitä, hän sanoin ja lähti sitten. Huokaisin helpottuneena ja vilkaisin kelloa. Piti ehtiä hoitamaan vielä pari muuta asiaa, joten lähdin hipsuttelemaan autolle. Ei olisi uskonut että tostakin jätkästä löytyi tollainen puoli, mutta ehkä minun pitäisi ottaa hänetä vähän paremmin selvää, tässä ajan kuluessa. Odelie&Manki
|
|
|
Post by Veronica on Jun 28, 2010 15:28:16 GMT 2
28.6.2010 - Estetreeniä
Manki hamusi shortsieni taskuja ja tökkäsin sen turvan pois. "Sä saat ne herkut sitte, kun ollaan vähän käyty treenailemassa," sanoin ruunalle ja silitin sen valkoista merkkiä, josta lähti tuhottomasti karvaa. Yritin harjata Mankin hyväksi, sillä Brenna oli luvannut pitää minulle ja Mankille estetunnin. Ruuna pärskähti ja kuopaisi pari kertaa turvealusta kaviollaan. "Manki nyt loppu tollanen!" ärähdin ruunalle, joka loukkaantuneena kääntyi häntä minuun päin. Rohkeasti kuitenkin menin ottamaan poninketaletta päitsistä ja käänsin sen takaisin pää "ulos" päin.
Kun vihdoin Manki seisoi kaikissa estetamineissa kentällä. Ja minäkin olin saanut ratsastuskamppeet ylleni asteli Brenna kentälle ja sulki portin perässään. "Moi," moikkasin tyttöä. "Heii," Brenna sanoi. Brenna alkoi koota estekalustoa kentälle ja minä aloin verkkaamaan Mankilla. Poni oli ihan täpinöissään, kun huomasi, että tänään varmaan hypättäisiin. Siirsin Mankin raviin ja tein pieniä ja suuria voltteja Brennan pystyttämien esteiden ympärille. Muutaman kierroksen jälkeen Mankin korvat kääntyivät minua kohti ja se alkoi jo asettua. Kehuin Mankia ja vaihdoin suuntaa.
Vasen kierros oli hankalempi Mankille ja sainkin tehdä ympyräitä kauemmin, että sain sen asettumaan. Otin vielä vähän pysähdyksiä ja peruutuksia testatakseni, että jarrutkin toimisivat ennenkuin alkaisin hyppäämään.
"Ota nyt vähän laukkaa ja tuu sit toi ristikko tosta lyhyeltä sivulta," Brenna sanoi. "Joo." Nostin Mankille laukan ja poni ei laittanut hanttiin vaan nosti nätisti laukan tosin sen peräpää tuntui ihmeellisesti kevenevän, kun annoin sen päästellä vähän höyryjä. Näpäytin raipalla Mankia satulavyön taakse ja se lopetti pukittelun. Siirsin Mankin käyntiin ja otin käynnistä uuden noston ja ohjasin ponin ristikolle. Manki teki pienen ja pehmeän hypyn ristikolle ja kehuin ponia. "Tuu vaan vielä uudestaan," Brenna sanoi ja tottelin orjallisesti hänen käskyjään.
Vaihdoin suuntaa ja tulin ristikon muutaman kerran vielä uudesta suunnasta. Mankille ei tuottanut pieniristikko ongelmia, vaikka sillä olikin tuo tuhottoman iso maha, mikä pitäisi saada kesän aikana hiiteen. Brenna käski minun kävellä hetken Mankin kanssa ja sillävälin hän nosti ristikon pystyksi ja pitkällä sivulla olevan sarjan, johon kuului n. 50 cm pysty ja n. 50 cm okseri.
"Okei. Tule toi pysty ja tee sen ympärille voltti niin, että tuut uudestaan sen pystyn ja jatka sitten tonne sarjalle ja sarjalla vaan istut ja annat ponin mennä," Brenna jakoi minulle ohjeita. Nostin Mankille laukan ja poni höristi korviaan ensimmäisen esteen lähestyessä. Kääntyminen ei tuottanut esteponille ongelmia ja se kääntyi vikkelän voltin, mutta huonon lähestymisen vuoksi pysty putosi, mutta jatkoin silti matkaa sarjalle. Manki lisäsi tempoa ja jouduin pidättelemään sitä hieman, ettei rymisteltäisi vain esteiden päälle. 'Yksi, kaksi, hyppy, yksi, kaksi, kolme ja hyppy' laskin mielessäni. Sarja meni puhtaasti ja kiitin Mankia ja siirsin sen käyntiin.
"Mä en muistanutkaan miten ihana tää on hypätessä," sanoin ja halasin Mankia. "Haha!" Brenna naurahti ja nosti esteet varmaan n. 70 cm. "Tuuhan nyt tää sama tehtävä," Brenna jatkoi.
Nostin Mankille laukan ja ohjasin sen pystylle jonka Manki hyppäsi ilmavalla hypyllä. Käänsin sen voltille ja uudestaan taas pysty. Nyt Manki ei epäröinyt kuten edellisellä kerralla vaan hyppäsi hienosti esteen ja ohjasin sen sarjalle, joka oli myös noussut. Laskin taas mielessäni, mutta askeleet ei nyt sopineetkaan Mankille ja poni kielsi okserille ja minä luiskahdin Mankin kaulalle, mutta sain nopeasti tasapainoni takaisin. "Ei mitään, tuu vaan uudestaan sarja ja nyt ennen sarjan ekaa estettä niin anna vähän raippaa, että se herää tähän päivään," Brenna ohjeisti. "Juu."
Sarjan lähestyttyessä läimäytin Mankia kerran raipalla ja poni reagoi lisäämällä vauhtia ja tekemällä pienen pukin. Sarjan ensimmäinen este meni moitteettomasti kuten myös toinenkin. Kehuin Mankia ja vaihdoin Brennan käskystä suunnan. "Tuu nyt sama rata, mutta nostan ton okserin 80 cm, ok?" Brenna kysyi. "Käy," vastasin.
Nostin laukan Mankille ja ohjasin sen pystylle. Manki hyppäsi pystyn nätisti ja kääntyi jälleen hyvin ja hyppäsi pystyn uudestaankin hienosti. Jatkoimme matkaa nyt pitempää reittiä sarjalle, jossa okseri ja pysty olivat vaihtaneet paikkaa. Pysty meni hienosti, kuten myös okseri. Kiitin Mankia ja hyppäsin loppuverkaksi vielä Brennan pienentämän pystyn ja otin sitten loppuravit ja käynnit. "Kyllä se tästäkin vielä poni tulee," naurahdin Brennalle.
- Veronica & Manki
|
|
|
Post by Brenna on Aug 14, 2010 23:06:57 GMT 2
Always I wanna be with u...Kyseinen [url=http://www.riemurasia.net/peliapaja/play.php?id=4406 ]peli[/url]! Älkää kysykö! Puolentunnin väkerrys pelin mukana tuoman inspiraation johdosta. Pitäisikö suomentaa? Eli siis Manki kuvittelee olevansa robottiyksisarvinen, joka tuhoaa tähtiä. Brennaa taitaa hirvittää selässä. Ja juu, katsokaa kelloa, ennen kuin kritisoitte, lasketaan väsymyksen piikkiin kaikki hourailu
|
|
|
Post by Veronica on Aug 22, 2010 18:58:30 GMT 2
22.8.2010 - Again here Pläts, pläts, pläts... Tennarini upposivat nilkkojani myöten tummaan mutavelliin, kun tarvoin Mankia kohden joka seisoi tarhan perimmäisessä nurkassa. Vihdoinkin minulla oli aikaa tulla taas hoitamaan ponia. Manki käveli pari askelta eteenpäin minua kohden, mutta pysähtyi taas. Kävelin ponin viereen tervehdin sitä j nappasin päististä kiinni ja kävelimme portille. Manki oli yksin tarhassa, Vili oli muuttanut pois. Mankia se ei näyttänyt haittaavan, sillä saihan se nyt syödä yksin omat heinänsä, eikä sen tarvinut kokoajan komentaa nuorta suomenhevosruunaa. Talutin Mankin sen karsinaan ja riisuin siltä ohuen sadeloimen. Aamupäivällä oli satanut, mutta onneksi sade oli iltaa vasten loppunut. Hain harjakopan ja rupesin sukimaan Mankia. Poni pyöri ensin vähän korvat luimussa, mutta asettui sitten aloilleen ja rupesi syömään heinän jämiä karsinasta. Ponin jaloissa oli melkoinen harjaaminen ja jouduin hakemaan ämpärillisen lämmintä vettä avukseni, jotta sain Mankin valkoiset sukat taas valkoiseksi. Päätin käydä vähän köpöttelemässä maastossa ilman satulaa, sillä Brenna oli toivonut, että liikuttaisin tänään ruunan jotenkin kevyesti. Otin suitset ja pintelit "pikkutallin" varuste huoneesta ja laitoin ne Mankille. Itse kipaisin hakemassa autosta kypärän ja ratsastuskengät sekä raipan ja olimme valmiit matkaan. Juuri kun olin nousemassa Manksun selkään niin Lynn tuli tallista taluttaen vuonohevosruunaansa, Kaaosta, ulos. "Hei Veronica, suakin näkee!" Lynn tervehti iloisesti. "Hei, joo on ollu vähän kiireitä...," sanoin hieman nolosti. "Mihis oot menossa?" Lynn kysyi. "Ihan tonne lähimaastopoluille, mielenvirkistykseks." "Ai kiva, saadaanko minä ja Kaaos liittyä seuraan?" kysyi Lynn joka nousi luimivan poninsa selkään. "Toki, mennään sitten ihan rauhallisesti, kun mulla ei oo satulaakaan ja lupasin Brennalle, että teen rauhallisen lenkin," sanoin. "Jeps," Lynn vastasi. Lynn oli sentään ottanut Kaaokselle satulan, tosin jos Manki olisi Kaaoksen luonteinen niin olisin minäkin valinnut satulan. Jonkun matkaa käveltyämme kysyin Lynniltä voisimmeko ottaa ravia jonkun matkaa. "Sopii," Lynn vastasi. Siirsin Mankin raviin ja poni siirtyi tasaiseen raviin. Kaaos taas yritti syöksyä ojanpieliin, jotka notkuivat loppukesän taino syksyn kasveja. "Kaaos, nyt hei oikeesti!" Lynn rähisi poninsa selässä. Mankilla tuntui olevan vauhtia ja heti pidemmän suoran nähtyään se kiihdytti askeltaan. Kaaos taas yritti hidastaa vauhtiaan, mutta Lynn 'potki' sitä reippaasti eteenpäin. "Siirrytään hetkeksi käyntiin," kehotin, kun Manki alkoi kuumumaan. "Sopii mulle," Lynn virnisti ja antoi Kaaoksen siirtyä laiskasta ravista käyntiin. Hetken käveltyämme eteen aukeni pikkuinen peltopätkä, joka oli kuin luotu laukkaamiseen, joten siis... Värillinen kuva on Lynnin koneella värittämä, kiitos siitä Lynskälle!- Veronica & Manki
|
|