Muutto
11. tammikuuta 2017
Kello näytti aamulla noin vartin yli yhdeksän, kun lähdettiin huristelemaan äitini kanssa kohti Vänrikinmäen tilaa, tarkemmin sanottuna kohti Mallaspuroa, jonka tiloissa Danielin valmennustalli toimii. Oli mahtavaa lukea vastaus tallipaikkahakemukseeni, jossa toivotettiin meidät Valourin kanssa tervetulleiksi asustelemaan Vänrikinmäen tilalle, ja vielä mahtavampaa on tietenkin se, että mulla oli oikeasti nyt oma hevonen. Hevonen, jonka kanssa pääsisin viettämään aikaa, treenaamaan ja kilpailemaan.
Ilmassa nyt ei ollut ainakaan mitään kehuttavaa, sillä tuuli riepotteli puita minkä kerkesi ja auton tuulilasiin tihkutti jatkuvalla syötöllä jotain vedentapaista. Tänään olikin luvattu jotain myrskytuulta, joten arvelin matkasta tulevan erittäinkin mielenkiintoinen, varsinkin koska tiet näyttivät olevan liukkaat. Onneksi Valour on kuitenkin kokenut matkustaja, eikä traileriin tarttuvat tuulenpuuskat hetkauttaneet sitä pahemmin, tai niin ainakin toivoin.
Matkaa Vänrikinmäen tilalle edelliseltä tallilta on matkaa tuntinen, mutta meidän pihasta onneksi lyhyempi matka. About puolituntia, ellei vähän enemmänkin. Kauan ei siis kestänyt, kun käännyimme ristauksesta ja huristelimme hienon tallin pihaan, tai no pikemminkin parkkipaikalle. Tosin sitä ennen meinattiin eksyä, sillä navigaattori sekosi jollain tapaa ja näytti väärin. Onneksi keksittiin älypuhelimet, luojan kiitos, joten oman luurin voimin päästiinkin sitten lopulta ihan perille asti.
Tallipihalla oli yllättävän hiljaista, lukuun ottamatta kentällä verryttelevää ratsukkoa. Tuuli oli jo hieman laantunut, joka oli hyvä, mutta mulla ei ollut sen sijaan mitään hajua, että mitä seuraavaksi, joten äidin jäädessä trailerille, mä kipaisin tallinpuolelle katsomaan, tai pikemminkin etsimään ihmistä, joka on nimeltään Lynn. Hämärästi muistan, että hän mahtoi olla joku blondit hiukset omaava henkilö, mutta siihen se sitten jäikin. Eli toisin sanoen en edes tiennyt ketä etsin, kunhan haahuilin tallikäytävillä, ihastelin upeita hevosia ja tallia itseään.
"Kuinka voin auttaa?", oranssi hiuksinen nainen kysyi minulta ystävällisesti hymyillen.
"Öö..", köhähdin hätkähtäen. En ollut huomannut lainkaan naista, joka seisoi melkein vieressäni.
Voi miten noloa. "Etsin Lynn.. Lynn Melin nimistä henkilöä", sain lopulta takerreltua hämmennykseltäni.
"Vai niin, Lynn on tuolla olohuoneen puolella, kipaisenpas sanomaan hänelle, että talliin saapui vieraita", nainen hymyili ja lähti sitten reippain askelin lähellä olevaa ovea kohti, kadoten sinne lopulta.
Mä odottelin, kunnes ovi viimein avautui ja tallin puolelle asteli tällä kertaa kaksi henkilö. Toinen niistä oli oletettavasti Lynn ja sieltä blondi nainen tuli käsi ojossa vastaan.
"Tervetuloa, kuinka matkanne sujui?", nainen kysyi hymyillen, kätellessään meikäläisen vieläkin kohmeista kättä jämäkästi.
"Kiitos hyvin", vastasin kohteliaasti takaisin ja lähdimme siltä seisomalta astelemaan takaisin parkkipaikalle, jossa äitini ja Valour odottelivat kärsivällisesti.
Pikaisten sanavaihdosten jälkeen päätettiin ottaa Valour ulos trailerista, sillä ori alkoi selvästikin kyllästymään siellä oloon. Se tuntui tömistelevän aika ahkerasti, joten äidin laskiessa trailerin rampin alas, pujahdin etupuolelle avaamaan riimunarun solmua. Valour oli selvästi innoissaan tästä ja mutusteli siinä samalla mun hiuksia ja mojautti mojovia, joskin limaisia suukkojakin. Lopulta peruutin rauhassa orin ulos trailerista. Hetken aikaa se siinä pöhisi, kunnes tajusi, että hetkinen, uusi paikka. Siitä se vasta riemu sitten repesikin, kun tuo vaalea kaakkimus hörisi korvat tötteröllä, innostuen lopulta hirnumaan karmivan kimakasti. Vastauksia huuteluun kuului luultavasti jostain tarhoilta, ja aikansa siinä höristessään, päätti herra viimein rauhouttua. Onneksi. Se seisoskeli silti pää taivaissa, oikein ryhdikkäästi, niin että pakahduin ylpeydestä. Se oli yksinkertaisesti vaan niin hieno!
Tuulenpuuskat olivat meidän onneksemme rauhoittuneet, mutta heiveröisiä puuskahduksia ne ei siltikään ollut. Kylmä viima pakotti minut liikehtimään, sillä se tunkeutui ikävästi paljaaksi jäänyttä ihoani vasten, saaden minut hytisemään kylmästä. Hanskatkin olin unohtanut kotiin, joten näppituntumakin alkoi tuntua aika kankealta ja löysältä. Lopulta lähdettiin onneksi talliin. Matkalla törmättiin ilmeisesti Danieliin. Mies oli kuuleman käynyt juuri liikuttamassa jonkun ratsutettavan, eli he olivat olleet aiemmin verryttelemässä kentällä. Kauan ei siinä rupateltu vaan jatkettiin matkaa.
Valourin päästessä omaan karsinaansa, riisuin siltä kuljetussuojat ynm. pois ja nakkasin sille talliloimen päälle. Samalla täytettiin heinäverkko ja katsottiin, että hevonen on muuten ok, ennen kuin lähdettiin täyttämään papereita, rauhoittumaan ja juomaan kahvit. Mua oli jännittänyt niin pirusti matkalla, mutta nyt jännitys alkoi viimein laantua. Me oltiin päästy ehjänä perille tuulenpuuskista ja liukkaista teistä huolimatta, hevonen oli nyt tallissa, omassa karsinassaan ja me rupattelimme kaikista tärkeistä asioista kahvikupin äärellä. Mä olin onnellinen, kaikesta.
