Elsan päiväkirja

[Elsa]

Elsa Lindénin päiväkirja
Täällä voit seurata Mallaspuron ratsastuksenopettajan arkea


KUVA TÄHÄN

[Elsa]

6. huhtikuuta 2015
1. Ratsastuksenopettaja

Neljäspäivä huhtikuuta allekirjoitin työsopimuksen Mallaspurossa. Suomeen muutettuani en olisi uskonut saavani työpaikkaa näin nopeasti, mutta niin se vain sujui erityisen mutkattomasti. Tallissa oli henkilövajetta juuri nyt ja se jopa sijaitsi kohtuullisen matkan päässä pienestä rivitaloasunnostani. Kaikki tuntui aika hyvältä nyt, jopa yllättävän hyvältä.

Tänään saavuin Mallaspuroon, jotta voisin tutustua paikkaan vielä paremmin ennen ensimmäisiä tunnin pitämisiäni. Varsinkin hevoset halusin oppia tuntemaan perin pohjin, jotta osaisin soveltaa niitä sitten tuntilaisten käyttöön. Olisikin aika mukava antaa vahingossa jollekin kokemattomammalle hieman räiskyvämpi tapaus ja tunnilla sitten saisin juosta päättömänä irralla olevien hevosten parissa. Niin, se taisi olla tapaus pahimmasta päästä.

"Eih, Vappu. Seis, seiiiis!" Huuto palautti minut tallin käytävällä ajatuksistani ja hetken jouduin miettimään, että mitä nyt oli meneillä.
Pian kuitenkin huomasin kuinka rautias suomenhevonen käveli ja asteittain välillä jopa ravasi minua kohden. Se oli selvästi innoissaan vapaudestaan ja tamma taatusti luuli pääsevänsä pian nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.
"Jahas", totesin tilanteen hieman virnistäen ja asetuin keskelle käytävää seisomaan, jolloin pääsin hetken päästä nappaamaan suomenhevosen riimusta kiinni sen pysähtyessä parin metrin päähän itsestäni.

"Sori, mä en yhtään huomannut, että ovi olikin auki niin se pääsi livahtamaan mun ohitse", ruskea hiuksinen tyttö käveli ripeästi luokseni ja kiinnitti narun tyytyväisen näköisen hevosen riimuun.
"Noh, tekevälle sattuu, vai miten se meni", totesin ja annoin tytön viedä tamman takaisin karsinaansa.
Karsinassa brunette sitoi hevosen välittömästi kiinni, jotta emme saisi kokea äskeisestä uusintaa.
"Niin, tämän nimikö oli Vappu?" kysäisin ja tyttö nyökkäsi reippaasti.
"Se on aivan ihana, mutta se on välillä vähän kujeileva tapaus. Mulla alkaa tunti sen kanssa ihan kohta.. Oikeastaan ihan just nyt." Brunette alkoi harjaamaan hevosta pikaisesti läpi ja itse päätin auttaa myöhään tullutta ratsastajaa.

Kävelin hieman haparoiden varustehuoneeseen, jonka löysin yllättävän nopeasti ottaen huomioon sen, että olin ollut täällä vain kerran aiemmin. Varustehuoneesta nappasin syliini nimikoiduilta paikoilta Vapun suitset ja satulan, jonka jälkeen palasin suomenhevosen karsinan eteen, jossa tyttö puhdisteli jo hevosen kavioita.
"Ai kiitos tosi paljon!" tyttö naurahti helpottuneen näköisenä ojentaessani tälle satulan.

Autoin tyttöä varustamisessa ja pian lähdimme kävelemään vierekkäin kohti maneesia..

"Tuletko sä tunnille...vai?" Tyttö, joka esittäytyi Miiaksi, kysyi minulta.
"En, en tule", hymyilin ja vislaten aukaisin maneesin oven, jotta Miia ja Vappu pääsisivät sisälle. "Mä tulin tänne ratsastuksenopettajan sijaiseksi."
Miia jäi katsomaan minua hetken mietteliäänä, mutta hymyiltyäni hänelle hetken hieman leveämmin, tämä taisi kohauttaa vain olkiaan. Tyttö taisi todeta, etten ehkä ollutkaan oppilaita syövä tapaus tai jotain siihen suuntaan.

Tervehdin Lynniä ja sen jälkeen istahdin katsomoon seuraamaan tuntia. Näkisin aivan aitiopaikalta millaisia hevosia tänään olikaan liikkeessä!

[Elsa]

15. toukokuuta 2015
2. Menneisyys ei ole irronnutkaan

Olin jo tottunut siihen, että minua tultiin jatkuvasti nykimään hihasta aina kun satuin olemaan Mallaspurossa. Nyt kuitenkin nykijä näytti varsin nyrpeää naamaa ja katsoin nuorta noin 15 vuotiasta tyttöä silmiin varsin kylmän viileästi.
"Sä laitoit mulle Iiron", blondi totesi ja katsoi minua kuin olisin aiheuttamassa maailmanloppua.
"Mahdollisesti", totesin myös ilmekään värähtämättä, sillä en totisesti voisi muistaa kaikkia tunneilla käyviä tyyppejä vielä nimiltä ja sen lisäksi vielä sitä, että kenen selkään minä ne listan mukaan olen laittanut. Nyt en jaksanut kaivaa taskustani edes muistilistaa, sillä minua totisesti kiinnosti kuulla mitä blondi sanoisi.
"Mun piti saada Blingi", tyttö näytti varsin loukkaantuneelta, mutta hän näytti samalla ehkä hieman levottomalta kun en vaikuttanut reagoivan hänen sanoihinsa mitenkään teatraalisesti. Hänen äskeiset sanansa kuitenkin hymyilyttivät minua ja kohotin kulmiani hieman ihmeissäni.

"Miksi sun olisi Blingi pitänyt saada?" mietin oliko Lynn kenties luvannut kyseiselle henkilölle jotain sellaista, että hän olisi saanut ratsastaa tällä kertaa sillä tammalla, mutta blondin seuraava kommentti pyörsi senkin ajatuksen mielestäni.
"Mä menen sillä aina..." Tyttö japitti minua kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys, mutta sen sijaan, että olisin vastannut hänelle, että: "Aa, tottakai sä sitten saa mennä Blingillä jos haluat!", niin naurahdin hieman närkästyneesti ja lähdin kävelemään olohuonetta kohden.
"Sitten sä meet ehdottomasti tänään Iirolla!"

Tunsin blondin vihaisen katseen niskassani kävellessäni pois, mutta yllätyksekseni tyttö ei tullut enää jankkaamaan asiastaan. Hyvä niin.

Kävelin tyhjään olohuoneeseen ja ehdin istahtaa tuolille, ennen kuin Santeri käveli sisään huoneeseen kasvoillaan selvästi huvittunut virne.
"Toi jos mikä, niin oli aika hyvää asiakaspalvelutyötä!" mies virnisti ja mulkaisin häntä tuimasti.
"Älä sä nyt sarkasmeile siinä! Se oli hyvää asiakaspalvelua, ehdottomasti", väitin vastaan ja sain osakseni pään pyörityksen.
"Elsa..."
"Santeri..." kallistin hieman kasvojani katsoessani miestä silmiin. "Äskeinen tilanne oli kuule erittäin hyvä opetus. Mä en voi suostua kaikkiin noiden likkojen pyyntöihin, oli ne sitten kuinka hemmoteltuja asiakaslikkoja tahansa. Olisin mä tuohonkin voinut ehkä jopa suostua, mutta kun aaa se tyttö ei voinut tulla pyytämään kiltisti hevosvaihtoa, bee sille tekee hyvää vaihtaa välillä hevosta ja cee..."

"Sä varmaan valitsit sun ammatin ihan vaan sen takia, että pääset kiusaamaan pikkutyttöjä", Santeri virnisti edelleen tyhmästi keskeyttäessään minun hienon selitykseni.
Silloin jäin hetkeksi sanattomaksi.
"Joo, ehdottomasti. Ensin vaan tapatin mun hevosen, jotta pääsin lopettamaan mun menestykkään kilpauran. Kaikki ihan vaan sen takia, että pääsen ratsastuksenopettajaksi kiusaamaan muita", tunsin pienen kiukun sisälläni ja nousin ylös.

Santeri veti huulensa tiukaksi viivaksi ja katsoi minua vakavana.
"Elsa heii, et kai sä usko, että mä tosissani sellaista tarkoittaisin?" Toinen näytti hieman jopa säikähtäneeltä tilanteesta ja huokaisin sitten syvään.
"En tietenkään...mä vaan...ihan sama", silloin tunsin itseni lähinnä inhottavaksi pikkulapseksi, mutta kävelin ulos huoneesta, pihalle tallinnurkalle asti. Siellä liu´uin tallin seinää pitkin maahan istumaan ja yritin koota ajatuksiani. Enkö muka päässytkään vielä yli viime syksystä? Äskeinen hajoamiseni oli ollut vain niin tyhmä ja häpesin sitä, vaikka asia ei kuitenkaan niin iso loppujen lopuksi ollut.

[Elsa]

1. lokakuuta 2015
3. Vakituinen

Tänä syksynä olin allekirjoittanut uuden työsopimuksen. Viime keväänä olin ilmottautunut Mallaspuroon ratsastuksenopettajan sijaiseksi, mutta sen jälkeistä elämää en miettinyt pidemmälle. Olin ollut jo valmis lähtemään ratsastuskoululta kesän jälkeen, mutta minulle ehdotettiinkin pestin jatkamista. Tottakai suostuin siihen, sillä vaikka Mallaspuro oli kaikkea muuta mihin olin aiemmin tottunut niin pidin paikasta. Sillä oli oma pieni harmoniansa ja olin oppinut tuntemaan kaikki tuntihevosetkin kaviosta korvanpäähän asti. Se jos mikä oli jotain! Ratsastuskoulu oli avannut silmäni ihan uudenlaiseen elämään ja joskus vaikeinta oli tosiaan myöntää, että pidin tästä kaikesta. Sain vihdoin käyttää opittuja taitojani hyödyksi ja nähdä kuinka muut kehittyivät hiljalleen. Parasta oli kun joku tuntilainen koki eräänlaisen ”Ahaa!”-elämyksen. Silloin koin olevani jopa hyvä työssäni. Toki sain päivittäin kuulla kaikenlaisia valituksia tai siis pienen urani alkutaipaleilla sain kuulla, mutta ihme ja kumma oli tapahtunut. Vakituiset tuntilaiset olivat nyt syksyllä olleet varsin helppoja, eivätkä he haronneet koko ajan vastaan.

Tämän päivän viimeinen tunti oli juuri loppunut, sillä viimeinen tunti oltiin jouduttu perumaan. Ties minkä ihmeen syysflunssan kouriin kaikki ratsastajat olivat joutuneet. Sen takia perehdyin jo nyt olohuoneen pöydän ääressä huomisen tuntilistoihin. Scarlett istui sohvalla uuden hoitajan Joffen kanssa ja he juttelivat ahkerasti viime sunnuntain kisoista. Itse en ollut osallistunut (tietenkään), mutta muut Mallaspurolaiset olivat pärjänneet varsin hyvin. Oliver ja Joffe olivat sijoittuneet 60cm luokassa, Lynn metrin luokassa ja Scarlett metrikympin luokassa. En voinut olla muuta kuin ylpeä porukasta. Suoritukset olivat olleet hienoja lähes kaikilla ja se oli epätavallista.

Juliannan kävellessä jonkun kaverinsa kanssa pöytäni ääreen, katsoin tyttöä kysyvästi ja tämä näytti selvästi keräävän rohkeutta sanoakseen asiansa. Tämä kaveri tökkäisi Juulia kyynärpäällä kylkeen ja sai lopulta tytön puhumaan.
”Saanko mä osallistua seuraavissa kisoissa kahdeksankympin luokkaan?”
Huokaisin pienesti, vaikka sisäisesti minua taisi naurattaakin hieman.
”Et”, totesin sitten ja syvennyin taas tuntilistani pariin.
Julianna ei kuitenkaan häipynyt vielä kaverinsa kanssa, vaan tytöt seisoivat jämäkästi yhä edessäni, joten nostin katseeni uudestaan heihin.
”Juuli pärjäs tosi hyvin sunnuntaina. Musta se pärjäis hyvin korkeammallakin tasolla”, lyhyempi tytöistä mainitsi ja sitten hymyilinkin jo hieman.
”Mä voitin Miskankin!” Juuli totesi ja laskin kynän kokonaan kädestäni pöydälle.
”Joo niin sä taisit voittaa”, myönsin edelleen pieni hymynvire huulillani. ”Mutta nyt sun pitää treenata paljon, jotta voisit vielä voittaa tuon kuudenkympin luokan. Jos sä sen teet, niin sen jälkeen voit alkaa harjoittelemaan kahdeksaakymppiä varten. Ehkä sä voit jo ensikeväänä osallistua siihen korkeuteen jos treenaat todella ahkerasti!”

”Vasta ensvuonna? Siihenhän on ikuisuus!” Tyttö valitti ja katsoi sitten kaveriaan. ”Mennään kysymään Lynniltä. Se antaa varmasti!”
He vilkaisivat minua todella loukkaantuneen näköisillä kasvoilla ja sen jälkeen he poistuivat huoneesta yhtä nopeasti kuin he olivat paikalle tulleet. Olkiani kohauttaen jatkoin tuntilistani väkerrystä. Osasin kuitenkin kuvitella Lynnin ilmeen kun nuoret tytöt menisivät selittämään samaa asiaa ja ehkä mainitsemaan sivussa minun osaamattomuuteni asian suhteen.

Ennen kuin ehdin syventyä paperini pariin, Scarletin ääni keskeytti työni jälleen.
”Mikset sä osallistunut kilpailuihin?” Mangon omistaja kysyi iloisesti ja hän siirtyi sitten pöytäni ääreen istumaan. ”Ne on niin hauskoja tapahtumia!”
”Äsh, mä olen kilpailuni kilpaillut jo”, vastasin purren alahuultani kevyesti ja muistelin taas tyhmästi viime syksyn epäonnistumistani. ”Mä olen nyt mielummin katsojan roolissa.”
”Mikä sut sai muuttamaan mielesi kilpailemisen suhteen? Mä olen miettinyt samaa asiaa Mangon kanssa, mutta en mä vaan osais kuvitella, että lopettaisin kokonaan”, Sletti myönsi ja katsoi minua uteliaana.
”Kaikkeen varmaan kyllästyy jos tekee sitä liian kauan”, vakavoiduin hieman, sillä tiesin, että sanoissani piili pieni valheenpoikanenkin. Se ei ollut minun syyni lopettamiseen.Tummaverikkö oli juuri kysymässä minulta vielä jotain, mutta sitten tuntilaisia lappasi huoneeseen sellaisella älämölöllä, että vilkaisin tyttöä vain pahoittelevaan sävyyn, ruttasin paperini palloksi taskuuni ja pakenin huoneesta hyvin reippaasti. Nuorten tyttöjen tallijuorut eivät olleet parhainta alaani, joten päätin, että voisi olla ihan hyvä lähteä jo kotiin.

Kävelin parkkipaikalle ja istahdin autooni tyytyväisenä. Taas oli yksi päivä pulkassa ja toivottavasti olisi vielä hyvin monia jäljellä. Olin löytänyt kutsumusammattini, jota oikeasti halusin tehdä. Sain auttaa muita ja työskennellä hevosten parissa. Mikä sen parempaa? Ajelin hitaasti pois Mallaspuron tiluksilta miettien kaikkia hevosia. Ehkä uskaltautuisin itse ratsastamaan enemmänkin. Juuri kun päätin asian, huomasin metsässä jonkin tumman hahmon ja pysäytin auton. En tajunnut vilkaista taakseni, mutta onneksi kukaan ei ajanut takanani. Sen verran äkkinäinen pysähdys oli ollut, että maasturinikin olisi saanut kivan lommon peräänsä puhumattakaan takana-ajavan auton kunnosta.
Yritin pälyillä autostani näkemääni hahmoa, mutta kun sitä ei näkynyt nousin autosta pois. Se olisi voinut olla hirvi, mutta olin aivan varma, että olin nähnyt jotain aivan muuta.

Metsän rajalla huomasin osuneeni oikeaan. Hevonen. Siellä seisoi ihka oikea hevonen. Kävelin rauhallisesti puhellen korkean kaviokkaan luokse ja se vilkaisi minua äkäisen näköisenä.
”Kukas sinä olet?” kysäisin hevoselta tietäen, etten saisi vastausta. Sen kuitenkin tiesin, ettei tumma hevonen ollut Mallaspuron asukkaita. Ei edes yksityinen.
Kaivoin puhelimeni taskusta ja laitoin taskulamppu-sovelluksen siihen päälle, jotta erottaisin hevosen paremmin. Pimeä metsä kätki kaiken nimittäin alleen varsin helposti. Joskus pimeä taisi myös kaunistaa asioita, sillä valo paljasti hevosesta aivan uuden puolen. Se oli nimittäin kaikkea muuta kuin kaunis. Tuuheat jouhet olivat aivan takussa ja karvapeitekin näytti epäsiistiltä. Likaiselta. Hevonen oli myös aivan lihakseton, mutta muuten se oli varsin hyvässä kunnossa. Otus oli tainnut saada nauttia kesän antimista enemmän kuin tarpeeksi. Väriltään hevonen oli musta. Oli sillä kaksi sukkaakin ja läsi, mutta en muistanut koskaan nähneeni sitä missään.

Hevonen oli jäänyt kiinni riimunnarusta erääseen oksaan ja kun yritin irroittaa nelijalkaista siitä, se yritti iskeä valkoiset hampaansa minuun.
”Hei!” ärähdin sille nostaen käteni ylös ja se perääntyi välittömästi askeleen kauemmas. Eläin näytti olevan aika kauhuissaan ja rauhoituin itsekin heti. Saatuani hevosen irti talutin sen tielle ja rapsuttelin sitä lavoilta hellästi. Pikkuhiljaa se rentoutui ja sen jälkeen se hörisi minulle aika suloisesti. Hölmö hevonen. Ajattelin jo viedä sen Mallaspuroon, mutta pian huomasin miehen kävelevän tiellä meitä vastaan.

”Sinäkö se varastit meidän hevosen!” Se ei kuulostanut lainkaan kysymykseltä vaan enemmänkin toteamukselta, joten en kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota.
”Se oli jäänyt kiinni risuihin...” Enempää en ehtinytkään sanoa kun mies nyppäisi narun kädestäni ja kiskaisi hevosen lähemmäksi itseään.
Nielaisin ärtymykseni sisälleni ja katsoin säälien hevosta. Enää en ihmetellyt lainkaan miksi hevonen oli käyttäytynyt minua kohtaan niin.
Meinasin sanoa vielä jotain, mutta mies vilkaisi minua niin vihaisesti, että annoin olla. En voisi tehdä nyt mitään jos hevonen oli kuitenkin hänen. Siispä kaksikon kadottua mutkan taakse palasin autooni ajaen kotiini. Tumma hevonen kuitenkin pyöri mielessäni tiiviimmin kuin mikään aiempi asia.

[Elsa]

8. lokakuuta 2015
4. Se päivä joka koitti viimein

Olin ratsastanut kaikki hevoset Mallaspurossa läpi viime keväänä, koska olin halunnut tutustua niihin kaikkiin omalta osaltani. Sen jälkeen en ollut uskaltautunut kenenkään selkään ja tajusin vasta viime viikolla, miten olinkaan pakoillut ratsastamista. Siitä oli nimittäin varmaan ainakin vuosi kun viimeksi olin ratsastanut kunnolla. Se ei ehkä antaisi ratsastuskoulun oppilaille ihailun aihetta jos heidän opettajansakaan ei ratsastanut. Olin miettinyt sitä asiaa selvästi liian miettivän näköisenä, sillä juuri silloin Lynn astui olohuoneeseen Mallaspurossa.

”Onko joku vialla?” Tämä oli kysäissyt melkein heti jopa hieman huolestuneena, mutta olin pyörittänyt päätäni ja kertonut suoraan mikä mieltäni tosiasiassa kaiversi. Aluksi tallinomistajatar oli vain nauranut minulle ja ihmetellyt mitä minä semmoisia murehdin, mutta lopulta tämän päässä syttyi selvästi lamppu ja Lynn lähes hehkui tyytyväisenä.
”Mä tiedän!” Tämä oli julistanutkin. ”Ratsasta Muli läpi. Se on vähän temppuillut tunneilla ja sille tekis hyvää jos vähän kokeneempi istahtaisi vaihteeksi sen selkään. Mä ajattelin ensin tehdä sen, mutta ehtisin liikuttaa Väinön sitten myöhemmin jos sä huolehtisit tamman.”
”Joo, tottakai mä voin tehdä sen”, olin myöntynyt, vaikka homma vieläki epäilytti minua hieman. Minulla ei ollut kuitenkaan tänään tuntien pitoa, sillä Lynn oli lupautunut pitämään iltatunnit. Siispä tämän keskustelun jälkeen yritin etsiä Juliannaa käsiini.

Kun löysin tytön, tämä näytti lähes säikähtäneeltä Mulin karsinan luona. Juulin ilme oli aivan samanlainen kuin koiralla, joka oli jäänyt pahanteosta aivan suoraan kiinni. Sitä en tietenkään voinut mainita hoitajatytölle.
”Voitko sä laittaa Mulin kuntoon tasaksi? Ajattelin ratsastaa sillä hieman maneesissa.”
”M-mitä? Säkö?” Tyttö oli näyttänyt aluksi lievästi järkyttyneeltä ja kurtistin hieman kulmiani nyökäten.
”Onnistuuko se. Voin toki varustaa sen itsekin...” Sanoin, mutta brunette keskeytti puhumiseni.
”Onnistuu! Tuonko mä sen maneesiin asti sitten?”
”Ei tarvitse”, pyöritin päätäni, kiitin Mulin hoitajaa ja lähdin kävelemään autolleni.

Avasin autoni takakontin ja katsoin hetki hieman pölyyntyneen näköisiä ratsastusvarusteitani. Vuosi sitten ne eivät olisi pölyä voineet nähneetkään, mutta elämä muuttuu. Maailma, ihmiset ja kaikki.
Ensin kaivoin ratsastussaappaani, hanskani ja kypäräni esille. Sen jälkeen vaihdoin hupparini tilalle hieman kevyemmän takin. Ratsastaessa tuli nimittäin lähes poikkeuksetta lämmin. Purin hetken huultani huomatessani minkä takin olin valinnut, mutta muut tavarat kainalossani, suljin auton takaluukun ja lähdin kävelemään nopeasti tallia kohden.

Vaihdoin vessassa vaatteeni ja kävelin takaisin olohuoneeseen. Tällä kertaa Lynn ei ollut siellä yksin, vaan hänen avomiehensä istui hänen vieressään hymyillen. Tervehdin tätä pikaisesti, sillä olin varsin yllättynyt, että Daniel ehti peräti istua. Jep, mä olin aina nähnyt kuinka nuorimies viipotti ympäri pihoja kiireisenä, mutta harvoin tämä näytti noin rentoutuneelta. Se sai minut jopa naurahtamaan istuessani heidän eteensä. Olin jättänyt kahvini siihen, joten join sen loppuun.
”Elämä taitaa mennä teillä aika mukavasti”, hymähdin virnistäen ja kommenttini sai Danin jopa punastumaan vähäsen. Aivan varmasti! Blondi taas näytti niin iloiselta, että se riitti sanojen tilalle.

Ennen kuin nousin ylös huomasin taskussani jotain. Kaivoin sen hitaasti ulos vihreän parkatakkini syövereistä ja pidin siitä kaksin sormin kiinni. Kun tajusin mikä se oli, tiputin sen pöydälle. Nyt oli minun vuoroni näyttää järkyttyneeltä Juliannan tapaan. Taskussani oli ollut kuva ja en edes tiennyt miten se oli voinut joutua sinne. Ennen kuin ehdin napata sitä takaisin, Lynn ehti ensin ja pyöritteli kuvaa käsissään.
”Nätti! Kuka tää on?” Nainen näytti ihastuneelta ja näytti kuvaa miehelleenkin.
”Se... se oli mun hevonen. Felsia”, vastasin ja vasta sanottua sanani huomasin kuinka kylmältä ne kuulostivat. ”Se kuoli viime syksynä.”
Viimeiset neljä sanaani kuulostivat melkein hyytäviltä. Minusta tuntui niin pahalta, enkä halunnut näyttää heikolta tallinomistajien rinnalla ajattelivatpa he asiasta mitä tahansa, joten pysyessäni hyvin tyynenä, en paljastanut ulos mitä tunteita koin yhä tammaa kohtaan. Felsia oli ollut elämäni hevonen. Se, että sitä ei ollut enää tuntui inhottavalta ja se, että pidin kuolemaa omana syynäni oli vielä pahempi juttu.

”Voih”, Lynn voihkaisi ja vilkaisi Danielia silmiin. Mies rutisti blondia hieman lujempaa ja arvasin mitä kollegani mietti. Tämä oli kertonut minulle Sentistä, hänen hoitohevosestaan, joka oli kuollut eräänlaiseen bakteeritulehdukseen hetki sitten. Sen takia vedin kasvoilleni jotain hymyntapaista ja nousin ylös.
”Mutta elämä on. Jos ei muuta, niin ainakin kaikilla menehtyneillä hevosilla on hyvä olla. Pitää vain muistaa mitä ihania hetkiä ne ovat voineet tuoda meille. Eivät ne lähde kokonaan pois, eivät ikinä”, viimeisellä lauseella tarkoitin lähinnä sitä, että me muistimme ne ja ne pysyivät sydämissämme. Se vaan olisi ollut jo liian imelää suustani sanotuksi ja toisaalta minä halusin unohtaa. En vain pystynyt.

Hyvästelin suloisen pariskunnan ja kävelin hakemaan minulle varustettua Mulia. Siinä tapahtui päivän kolmas järkytyksen aihe. Mä katsoin tammaa varmaan lautasen kokoisilla silmillä. Se oltiin varustettu, mutta... mutta siinä oli vaan aika paljon pinkkiä. Mulin otsatukka ja harja oltiin sidottu leteille. Letit taas oltiin sidottu monilla vaaleanpunaisilla ruseteilla ja taisin nähdä hännässäkin samanmoisen.
Kliksautin kypärän kiinni äkkiä päähäni ja yritin olla katsomatta enempää pinkkejä ilmestyksiä. Pinkki ei ollut minun mieleeni laisinkaan. Talutinkin Mulin pikaisesti ulos tallista pimenevään iltaan. En halunnut monien näkevän ylisöpöä ratsuani.

Kaikkialla tuntui vain yllättävän hiljaiselta ja tällä kertaa liian hiljainen taisi olla varsin sopiva ilmaisu. Miksikö? Koska astuessani maneesiin, katsomo oli täynnä uteliaita pikkutyttöjä. Huokaisten aloinkin verryttelemään suomenpienhevosta. En saanutkaan treenata yksin.

[Elsa]

23. marraskuuta 2015
5. Ongelmatunti

”Laura! Vaihdapa paikkaa sen Mikon kanssa. Gina ei tykkää yhtään, että kuljette aivan sen hännässä kiinni”, huudahdin maneesin keskeltä punatukkaiselle ratsastajalle ja tämä teki välittömästi työtä käskettyä. Seurasin katseellani koulutunnilla menijöitä kun he tekivät ympyröitä ja loivaa kaarevauraa toiselle pitkälle sivulle. Olin pyhittänyt tämän tunnin pienten virheiden korjaamiseen, sillä tunnilla oli ainoastaan kolme osallistujaa. Niinpä itse tehtävät pysyivät helppoina.

”Tanja, rentouta kättäsi ja pidä pohje lähempänä Mangon kylkiä. Hidasta samalla ulko-ohjan avulla sen vauhtia, sillä se kaahottaa aivan liian lujaa eteenpäin ihan kamelin näköisenä! Yritä saada sitä pyöreämmäksi.”

”Laura! Täällä on tilaa vaikka kuinka, älä mene sen Ginan häntään vieläkään kiinni ja Senni pidentää Ginalla ohjaa, ettet vedä sen niskaa ihan linkkuun.”

Oli maanantai, mutta toivoin silti hartaasti, että tuntilaiset olisivat keskittyneet paremmin ratsastukseen. Tiesin, että kaikki tunnilla osasivat ratsastaa halutessaan, mutta tänään ”erityistunnilla” kaikkien ajatukset taisivat pyöriä seuraavassa perjantaissa. Itsekin olin ennen toivonut viikonlopun jälkeen, että viikonloppu alkaisi heti uudestaan, mutta hevosalalle tultaessa oli vain erillisiä lomapäiviä. Ne taas eivät olleet aina viikonloppuna, joten en arvostanut kyseisiä päiviä enää yhtä paljon kuin joskus ennen.

Yhtäkkiä kuului vain kimeä kiljahdus ja huomasin sivusilmälläni nopean liikkeen, ennen kovaa tömähdystä. Käännyin pikaisesti äänen suuntaan ja näin Tanjan makaavan kyljellään maassa, Mangon kävellessä hitaasti kauemmas. Huokaisten nappasin nopeasti orin ohjista kiinni ja kävelin tytön luokse, joka oli tässä välissä noussut jo reippaana ylös pudistellen hiekkaa vaatteistaan.
”Oletko sä kunnossa?”, kysyin ja Tanja nyökkäsi pontevasti.
”Mä en tiedä mitä tapahtu. Se vaan hyppäs yhtäkkiä pystyyn, enkä ehtinyt reagoida siihen”, tyttö kertoi, ”Scarlett ei oo varmaan liikuttanut sitä tarpeeksi…”
Hymähdin ja autoin Tanjan takaisin Mangon satulaan. Ori luimisti ja katsoin sen perään kun tyttö lähti kävelemään minusta poispäin. En kuitenkaan huomannut hevosessa mitään erityistä ja käännyin taas muiden puoleen.

”Senni, kun käännät hevosta sisäohjalla niin myötää heti kun hevonen kääntyy. Älä jää vetämään”

Kauaa en ehtinytkään keskittymään opetukseen kun näin taas Mangon. Se kulki pää ylhäällä luimistellen ja ravasi hyvin jäykän näköisesti. Sen verran tunsin kaikki hevoset, joten tiesin, että tämän hevosen kohdalla kenkkuilu ei ollut normaalia.
”Tanja, siirrä Mango käyntiin ja tuo se tänne.”

Tyttö teki työtä käskettyä ihmeissään ja kun hän pysäytti orin eteeni, tunnustelin ensin kaikki hevosen jalat läpi, ei mitään. Sitten pyysin tyttöä ravaamaan Mangolla ja pitkän sivun jälkeen huomasin syyn.
”Se ontuu, joten lopetetaan sen kanssa tältä päivältä”, totesin Tanjalle ja pyysin muitakin siirtymään käyntiin. Tunti olisi kohta loppunut muutenkin.

Scarlett oli onneksi tallissa ja lupasi hoitaa Mangon asiat kuntoon, joten pääsin heti livistämään Mallaspurosta omille teilleni. Toivoin, ettei orilla ollut mitään vakavaa, sillä Scarlett oli edennyt sen kanssa niin pitkälle, että olisi todella harmi jos he joutuisivat pitämään taukoa. Nyt kuitenkin päässäni pyöri jokin aivan muu asia. Olin lähdössä katsomaan erästä nuorta hevosta, enkä yhtään tiennyt mikä minua odottaisi siellä.