Celerin päiväkirja

[Kerttu]

Celer Lumos
kaksivuotias fwb-tamma

Täältä voit lukea upeaakin upeamman hevosvauvan Celerin ja sen älyvapaan omistajan kaaosmaista elämää, jossa pyritään perehtymään ratsuhevosen salaiseen maailmaan ja kasvamaan kunnon (hevos)kansalaisiksi.

[Kerttu]

Sosiaalinen suihkuhetki ja maukas ruohoapaja

- Helvetin aasi! kajautin kovaan ääneen narun päässä riuhtovalle nuorikolle, joka pisti hanttiin jälleen kerran niin kovasti kuin vain pystyi.
- Mitä te riehutte siellä? Kunnon raivoominen, Lynn hymähti ja jatkoi sitten iltaheinien heittelemistä.
- No saakeli tää tomppeli sai jonkun kohtauksen tästä pesusta, manasin kiinnittäessäni pelleilevää hevosta kiinni molemmilta puolilta. – Lukitsen sut tähän koko loppuelämäks.
Celer inahti kimeästi ja polki takajaloillaan vimmatusti paikallaan. Tamma oli tosiaan paininut tarhassaan sen verran rajusti, että sen karvapeitteessä oli rumia kuraläikkiä siellä täällä. Minähän en kestänyt, että oma kullannuppuni on minkäänlainen kurapetteri, joten hevonen pääsi heti pesulle huomatessani nuo kamalat liat. Heti kun letkusta alkoi valua vettä Celer lopetti paikallaan pomppimisen ja keskittyi nyt sitten näykkimään vesisuihkua.
- No voiii. Onko vauvalla vähän kivaa? jo tutuksi tullut ääni kajahti takaani.
Kersti hymyili vaisusti kääntyessäni katsomaan häntä. Minun kaksoisolentoni: punaiset hiukset ja pisamat.
- No vauva juhlii, mut omistaja ei niinkään, naurahdin, tai ainakin yritin, esitellessäni samalla kastunutta paitaani.
Kersti jäi siihen hetkeksi pällistelemään ja silittelemään mustanpäistärikköä tammaani, kun se oli hetkeksi rauhoittunut ja antoi minun huuhdella sen jalkoja. Pian nainen kuitenkin kiirehti Lynnin perään vaaleahiuksisen huikatessa kutsuhuutonsa hänelle. Celer oli löytänyt heti uutta tekemistä Kerstin lähdön jälkeen, nimittäin riimunnarujen kalastamisen suuhunsa. Välillä se onnistui kyseisessä tehtävässään ja mussutteli oikein tyytyväisen ja ylpeän näköisenä niitä.
- Että sä oot outo kaveri.
Tallin ulko-ovi aukesi rivakasti ja sisään pelmahti minulle tuntematon nainen laikukkaan hevosen kanssa. Kyseinen hevonen oli melko nuori, olisikohan peräti ollut samaa ikäluokkaa Celerini kanssa.
- Hyvää päivää! huikkasin Celerin takajalkojen tuntumasta.
Nainen etsi hetken katseellaan minua, kunnes hymyili ja moikkasi.
- Sullapa on nätti poika siinä. Onks sun?
- On joo, nuori kaksvuotias.
- Aijaa, mulla kans tämä on saman ikänen.
Otoksi ristitty irlannincob –ori oli varsin kiinnostunut Celeristä ja tammakin oli korvat hörössä lopettanut idioottimaisen riimunnarujen syömisen ja käyttäytyi edukseen. Kun homma alkoi mennä liian kiinnostavaksi molempien osapuolien kohdalta Oton omistaja, felissa, päätti jatkaa matkaansa hevosensa karsinalle.

Kun olin saanut pestyä Celeristä mudat sun muut rumilukset pois, harjasin hevosen vielä läpikotaisin ja päätin matkata vielä ulos hetkeksi, jotta karva kuivuisi hieman. Hontelo hevosenalku tepasteli reippaasti vieressäni eräälle ruohoapajalle, johon me sitten pysähdyimme. Celer oli oikein innoissaan imuroimassa ruohohapsuja suuhunsa. Omissa ajatuksissani velloen tuijotin varsin lamaantuneesti Celerin pään heiluttelua ruohon nyhtämisen tahdissa. Siinä pohtiessani en kuullut enkä reagoinut yhtään mihinkään, joten olin lähes sydänkohtauksen partaalla jonkun tarttuessani minun molempiin olkapäihin.
- Hui apua perkele, inahdin ja käännähdin äkkiä katsomaan taakseni. – Ai sinä.
- No minäpä hyvinkin, takana oleva mies virnuili ärsyttävään tapaansa ja istahti viereiselle pienelle jakkaralle.
Mies oli Jarno. Monen vuoden takainen ystäväni, ärsyttävä sellainen, mutta kuitenkin niin hauska ja kaikkea muuta mukavaa. Ei meillä siis mitään romanttista suhdetta ole ollut eikä tule olemaankaan. Sen verran aasi Jarno on.
- Miten sä tulit jo nyt? kysäisin kummissani ja astuessani hieman lähemmäs Celeriä.
- No kello on varttii vailla kaheksan. Munhan piti tulla kaheksalta? mies mumahti ja sytytti tupakkansa.
- Hei hei hei poikaseni, mitä sä teet?! Mun murmelin vieressä et polta ja sitä paitsi ei siinä varmaan muutenkaan sais polttaa, ärähdin kulmat kurtussa Jarnolle ja tartuin vaivihkaa miehen huulten välissä olevaan sätkään.
- Hei perhana!
Celer säpsähti meidän sotimista. Se hyppäsi hieman kauemmas ja nosti päänsä taivaisiin naru kiristyen.
- Kato sun aasis pelkää, Jarno vittuili niin kuin aina.
- Ite oot norsu.
Jarno ei koskaan ole tosissaan ottanut minun hevosharrastustani vaan aina miekkonen on haukkumassa Celeriäni milloin aasiksi ja milloin miksikin. Itse asiassa ei se minua haitannut, mutta joskus otti pannuun, kun minun piti kuunnella hänen salitoitotuksiaan kuinka penkistä nousikin sen ja sen verran ja niin edelleen. Höpöttelisi salijannuilleen niitä juttuja, tai no sitähän se varmasti tekeekin, mutta se ei riitä. Hetken siinä ilta-auringon alla hengailtuamme olin valmis palauttamaan tamman takaisin karsinaansa.
- Ei makeaa mahan täydeltä. Alapas tulla, kehotin tammaani ja nykäisin hieman riimunnarua.
Ahne hevonen ei olisi millään halunnut jättää ruohon syömistään, mutta pakkohan sen oli, kun minä käskin. Loukkaantuneena se köpötteli minun ja Jarnon perässä.
- Onks täällä paljonki naisia? mies kysyi kiilto silmissä.
- No ei ole sulle… Kauheeta, jos rupeisit ravaamaan täällä yhtenään joidenkin tytteleiden perässä.
- Joo joo äiti, en en, Jarno virnuili. – Vie se sun kaakkis tuonne koppiin niin päästää sinne kaljalle. Meen jo autoon venaileen.
Talutin Celerin sen omaan karsinaan ja päästin sen aterioimaan omia heiniään, joita ei kovinkaan paljon ollutkaan. Oli tosi hienoa löytää Celerille paikka, jossa se saisi rauhassa tutustua ratsun hommiin ja muutenkin, että sen ympärillä oli kavereita, joiden kanssa treenata sosiaalisia taitoja. Täältähän me ei hevillä lähettäisi! Paitsi nyt, kun viinakset odottelevat terassilla kumoajaansa…

[Kerttu]

Irtonaisia hyppyjä

Celer kuunteli tarkkaan maneesin toisessa päässä minun ahertelujani puomien ja tolppien kanssa. Tamma otti muutaman vauhdikkaan raviaskeleen seinän viertä pitkin ennen kuin pysähtyi, vilkaisi sen typerän näköiseen omistajaan ja kävikin sitten maahan piehtaroimaan. Olin rakentanut maneesiin kujan, jossa oli kolmisen pientä estettä peräjälkeen. Ensin aloittaisin ihan vain, että keskimmäinen ristikko oli nostettu pystyyn. Celer tiesi mitä sen piti tehdä ja formulan lailla kiisi esteelle, kun olin hieman sitä ensin eteen patistanut. Nuori 2,5-vuotias oli jälleen kerran aivan hullaantunut ilmassa leijuvista puomeista. Viimeisen esteen noustessa pystyksi, ei tammaa pidätellyt enää mikään. Se tuli liian kovalla vauhdilla, minkä vuoksi ponnistus ensimmäiselle esteelle meni aivan pipariksi ja puomit lävähtivät maahan. Celer ei kuitenkaan ollut siitä moksiskaan vaan jatkoi matkaansa hieman paremmassa tahdissa. Muutaman raisun hypyn jälkeen Celer näytti muutaman oikein hyvän loikan, jonka aikana se käytti selkäänsä erinomaisesti ja ponnisti varsin vahvasti, vaikka vauhti olikin melko hiljainen. Muutamien hyvien loikkien jälkeen annoin pennun vähän aikaa juosta päättömästi maneesin päästä päähään sataan kertaan ennen kuin nappasin sen kiinni ja lähdimme kohti tallia.

Tallin ovea avatessani olimme Celerin kanssa vähällä törmätä täplikkääseen nelijalkaiseen ja sen omistajaansa. Tummahipiäinen Scarlett hymyili leveästi astuessaan ulos tallista. Me olimme peruuttaneet Celerin kanssa hieman, jotta parivaljakolla olisi tilaa tulla ulos.
- Nyt tää meni tällä kertaa näin, että miehet ensin, Scarlett naurahti.
- Noo, ehkä me nyt tämä tällä kertaa kestetään, että ollaan miehen roolissa. Kunhan ei Mängön ego koe liian suurta kolausta, virnuilin nykäistessä pomppupallona hyppivän hevoseni eteenpäin.
Tallin sisään päästyämme iskin oven kiinni ja kipitin vaivihkaa pikkuiseni kanssa oman karsinan luo. Lynn harjaili viereisessä karsinassa olevaa suomenhevostammaa, joka kovaäänisesti inahti bongatessaan Celerin. Oma kana-aivoni höristi korvansa ja silmät suurina tuijotteli hauskan väristä vierustoveriaan ja olisi mieluusti mennyt samaan karsinaan sen kanssa, jos olisi vain saanut itse päättää. Omituisen mörinäshown saattelemana pääsimme kuitenkin oikeaan eli Celerin omaan karsinaan. Päistärikkö tamma hypähti heti heinien luokse saatuaan päästään nuo ihmeelliset hökötykset pois. Ennen karsinasta poistumistani heitin hevosen ruokakaukaloon porkkanapalan, joka hävisi sieltä varsin nopeaan tahtiin.
- Huhhuh, hirveen nopeesti menee aika. Celer on jo kohta sen ikänen, että selkäänmenoo pitäs alkaa miettimään, voivottelin kovaan ääneen nojatessani Karsiman karsinaa vasten ja seuraillessani Lynnin puuhia.
- Nii se aika vaa menee... Tässä kerkee mitää tehdä, kun on jo vuos menny.

Jäin norkoilemaan kyseisen karsinan liepeille liiankin kauaksi. Jossakin vaiheessa tajusin vilkaista kelloa, mikä ei ehkä sittenkään ollut maailman parhain idea. Olin nimittäin saada sydänkohtauksen jos toisenkin, koska minun olisi pitänyt olla jo aikoja sitten matkaamassa kohti keskustaa ja töitä.
- Voi perhana, onks kello jo noin paljon?! inahdin ja pakkasin vähäisiä tavaroitani kangaskassiin.
- Onhan se. Mihin sä oot menossa? Lynn kysäisi lukitessaan Karisman harjapakin ja nostaessaan sen sitten syliinsä.
- Töihin, keskustaan. Pitäs olla jo menossa.
Lynn ehdotti, että hän voisi viedä minut samalla kun itsekin menee asioimaan kaupunkiin. Kiitin naista vuolaasti maasta taivaisiin ja olin jo häntä heti hoputtamassa ulko-ovelle päästyäni. Nainen kävi kiireesti heittämässä harjapakin omalle paikalleen ja kiiruhti sitten vauhdilla minun, kärsimättömän apinan, luokse, jonka jälkeen jatkoimme matkaa parkkipaikalle.