Post by Lynn on Sept 24, 2015 19:22:36 GMT 2
15. Kukkuu, mitä kuuluu
24. syyskuuta 2015
24. syyskuuta 2015
Eikkaa on pidettävä kädestä kiinni, jottei pieni pojankoltiainen katoa näkyvistä sen siliän tien, kun jalat koskettavat maata. Iisa paimentaa poikaansa pysymään vaunujen vieressä hellän päättäväisesti ja hymyilee leveästi nähdessään Aikun, joka avaa päärakennuksen oven ja astahtaa kuistille villasukkasillaan. Aikun kasvoilla sädehtii hänelle ominainen hymy - asia, jota Iisa on työnantajastaan kaivannut lomailunsa aikana. Asia, jota hän tulee kaipaamaan, kun ei enää ole Aikun palkkalistoilla. Mallaspuron tarinan alusta saakka hän on saanut seurata Aikun ja tämän yrityksen kehitystä, ja nyt se aikakausi on tulossa päätökseen.
"Hei, Iisa! Ja Eikka. Ja onko pikkusiskokin mukana? Voi miten mukavaa!" Aikku tervehtii mitä lämpimimmin.
"Juu, täältä me tullaan, koko kööri. Toivottavasti ei haittaa, että tämä pikkumies kohta temmeltää pitkin maita ja mantuja", Iisa naurahtaa ja pörröttää lempeästi puolitoistavuotiaan poikansa kihartuvaa tukkaa. "Ronja nyt on vielä helppo tapaus, kun se ei juokse minnekään, mutta tämä Eikka... vauhtia piisaa."
"Usko tai älä, muistan vielä ton ajan - vaikka aika kauan siitä jo onkin", Aikku toteaa ja saa Iisan nauramaan.
"No onhan siitä aikaa! Eikö se Danielkin nyt jo ala ihan aikuinen mies olla", Iisa päivittelee lykätessään Ronjan vaunut kuistin katoksen alle ja kumartuessaan nostamaan vauvan syliinsä.
Päärakennuksen ruokasalin pöytä on katettu kotoisasti ja kutsuvasti. Iisa kohottelee kulmiaan tarjolla oleville herkuille ja kiusoittelee Aikkua, joka on kautta aikojen ollut tunnettu olemattomasta jauhopeukalostaan.
"Minkä leipomon sä olet ryöstänyt? Näin hienot tarjoilut ja kaikki!"
Aikku ei pistä pahakseen, naureskelee vain. Kaikkien niiden vuosien aikana, jotka Iisa on ollut Mallaspurossa ratsastuksenopettajana, hän ei muista nähneensä Aikkua vihaisena kovinkaan usein. On totta, että tallin omistajatar on vauhdikas ja temperamenttinenkin, mutta siitä huolimatta Iisa ei usko koskaan tavanneensa toista yhtä sydämellistä naista. Siinäpä vasta tallilla omistaja, jolla pysyvät kaikki langat käsissä ilman, että hänen oma pinnansa kiristyy haasteiden edessä. Iisa toivoo, että voisi sanoa samaa kaikista aiemmista työnantajistaan, mutta niin ei suinkaan ole.
"Hyvänen aika, Iisa! Niin me yhdessä laitettiin tätä talliyritystä pystyyn ja katsos vaan, mihin asti ollaan tämäkin projektin kanssa päästy. Lynn ja Elsa siellä ahertavat minkä ehtivät ja asiakkaita piisaa. Melkein haluaisin kysyä, miten oikein kuvittelit, että mä pärjään ilman sun apuasi tästä eteenpäin, mutta..."
"... aika päteville hartioille tallin tuntitoiminta on jäänyt mun äitiyslomienkin ajaksi", Iisa päättää Aikun päivittelyn. "Kyllä sinä Aikku pärjäät, ja tallikin. Sulla on hyvät tytöt huolehtimassa tuntilaisista ja muutenkin taitava henkilökunta täällä apuna."
Niinpä niin. Iisa tuntee haikeutta päivän puheenaiheen takia. Nyt se on todellista totta: hän ei enää ole Mallaspuron ratsastuksenopettaja, ei edes lomaileva sellainen. Nuorempi polvi ottakoon sen alan haltuunsa; hän itse on äitiyden myötä alkanut haaveilla muunkaltaisesta elämästä. Ei tee mieli olla iltakaupalla tallilla, kun kotona odottaa kaksi pientä lasta, jotka eivät sitten näkisi vanhempiaan koskaan yhtä aikaa kotona. Miehen päivätyöt ja oma iltaan painottuva ammatti oli jo ennen lapsia ollut haasteita ja ajoittaista sanaharkkaa aiheuttava yhdistelmä, mutta nyt alkoi olla aika tehdä asialle jotakin.
Iisa palaisi juurilleen. Ennen ratsastuksenopettajaksi ryhtymistään hän oli kuitenkin kouluttautunut aivan muuhun ammattiin, ja nyt vanha suola janottaa. Siisti sisätyö markkinoinnin parissa kutsuu hoitovapaan jälkeen, mikä tarkoittaa, että Mallaspuron ratsastuskoulu saa pärjätä ilman häntä.
Ulko-ovi kolahtaa. Iisa kohottaa uteliaana katseensa, ja pian eteisen suunnasta vaeltaa ruokasaliin tuttua väkeä. Lynnin vaaleat kutrit valuvat pitkinä ja taipuisina olan yli ja ilme nuoren naisen kasvoilla on kenties aavistuksen vakavampi ja elämää nähneempi kuin ennen, mutta muuten vaaleaverikkö on entisensä. Visusti mielitiettynsä kannoilla seuraava Daniel on miehistynyt, mutta täydellisen tunnistettavissa rennon huoliteltua tyyliään myöten. Kaksikon takana seuraava Kersti ei ole muuttunut piiruakaan sitten viime näkemän, mutta aivan viimeisenä seuraavaa poikaa - miestä! - Iisan on katsottava kahdesti.
Entisestä pahnanpohjimmaisesta, Iisan Mallaspuron nuorisojengiksi kutsuman porukan nuorimmaisesta, on yhtäkkiä kasvanut aikuinen ilmestys. Iisa katsoo ensin vielä kerran Danielia ja sitten palauttaa huomionsa Santeriin, joka virnuilee rennon ja rempseän näköisenä. Daniel on ehkä miehistynyt, mutta hänessä oli miehisyyttä lähtökohtaisestikin enemmän. Santerin Iisa sen sijaan muistaa hontelompana, siloposkisempana ja kaikin puolin poikamaisempana kuin nyt ruokasaliin ilmestynyt henkilö.
"Missä on se teinipoika, jonka mä muistan?" Iisa kysyy kulmat koholla. "Milloin mä olen nähnyt sut viimeksi? Kuvittelenko mä, vai olitko sä silloin noin vuosikymmenen nuorempi kuin nyt? Sustahan on tullut oikein komea, öh, nuori mies!"
"Iisa-hyvä, me ollaan taidettu nähdä viimeksi ennen kuin mä edes menin armeijaan", Santeri tuumaa, ja kuulostaakin aikuisemmalta kuin ennen. "On siitä nyt jo jonkun aikaa. Ja tässä välissä sä olet lisääntynyt."
"Niin olen. Eikka täällä jo onkin ehtinyt vähän tekemään tutkimusmatkaa ja päätynyt pöydän alle teiltä piiloon, mutta Ronja-pikkusiskolla ei ole samaa pakomahdollisuutta."
Aikku on jo ehtinyt ojentaa syliinsä hetkeksi nappaamansa Ronjan poikansa käsivarsille. Iisaa naurattaa nähdä Danielissa lievän vastentahtoisuuden kanssa kilpaileva uteliaisuus, kun hänen käsiinsä tyrkätään pieni vauva, joka heilauttaa hieman raajojaan ja tyytyy sitten sylikiertolaisen kohtaloonsa. Iisa pistää merkille, kuinka luontevin ottein nuori mies hänen tytärtään käsittelee. Lynnin kanssa vaihdettujen kuulumisten myötä Iisa tietää, että nuorella pariskunnalla on tätä nykyä kummilapsiakin, jotka eivät taida olla paljonkaan Ronjaa vanhempia. Vielä Eikan syntyessä Daniel olisi todennut, ettei tiennyt miten vauvoja pidellään ja ilmoittanut, ettei aikonut opetellakaan, ennen kuin olisi ehdottoman pakko. Niin sekin pojanjolppi kasvoi aikuiseksi, Iisa miettii, mutta päättää olla toistaiseksi kiusoittelematta Danielia vauvamyönteisyyden kasvusta - ihan vain Lynnin vuoksi. Lynn punastuisi ihan taatusti ja epäilisi, että tässä vihjailtaisiin jotakin tulevan Mallaspurosukupolven suuntaan. Ajatus saa kyllä Iisan myhäilemään, mutta pois se hänestä, että hän nyt ryhtyisi asiakseen nuoria härnäämään moisilla ajatuksilla.
"Kuka ottaa kahvia? Teetä?" Aikku touhottaa, kun koko porukka on asettunut aloilleen.
Lynn kiiruhtaa anoppikokelaansa avuksi tarjoiluhommiin, mutta muut ryhtyvät jo käymään läpi viimeisimpiä kuulumisiaan. Ennen pitkää keskustelu kääntyy tietysti talliin. Iisa saattaa olla nyt entinen työntekijä, mutta silti häntä kiinnostavat tallin kuulumiset niin, että hän tietää jo nyt piipahtelevansa välillä kylään.
"Saatte kyllä viedä mut oikein kunnon tallikierrokselle. Se sun uusi hevosesi mua kiinnostaa ihan erityisesti, Lynn, ja Danin varsa tietysti myös", Iisa ilmoittaa.
"Väinö on mulla vaan ylläpidossa", Lynn huomauttaa, "mutta tietysti mä esittelen sen sulle. Sain sille yhden vuokraajakokelaankin, joka tulee koeajamaan sitä pian ja toivottavasti tykkää paukapäästä niin, että käy jatkossakin. Väinö on... persoona. Kiva hevonen, muttei nyt ehkä ihan yksinkertaisimmasta päästä."
"Eikö se tullut sieltä Seppeleestä?" Iisa kysyy kulmiaan kurtistaen ja hämmästyy hieman nähdessään Lynninkin kulmien kurtistuvan, kun Seppele mainitaan.
"Tuli. Sehän oli Pirittalla ennen. Kävin sitä siellä hoitamassa välillä. Oli helppoa, kun vuokrasin sieltä sitä Senttiäkin..."
"Etkö enää vuokraa?" Kerstikin kiinnostui.
"Hmm, vuokraan, mutta Sentti on nyt sairaslomalla. Pidetään peukkuja, että se toipuu pian."
Sepä selittikin Lynnin vakavan ilmeen, Iisa ajattelee. Sairastava hevonen osaa tuottaa huolta, on se sitten oma, vuokra- tai ihan vain hoitohevonenkin. Lynn on aina ottanut hevosten hyvinvoinnin niin vakavasti, kuten kyllä kuuluukin. Iisa hymyilee nuorelle ratsastuksenohjaajalle lohdullisesti ja johdattaa keskustelun Mallaspuron tuntihevosten kuulumisiin.
Kahvihetken jälkeen Iisa saa suunnata "tallin nuorison", kuten hän yhä edelleen ryhmää heidän (mukamas) aikuisuudestaan huolimatta haluaa nimittää, johdattamana tallikierrokselle. Aikku ilmoittaa haluavansa jäädä Eikan ja Ronjan kanssa sisätiloihin muistelemaan sitä aikaa, kun hänelläkin vielä oli pieni lapsi helmoissaan (Daniel pyöräyttää vähän silmiään). Tietäen, että muksut ovat hyvissä käsissä, Iisa suuntaa Lynnin, Kerstin, Santerin ja Danielin mukana tallille, missä odottavat monet tutut ja muutamat hänelle vielä aivan uudet hevostuttavuudet.
"Kyllä tämä paikka on sitten ihana", Iisa huokaa. "Tämä oli kyllä työpaikkana ihan omaa luokkaansa. Pitäkääkin huoli, että täällä säilyy seinät pystyssä nyt, kun mä en ole enää edes takapiruna mukana kuvioissa."
"Mutta ethän sä nyt mihinkään kokonaan katoa", Kersti sanoo ja suipistaa vaativan näköisenä suutaan kulmat kevyessä kurtussa. "Tietysti tulet meitä tervehtimään tänne aina kun ehdit."
"Niin varmaan tulenkin."
"Ei mallaspurolainenkaan helposti pilkuistaan pääse", puuttuu puheeseen hyväntuulinen Santeri, joka on itsekin tätä nykyä harvinainen näky tallilla. "Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä. Tänne mä aina silloin tällöin kuitenkin tulen, vaikken muka oo edes hevosihminen enää."
"Pöh", Iisa tuhahtaa. "Ihan kuin voisit lakata olemasta hevosihminen, kun isäsikin on ollut sitä aina. Veri vetää tallille."
"Ja tottumus", Santeri myöntää auliisti.
Kun Iisa pakkaa lapsiaan autoon lähtöä varten, Mallaspuron porukka seisoo ympärillä vähän haikean näköisenä. Reipas ratsastuksenopettaja - entinen ratsastuksenopettaja - pudistelee päätään ja tuntee syvää kiintymystä heitä kohtaan. Että työyhteisöstä voikin tulla tärkeä osa ihmisen elämää, hän tuumaa kiitollisena. Yksi luku hänen elämäntarinastaan saattaa olla nyt päättymässä, mutta ainakaan hänellä ei ole mitään syytä muistella sitä pahalla. Ratsastajien opettaminen oli mukavaa puuhaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta elämässä piisaa muutakin mielenkiintoista tehtävää.
"Älkääs nyt näyttäkö noin surullisilta!" Iisa komentaa porukkaa saatuaan molemmat lapset turvallisesti autoon. "Tietysti mä tulen vähän väliä ihmettelemään, että mitä teille oikein kuuluu tänne. Pidetään yhteyttä, niin ei tarvitse näyttää noin surkeaa naamaa."
Mallaspurolaiset lupaavat, että niin tehdään. Loppujen lopuksihan Iisa on kuitenkin lähdöstään huolimatta osa tallin tarinaa ja sitä myötä myös väkeä. Kerran mallaspurolainen, aina mallaspurolainen - siinä vanha ja täydellinen Vänrikinmäen sanonta.