Vilman hoitopäiväkirja

[Jonne]

Gwendelin Viimapeippo
omille sivuille

[/color]
[/center]

[Jonne]

22. tammikuuta 2011

Vilma tulee - pois alta!

Mä olin odottanut kauhulla päivää, jolloin Vilma saapuisi vihdoin Mallaspuroon. Ei sillä, tamma oli valloittava persoona ja kiltti, mutta hirveä koheltaja. Jos täysin autiolla niityllä olisi yksi ainoa tolppa, Vilma kolhisi itsensä, työntäisi kielensä siihen pakkasella ja yrittäisi luultavasti vielä kiivetäkin sen päälle. Lopuksi se vielä onnistuisi sotkeutumaan tolppaan jollakin tavalla, ja tarvittaisiin kaikki kunnan palomiehet selvittämään solmua.. Okei, ehkä mä liioittelin. Varsat on varsoja, ja olihan Vilma vasta noin yhden vuoden ikäinen. Pikku ipana. Mä hermoilin tallin edustalla aamutuimaan - istumaan en pystynyt, vaan mä pureskelin kynsiäni ja ramppasin ees taas, vilkuillen hermostuneena tielle, jos siellä näkyisi autoa kuljetuskoppeineen. Vilma oltiin päätetty tuoda aamusella, jotta pihalla olisi mahdollisimman vähän hässäkkää. Se pääsisi myös suoraan tarhaan, missä se voisi purkaa höyryjä kuljetuksen jälkeen ja tehdä tuttavuutta muihin hevosiin. Sitten alkoi tapahtua: kaukana tiellä häämötti suuri möykky, joka lähestyi. Mitä lähemmäs se tuli, sen pystyi erottamaan: farmariauto veti valkoista hevoskoppia perässään, kohti Mallaspuron tilaa. Mä jämähdin paikoilleni kuin naulattuna. En mä vielä pystynyt hahmottamaan, että pian Vilma olisi täällä. Karu totuus kuitenkin helpotti asiaa: kun lastaussilta laskettiin, sieltä pilkisti pieni, karvainen ja liinakko varsanpeppu, ja kimeä hirnahdus yritti tavoittaa muita hevosia. Jostain kuului vastaus, ja siitäkös Vilma innostui. Oli täyden työn takana, että se saatiin alas rampilta peruuttaen: pikku neiti olisi mielellään vain pyörähtänyt ympäri ja kiirehtinyt moikkaamaan muita hevosia. Se hirnui taas korvia särkevästi, eikä osannut kävellä, vaan ravasi pienin askelin eteenpäin. Mä kiitin kuskia lyhytsanaisesti Vilman kyyditsemisestä, ja lähdin taluttelemaan tammaa tallipihassa. Se ei edes huomannut mun kireyttä uutuudenviehätykseltään, vaan oli aivan uuden paikan lumoissa. Sitä hirnunnan määrää.. Koko talli tuntui menevän sekaisin, ja pieni tamma veti ihmisiä puoleensa kuin terhakka magneetti. Hässäkkäähän tässä oltiin yritetty välttää, mutta nyt kävi näin.
"Ääh.." mä tuhisin, stressinsietokyvyn ollessa miinuksen puolella ja Vilman heittelehtiessä narussa miten sattui. Se alkaisi kohta käydä ylikierroksilla.
Onneksi muut osasivat sentään ottaa tamman toilailut huumorilla! Mä kuskasin elikon rantatarhaan, ja heti narusta päästyään Vilma säntäsi täyttä laukkaa lumihankeen. Se oli joutunut seisomaan paikoillaan koko matkan, mikä oli ollut varmasti pelkkää tuskaa moiselle sähköjänikselle. Mä autoin muiden hevosten tarhaamisessa, ja lopulta jokainen kopukka oltiin saatu pihalle. Vilma näytti sopeutuvan hyvin, eikä tullut edes kahakoita - mitä nyt Teresia näytti, missä oli kaapin paikka. Erityisen hyvin Vilma tuli toimeen Indin kanssa, ja pian tyhjäpäät olivatkin täydessä vauhdissa. Uusi tulokas loi jotain selittämätöntä intoa laumaan, joka yllytti laiskemmatkin tapaukset villiin hankileikkiin. Riemu kantautui muihinkin tarhoihin, ja piti vain toivoa parasta, etteivät hevoset loikkisi itseään näännyksiin. Huh. Karsinoita tehdessä mulla oli hyvää aikaa miettiä jotain Vilman päänmenoksi, sillä se kaipasi liikuntaa. Mokoma pullukka oli siessyt pelkällä tarhaliikunnalla pitkään, oikeastaan sitä ei oltu koskaan treenatukaan, olihan se vasta hyvin nuori. Mutta pojasta polvi paranee, sanotaan..

Töiden jälkeen mä satuloitsin Bundyn, ja kävin vielä hakemassa Vilman. Mä annoin niiden haistella toisiaan hetken, ennen kuin mä kipusin satulaan - Vilma tulisi käsihevoseksi maastoon. Bundy ja Vilma tulivat loistavasti toimeen keskenään, Bundy lähinnä vilkuili pientä tammaa, että pysyikö se varmasti perässä. Paremmin kuin hyvin! Vilma tepsutti innoissaan Bundyn kyljessä, pää pystyssä ja välillä innokkaana höristen. Lämminverisen askel oli niin iso, että varsan oli kipitettävä aika tahtia. Kun maastoon aukeni sopiva suora, niin eikun urku auki! Okei, piti himmailla vähän, ettei Vilma nääntyisi aivan puhki. Bundy ravasi leppoisin askelin, varsan kulkiessa ravin ja laukan välimaastoa. Jotta epäpuhtaus lähtisi, mä lisäsin hieman Bundyn vauhtia. Nyt Vilma laukkasi - mieluummin niin, kuin jotain possunpassia. Tamma pärski innoissaan, ja se villitsi vähän lämpöistäkin - se lisäsi vauhtia ja pisti päätään sinnikkäästi alas, kuin kilparadalla konsanaan. Kun me saavuttiin tallipihaan, oltiin me varmaan aika näky: Vilman paksu karva oli hien takuttama, Bundy puhlasi hieman ja mun toinen käsi oli puutunut kokonaan, kun oli täytynyt pitää Vilman narua.. HoBlaa, alas selästä. Se olikin vähän jännempi juttu: en mä viitsinyt läsähtää varsan päälle, mutta ei oikein potkiakaan voinut! Mä sain kumminkin sen jotenkin työnnettyä pois, ja pääsin maankamaralle. Ensin mä vein Vilman boksiinsa odottelemaan, ja hoisin sitten Bundyn pois.

Vilma odotteli boksissaan korvat höröllä ja hiljaa höristen, vähän odottavan näköisenä. Oliko sille joku antanut joskus herkkuja kädestä..? Noh, syyllistyisin siihen kumminkin itse jossain vaiheessa, joten eipä mennä asioiden edelle.
"Heei, idiootti", mä lepertelin tammalle, ja rapsutin sitä otsasta. Vilma hykerteli aina yhtä iloisena, ja katseli mun touhuja tarkkaavaisena, kun mä nostin harjapakista kumisuan. Harjaamista oltiin harjoiteltu jo pitkään, mutta silti se oli Vilmalle ikuinen ihmetyksen aihe. Ei se pelännyt eikä niskuroinut, vaan se ei vain malttanut pysyä paikoillaan! Enkä mä sitonut sitä kiinni, sillä sen tuli pysyä ensin paikoillaan ilman sellaista. Mä vein suan Vilman hikiselle turkille, ja varsa kääntyi katsomaan, samalla kääntyen vähän pois. Mä en kuitenkaan hellittänyt, vaan pidin harjaa siinä kiinni niin kauan, kunnes sivuaskel jäi pois. Katsokoon, jos lystäsi, mutta liikkua ei saanut. Ennen pitkää mä pääsin harjaamaan tammaneidin turkista hiet pois, ja kaviotkin tarkistin. Ne pitäisi taas pian vuolla..
"Jaa tääkö se Vilma sit on", mä kuulin yhtäkkiä jostain takaani.
Juma kun mä säikähdin! Kun mä sitten katsoin, ketä puhui, mä yllätyin vähän. Se oli Daniel. Viimeksi me oltiin puhuttu sillä maastoretkellä, missä me vähän kuin sovittiin se "kirjoittamaton riita". Siellä Daniel oli pyytänyt anteeksi käytöstään (tietysti vähän yksinkertaisemmin), ja mä sanoin, että se on okei. Olin mä silti ollut vähän varautunut, mutta nyt.. Sehän oli ihan itse etsiytynyt tänne.
"Joo.. Tulevaisuuden raviprinsessa!" mä virnusin, ja Daniel naurahti vähän. Onneksi me ei sentään oltu likkoja: vaikka oltaisiin mukamas sovittu, me mulkoiltaisiin toisiamme epäluuloisina ja näytettäisiin perään keskaria. Nyt mitään sellaista ei ollut edes ilmassa, vaan me käyttäydyttiin kuin ylimmät ystävykset ikään. Vähän mä olin ylpeä ♥

Vautsi vau, ihan supersuloinen kuva! Ja hienoa, että asiat sun ja Danin välillä tuntuvat selvinneen. Vauhdikas Vilma on totisesti piristänyt Mallaspuron arkea jo pariin otteeseen keksimällä kaikennäköistä hauskaa... Sun tekstejäsi on kyllä aina yhtä hauska lueskella, todella kivoja sanankäänteitä ja huumoria, joka iskee allekirjoittaneeseen. - Lynn

[Jonne]

29. tammikuuta 2011
Jokamiehen opas, oppitunti 1: Hevosen säkittäminen

Ensin sinun tulee ottaa hevonen kiinni. Ihannetilanne on, että se tulee luoksesi, mutta joskus tapahtuu sellaisiakin asioita kuin juoksuttamista
- eikä silloin tarkoiteta tilannetta jossa hevonen ravaa narun päässä. Se on ihminen joka juoksee ja hummalla on hauskaa! Voithan tietysti tyytyä puuhevoseen, mutta se ei aivan täytä elävän olennon vaatimuksia. Kun sinulla on hevonen - tässä tapauksessa nuori yksilö - sinulla pitää olla jotain huisin pelottavaa. Lastenrattaat, sateenvarjo, omituisen värinen ämpäri.. Jotakin, mikä muistuttaa erehdyttävästi torahampaista tappajaa. Siitä hevoset pitävät. Tällä kertaa mukaan sattui loimi, mutta kyllähän sekin kelpaa. Varsinkin kun se pitäisi oikeasti saada varsan päälle. Mene aidatulle alueelle, jopa neljän seinän sisälle (vältytään sivullisten ruumiilta, ei sinulla niin väliä), ja varmista että kavioeläin ei pääse pakenemaan. Ne juoksevat pakokauhuisena noin 200 metriä, mikä on sinänsä sinulle pitkä ja rasittava matka juosta 30 kilometrin tuntivauhdilla. Lykkää pelottava esine keskelle aluetta ja katso! Hevonen kiertää asiaa kuin hullu puuroa! Eihän siinä muuten mitään, itse asiassa hyvinkin huvittavan näköistä, mutta yleensä ne ovat niitä tavallisimpia esineitä joita hevoset pelkäävät. Tarkoituksena on siis, valitettavasti, totuttaa eläin näihin asioihin ja tehdä siitä toisin sanoen pystyynkuollut ja aivotoiminnaltaan vähäinen yksilö, joka Vietnaminkin maaperällä pysyisi tyynenä kuin viilipytty, rynnäkkökiväärien laulaessa trubaduureineen taustalla.

Wait, wut? Ehkä musta ei tulisi kirjailijaa eikä Jokamiehen oppaan laatijaa, mutta joka tapauksessa pitäisi saada Vilma säkitettyä loimeen pakkasten varalta. Mä olin taas hoitanut aamun tallihommat pikavauhdilla, jotta pääsisin mahdollisimman pian pelottelemaan Vilmaa uusilla päähänpistoillani. Me oltiin kentällä, loimi epämääräisenä kasana sen keskellä ja Vilma kiersi pitkin laitoja kauhistuneen näköisenä. Mä pysyin vielä suhteellisen 'näkymättömänä' kentän nurkassa, riimu ja naru kädessä, odotellen vähän aikaa. Lopulta Vilma suhtautui loimikasaan rauhallisemmin: se ei pälyillyt sitä kaiken aikaa, mutta tarkkaili sivusilmällä. Jos se vaikka hyökkäisi. Sitten mä aloin tehdä itsestäni näkyvämpää, ja vislasin omituisella sävelellä. Mä olin opettanut sitä Vilmalle naksutinkoulutuksella: vislaus, varsa tuli lähemmäksi, naks ja palkinto. Omaperäinen sävel taas johtui siitä, että sitä olisi vaikea matkia ja hevosen taas helppo tunnistaa. Mulla oli tälläkin kertaa naksutin taskussa, ja Vilman lähtiessä tulemaan mun luo, se sai naksauksen. Loppumatkan se tuli kiireellä saadakseen palkinnon, jonka mä olin vaihtanut herkuista leppoisaan hyyyvä-mantraan ja rapsutukseen. Sitten mä laitoin sille riimun päähän ja pidin sitä narussa, mutta löysällä. Alkoi loimen lähestyminen. Vilma alkoi taas muistaa, että se saattaisi olla kuolemanvaarassa, mutta se oli silti utelias. Se kurkki mun olan takaa varovaisena, puhisi ja mulkoili loimea. Jännä. Lopulta me oltiin vain puolen metrin päässä hirvityksestä, ja mä kyykistyin sen ja Vilman väliin. Näytti varmaan aika järkevältä, kun mä silitin loimea kuin elävää olentoa, ja Vilma tutki sitä vakavana. Koskea se ei uskaltanut, mutta puhkutti ja haisteli tomerasti. Sitten mä tartuin loimen yhteen kulmaan, ja aloin hivuttaa sitä kohti Vilman kaviota. Järkytys! Vilma alkoi peruuttaa, ja mä lopetin loimen lähestyttämisen, mutta pidin riimunnarusta edelleen kiinni. Vilma sai peruuttaa niin pitkälle, kuin naru antoi myöden, mutta sitten se olikin kireällä. Hetken varsa seisoi pingottuneena, mutta otti sitten varovaisen puolikkaan askeleen mua ja loimea kohti. Sitten naru löystyi, ja hevosenalku sai palkintonsa. Tätä jatkui jonkin aikaa: loimi lähestyi, hevonen peruutti, otti askeleen, ja niin edespäin. Lopulta loimi pääsi koskemaan Vilman jalkaa ilman, että sen tarvitsi perääntyä. Mä irrotin loimen siitä salamana, kehuin vuolaasti ja annoin Vilman touhuta hetken omiaan. Sen jälkeen mä jatkoin totuttelua hiljalleen: ensin loimi koski jalkaa, sitten lapaa, sitten kaulaa, kylkeä.. Lopulta Vilma hengitteli rauhallisesti ja kapistuksen sai jopa heittää sen niskaan, ilman sanomisia. Riitti tälle päivälle.

Jostakin syystä Vilma tykkäsi, että mä lässytin sille - eihän hevoset yleensä sellaisesta välitä. Mä sain höpöttää sille mitä tahansa, äänensävy kuin muutaman promillen nauttineena, ja varsan alahuuli alkoi lörpöttää. Tyhmeliini! Mä en ollut kuitenkaan enää yhtä epävarma Vilman kanssa, kuin silloin, kun se Mallaspuroon saapui. Oikeastaan mä en jännännyt enää yhtään. Osasihan Vilma käyttäytyä ihan nätisti, ja sillä oli paljolti potentiaalia sirkusaasina! Okei okei.. Mutta silti, se oli hyvin älykäs (kaikesta huolimatta), ja sille saisi opetettua monimutkaisiakin temppuja, jahka vanhenisi hieman. Ties vaikka se pääsisi esiintymään jonnekkin hevosmessuille.. Ah. Se hyvä puoli oli varsan omistamisessa, että sai kehitettyä hevoseen aivan erilaisen suhteen kuin aikuiseen yksilöön. Saisi vielä nähdä, mitä tulisi..

[Jonne]

30. tammikuuta 2011
"It's not official until it's on facebook"

(jatkoa Meeban viimeisimmälle tarinalle ;)[/i]

Muut rypivät sunnuntaimasennuksessa alkavan koulun takia, mutta ei meikä vaan! Se hyvä puoli siinä oli, kun en käynyt tällä hetkellä mitään kouluja, että sai nukkua pitkään, eikä ollut juuri velvollisuuksia sillä saralla. Talli oli taas eri asia, sillä mä olin ottanut enemmän vuoroja ja pyörein milloin kouluttamassa muiden hevosia, milloin täällä tallihommissa. Mä olin myös aloittanut autokoulun kotona - mikä meinasi sitä, että vaikka ei mulla korttia ollutkaan, mä huristelin itsekseni tallille äiteen autolla. Olihan takana lätkäistynä sentään varoituskolmio.. Mä olin kai vähän tyhmä: jos mä jäisin kiinni, kortti jäisi saamatta vähään aikaan, miliisien toimesta. Synkemmät ajatukset muualle, sillä mä onnistuin kuin onnistuinkin puksuttelemaan Mallaspuroon ilman huolen häivää! Mä kuitenkin parkkasin vähän sivummalle, ettei tulisi mitään haloota. Vaikka mun elämäntilanne oli suhteellisen hyvissä kuoseissa, mua silti stressasi joku ja mä olin vähän kireä. Eilen mulla oli ollut itse asiassa hauskaa Vilman kanssa, mutta tänään mä olin tainnut herätä väärällä jalalla..

En mä tehnyt tallilla mitään ihmeellistä. Harjailin Vilmaa, tein kavionnostoharjoituksia, sekoitin sen myslit valmiiksi ja sen sellaista. Mä tarhasin sen vielä hetkeksi, kun näytti olevan sen verran virtaa lapsissa! Jostain syystä mä poikkesin päätalliin, vaikka eihän mulla oikeastaan sinne ollut mitään erityistä asiaa. Kunhan.. poikkesin. Onneksi, sillä mun päivään tuli heti piristystä, huomattuani Meeban Blingiä hoitamassa. Me juteltiin niitä näitä, ja mä yritin olla mukava, vaikka vähän kyrsikin. Eihän se Meeban vika ollut, enkä mä halunnut karkottaa ketään luotani olemalla nassu väärinpäin! Totta puhuen, mä olin miettinyt jonkun aikaa, että ottaisin Vilmalle hoitajan. Kiireet painoi päälle: mä olin lupautunut parin varsan kouluttajaksi, mulla oli toinen hevonen eräällä yksityistallilla, ja sitten piti tehdä vielä tallihommiakin. Krääh. Niinpä mä keräsin rohkeuteni ja kysyin.. Vastaukseksi tuli 'emmätiiä', mutta ei se ainakaan ollut 'neverr'.

Kotiin päästyäni mä lukittauduin yläkertaan, mikä oli muutenkin mun valtakuntaa. Muuttaisin omaan kämppääni ensi kuun puolella, voi kiesus.. Miten mä ikinä selviytyisin? Vaikka mä menisinkin vuokralle, pitäisi ottaa vielä lisää hommia kontolleni. No, onneksi asioilla on tapana järjestyä! Ja koska mulla ei tosiaan olisi koulua huomenna, mä voisin ihan yhtä hyvin pämpätä vähän.. Siispä, mä vaihdoin asuani mukavampaan eli kalsarit ja t-paita, läppäri syliin ja facebook auki! Kalsarikän.. ai niin, pitää olla siisti kielenkäyttö, eh.. Pikkuhiljaa mä aloin vain naureskella muiden statuksille, tykkäilin kaikesta ja mulla oli ainakin miljoona keskustelua auki. Siinä samassa multa lipsahti turha päivitys: "tykkää jos olet edes kerran vilkaissut persettäni :_*DDDd". Ilmeisesti mä en ollut ainoa, joka oli päättänyt ottaa rennommin, vaan tykkäilyjä alkoi tulla. Lähinnä miespuolisilta, mutta läppää oli aina hauska heittää. Senkin kollit. Mutta sitten mä jämähdin. Yksi uusi tykkäys, Meeba.. Heh. Ja koska mä olin jo melkoisen hilpeällä päällä, ei mulla ollut estoja aloittaa yhtä uutta keskustelua!
"Oot likaneke.." mä yritin tavata, mutta näppäimille oli hankala tähdätä.
Hetken Meeba oli hiljaa, mutta sitten tuli kysymysmerkki.
"tykkää jos olet edes kerran vilkaissut persettäni"
Sitten se taisi hokata, ja alkoi kirjoittaa. Hihii..
"No tietenki, mitä kuvittelit xD"
Keskustelu jatkui luvattoman pitkälle iltaan, ehkä jopa yöhön, en mä muista, mutta jossain vaiheessa Meeban oli livahdettava koneelta, ettei porukat sekoaisi. Toivottavasti se ei muuten kertoisi kenen kanssa oli jutellut, tai sen isä tulisi ja listisi mut.. Hahaa.. Mä taisin painua myös pehkuihin siinä jossain vaiheessa - tosin läppäri unohtui lattialle ja jäi auki, mutta mikäs siinä.

[Jonne]

31. tammikuuta - 1. helmikuuta 2011
Mainion seuramiehen buenompi päivä

Aamulla mä en olisi millään jaksanut rääkätä itseäni ylös, mutta pakko oli. Mua piristi silti hieman se, kun muistelin mitä viime yönä oli tullut naamakirjassa selitettyä. Ehkä joukossa oli ripaus häpeää, ties mitä mä olin sinne avautunut Meeballe, mutta ainakin tuli suoraan sydämestä ja kainostelematta.. Heh. Mä rymistelin alakertaan tokkurassa, ja onnistuin herättämään Juksun. Se oli meidän, tai mukamas mun, labbispentu, mutta äiti oli tosiaan kiintynyt siihen. Mä olin ajatellut jättää sen sille jahka muuttaisin pois. Totta kai mä tykkäsin pennusta, mutta äipälle voisi tulla kaihoisa ja yksinäinen olo ilman mun läsnäoloa, oltiinhan me asuttu kaksistaan vaikka kuinka pitkään. Ei sillä, että mä olisin halunnut isän takaisin saman katon alle. Mutta ei siitä sen enempää. Mä junttasin itseni ja Juksun autoon, ja lähdin köröttelemään tallille. Saisi olla vika kerta kun tekisin tätä ilman korttia, muttaah.. En viitsinyt herättää ketään kuskiksi tähän aikaan. Enkä viittinyt mopolla huidella näillä keleillä, ja sitäpaitsi se oli ehkä jo vähän liian kersamainen peli.. Pitäisi olla vähintään kevari, että olisi edukseen. Ne liikkuivat kumminkin sellaisissa hintaluokissa ettei mitään rajaa! Tallille päästyäni mä kytkin Juksun fleksiin, mikä tuli tarpeeseen: koiruus ponnahti ulos autosta, jahka mä sain oven avattua, ja sillä oli kauhea kiire päästä tutkimaan paikkoja. Meeban huomattuaan se oli aikeissa loikata tyttöä päin, mutta mä ehdein kieltää, ennen kuin mitään sellaista pääsi käymään.
"Ihana!" Meeba nauroi, Juksun vispatessa häntäänsä ja kuolaamassa tytön naamaa.
Se oli kasvanut jo sen verran isoksi, ettei sitä voinut ottaa syliin, mutta yritti se silti. Siis koira..
"No jaa.." mä virnuilin, rapsuttaessani koiraa takaraivosta reilusti. Olihan se ihan kelpo kaveri.

Meeba oli ehdottanut, että mentäisiin pienelle lenkille - mutta mistä mä olisin voinut tietää, että se itse kulkisi hevosella!! Petturi! No, ennen sitä mä hoisin kuitenkin Vilman. Se ihmetteli ensi alkuun Juksua, mutta niistä tuli pian kavereita, enkä mä ollut varma tajusiko Vilma edes että Juksu oli KOIRA.. Ei varsa, ei poni eikä hevonen. Ei edes kilpikonna. Ensin mä meinasin ottaa Vilman mukaan, mutta tulin tulokseen, ettei kannattaisi. Kaksi isompaa heppaa voisi villitä sen, eikä yksi yli-energinen sesse parantaisi asiaa! Mä saisin juosta perässä muutenkin. Lenkin jälkeen mä kävin vilkaisemassa Vilmaa tarhassa, mutta palailin taas talliin seurailemaan Meeban touhuja. Hi hii.. Joo, mulla oli omaa hupia siinä katsellessani. Eikä Meebakaan oikein tainnut tajuta vihjaistessani, mutta sainpahan hihitellä itsekseni kierona ja näyttää pelottavalta! Juksukin oli väsähtänyt, ja rötkötti tallin lattialla, häntä välillä laiskasti väpättäen. Me hengattiin vielä hetki tallilla, kunnes mä sain erittäin vihaisen soiton äpältä. Että pitikin ottaa se auto. Mun oli lähdettävä viiden tuhannen kilometrin tuntivauhdilla, jotta säästyisin edes vähän hengissä raivonpurkauksesta, mutta me ehdittiin kuitenkin sopia Meeban kanssa, että se tulisi auttelemaan mua iltatallissa. Haha, mä voisin delegoida ja Meeba hoitaisi työt..!

Mutta kuinkas kävikään? Mä nukuin kuin murmeli. Kännykkä löytyi tyynyn alta, kun mä olin painanut herätyksen pois unissani. Päikkärit olivat tainneet venyä, eheh.. Mä koin kuitenkin ikävämmän puoleisen herätyksen: kapula pärähti soimaan aivan mun korvan juuressa, ja mä painoin vihreää luuria hätäisesti.
"Halojata halloo halkopino.." mä mutisin silmät sirrissä, yrittäen tajuta kuka oli soittaja ja mitä kello oli ja mitä mä olin ylipäätään tehnyt. Nukkunut ilmeisesti.
"Missä sä kuppaat?!" joku huusi mulle langan toisesta päästä. Mhm.. Kuulosti Meebalta.. Mitäh?
"Älä sekoo.." mä yrmyilin ja laitoin kaiuttimelle, samalla kun yritin pukea. Se oli vielä hitusen hakusessa, kun olin vieläkin ihan puoliunessa.
"Sun piti olla täällä 45 minsaa sitte!" Meeba karjui kiukkuisena.
Juma kun siitä lähti muuten ääntä. Ainakin tuli herättyä.
"Joo joo.. Mä oon siellä kohta.."
Sitten mä tein likaisen tempun ja löin luurin korvaan. En mä jaksanut kuunnella huutoa heti herättyäni, mutta kuten arvata saattaa, mulla olisi vastassa kiukkuinen tyyppi.. Sitä ennen mun piti pummia kyyti äidiltä, joka meni suurin piirtein näin:
"Heitä mut tallille."
"En mä jaksa."
"Heitä ny vaan."
"Äh.."
"No voin mä ajaa itekki."
"Nyt poika mietit mitä suustas päästät! Ala mennä autoon sit, en mä oottele yhtään."

Mä en ollut ehtinyt edes pukea kunnon tallivaatteita, vaan hytisin farkuissa, hupparissa ja jossain olemattomassa takissa. Prkkllkeekkell.. Ne joutaisi vielä pesuunkin tallikeikan jälkeen, hienoa. Hyvä aivotoiminta. Ja juuri kun mä olin astumassa talliin sisään, olin lentää persuuksilleni, kun Meeba säntäsi mun eteen kiukkuisen näköisenä.
"Miks sä et tullu?"
"No nukuin, älä ny suutu." mä sanoin olkia kohauttaen, ja luikahdin Meeban ohi talliin ja aloin jakaa heiniä. Jotain se vielä selitti, en mä kuunnellut, minkä kyllä myönnän että olin vähän törkimys. Mutta vasta mä olin herännyt ja itekkin vähän kiukuttelin. Ei mun olisi silti tarvinnut Meeballe vihoitella.. Kun iltatalli oli tehtynä, mä yritin saada suutani auki. Oli se jokseenkin vaikeaa, kun oltiin oltu aika pitkään hiljaa ja kulmat kurtussa.
"Hei sori, mä oon kauheen huono aikatauluissa eikä kello soittanu, ku nukuin." mä yritin selittää anteeksipyytävällä äänellä, ja Meeban ilme muuttui vähän paremmaksi. Ei se silti vielä puhua pukahtanut.
Pitäisi käyttää järeämpiä keinoja.
"No, haluisitsä lähtee ajeleen?" mä kysyin, ja tökkäsin Meebaa virnistäen.
Se taisi tepsiä, sillä tyttö kääntyi katsomaan mua silmät pahaenteisesti kiiluen ja hymyssä suin.
"Oikeesti?"
"No joo joo." mä virnuilin edelleen, ja katselin kun Meeba hihkui itsekseen.

Ja mitä siihen ajeluun tuli.. Mä jouduin kuin jouduinkin anelemaan vielä autoa käyttööni, ja saisin kuulemma selkääni niin että korvissa soi, jos jäisin kiinni. Joo joo kyllä äiti mm-m, ymmrrän, kyllä, olen nuori ja tyhmä kyllä kyllä, joo en aja ylinopeutta enkä päräytä tolppaan, jäkä jäkä.. Ajelu itsessään oli varsin hupaisa, ja mulla oli vatsalihakset ihan kipeinä kun kikatettiin jollekkin tyhmälle jatkuvasti. Meeba oli kinunnut, että saisiko se ajaa, mutta en mä antanut. No ehkä vähän kääntelemään rattia.. Mä otin sen kuitenkin taas haltuuni, kun meinattiin ajaa penkkaan! Onneksi Meeballa olisi vielä aikaa ajokortin hankintaan, ihan muita kuskeja ja jalankulkijoita ajatellen..

[Jonne]

2. helmikuuta 2011
Saippuaoopperaa

Olipas sekavaa. Yhden iltapäivän aikana pystyi ilmeisesti tapahtuman enemmän, kuin ehti tajuta. Olihan tässä ollut peliä puolin ja toisin, mutta Meeba olikin hyökännyt äkkiä. Mä en pitänyt nopeista muutoksista, oli ne sitten hyviä tai huonoja, ja nytkin mulla oli hankaluuksia sopeutua. Sitoutumiskammoisena mä toisaalta pelkäsin, että tästä jutusta tulisi jotain "vakavempaa", mutta en voinu kieltääkkään etteikö Meeban seurassa olisi ollut hauskaa. Ja muutenkin. Jospa mä vaan menisin virran mukana ja katsoisin, miten käy. Juuri nyt musta ainakin tuntui hyvältä, mikä oli kai pääasia - siis sen kannalta, mitä mä meinasin tehdä tän kanssa.

Kun me oltiin viety Blingi talliin, me pistettiin se hetkeksi käytävälle ja harjailtiin vaan. Meeballe oikea puoli, mulle vasen. Hetken me oltiin vaan hiljaa, sanaakaan sanomatta, Blingin näyttäessä tyytyväiseltä saadessaan tuplahoitoa. Mitä tässä nyt sanoisi? Me kumpainenkin taidettiin vielä pureksia asiaa hiljaa mielessämme, oltiinhan me oltu aika.. nopeita. Ei me oltu tunnettu pitkään tai mitään, mutta anyways! Ei se ollut siitä kiinni. Mua harmitti vähän, kun olin sanonut alkuun niin tylysti Meeballe. Ehkä mä olin ollut itekkin vähän hämilläni, enkä miettinyt mitä menin sanomaan.. Noh, toivottavasti tytöllä olisi jo parempi mieli. Mä päätin kuitenkin pelata varman päälle: kun Meeba oli tulossa Blingin kaulan alta vaihtamaan harjaa, mä änkesin tielle salamannopeasti. Samalla mä otin kiinni Meeban olkapäistä ja kumarruin (ihan vain ettei tarvitsisi kenenkään varpustella..), ja painoin kevyen pusun tytön poskelle ja virnistin sitten omaan tapaani. Se vaan tuli jostain. Meeba alkoi punastua, ja mä hihittelin itsekseni huvittuneena - olihan se aika söpöä. Toisaalta olisi tehnyt mieli vaan himmailla ja ottaa juttu rauhallisesti, ei tarvitsisi kiirehtiä, mutta mitä väliä? Ei kaiken tarvitsisi olla niin vakavaa.
"Venaa, mä käyn tekee Vilman ruuat", mä sanoin ja lähdin hetkeksi metsätallin puolelle.
Siinä myslejä sekoittaessani mä huomasin Danielin tulevan - varsin viekkaan näköisenä, mua osoittaen.
"Mee ny.." mä mutisin mutta en voinut olla virnuilematta, kun Däni avasi suunsa.
"No ollaanpa sitä lemmekkäitä", miekkonen lirkutti mulle ja mä tönäisin toista jalallani leikkisästi pois siitä kiehnäämästä.
"Paraskin puhuja, Casanova", mä sirkutin ja olin pussaavani miestä poskelle. En sentään.
Pikku operaation jälkeen mä palailin takaisin päätallin puolelle. Blingi oli viety takaisin karsinaansa, ja Meeba keräili harjoja ja muita kamppeita pois.
"No mut, mun pitää ruveta tekeen lähtöä. Mä soittelen sulle vaiks huomenna", mä ilmoitin asiasta, hieman hymyillen, ja Meeba kääntyi katsomaan mua hieman surullisena.
"Pätkä".
Tyttö ei mun vitsailusta piitannut, vaan kapsahti halaamaan mua.
"Älä mee vielä.."
"Noku pakko!"
"Soitat sit huomenna?"
"Joo. Pistät kaiuttimelle ni huudan että TÄÄLTÄ TULEE HIRMUINEN JONNE.."
Epämääräisen kikattelun jälkeen mä tosiaan lähdin, jättäen Meeban vielä tallille. Voi voi.

[Jonne]

5. helmikuuta 2011
Grratsastushousut

Täähän alkoi olla jo melkein virallista. Me kiehnättiin Meeban kanssa koko ajan jossain, muuallakin kuin tallilla, ja mun muut ystävyyssuhteet alkoi jopa häiriintyä. Mä unohtelin kaiken, mitä olin lupaillut, paitsi Meeban ja koska meidän piti tavata. Mä en tykännyt olla mistään riippuvainen, mutta hups keikkaa. Tuskin mä pystyisin olemaan viikkokaan niin, etten kuulisi Meebasta mitään, edes kännykällä. Aina iltaisin me tekstailtiin silmät ristissä reippaasti puolen yön yli. Kännykkähän jäi siinä touhussa sopivasti käteen aamuksi, ja eikun sama rumba uusiksi! Hommaa haittasi hieman Meeban koulunkäynti, mutta eihän se ollut este. Toisaalta opettajat olivat pariin otteeseen takavarikoineet tytön kapulan, kun se oli jäänyt kiinni tunnilla..

Meeba oli ostanut itselleen uudet ratsastushousut, joita se pähki satulahuoneessa. Mä en tajunnut sitä, housut kuin housut, mitä väliä?
"Näyttääks mun takamus kauheen isolta näissä?" Meeba vinkaisi ja katsoi mua anovasti. Heh heh.
"Hmm.. käänny.." mä kehotin sitä mukamas miettiväisen oloisena. Meeban keikistellessä pahaa-aavistomattomana, mä saatoin katsella ja virnuilla itsekseni. Ei lainkaan paha. Sitten Mepsukkakin alkoi tajuta, mistä on kyse. Se kivahti jotain ja käännähti ympäri, ja tapitti mua kiukkuisena.
"Eip, ei näyttäny."
Meeba näytti joltain kissapedolta, joka on hyökkäämässä, joten mä päätin pelastaa tilanteen omalta kannaltani, ja kaappasin tytön syliini. Se oli puolustuskyvytön ja yritti harata vastaan, mutta pakkohan sen oli heltyä, kun mä kuiskutin sen korvaan hupsunnupsunhöpönöpöä.. Jep, pakko myöntää että me oltiin menty aika imeliksi mitä tuli julkisiin nuolemisiin ja muuhun, mutta mitäpä sillä olisi väliä. Mä en muista, koska olisin viimeksi oikeasti tykästynyt johonkuhun. Ne oli yleensä sellaisia hetken huvituksia, mutta kiinnostus lopahti pian ja se oli nopeasti ohi. Saisi nähdä, miten pitkälle me Meeban kanssa jatkettaisiin, mutta nyt näytti ainakin hyvältä. Me poikettiin hetkeksi omille teillemme, Meeba liikuttamaan Blingin ja Artun, ja mä hoitamaan Vilmaa. Loimiharjoittelu oli vielä vähän kesken, ja muutaman kerran tammavarsa singahti ympäri maneesia kapistuksen nähdessään, mutta muisti pitäneensä sitä selässään ennenkin. Tällä kertaa mä sain laittaa kaikki remelitkin kiinni, eikä Vilmalla ollut sanomista. Se lähinnä hamusi mun taskua ja killitti sen näköisenä, että olin herkkuja velkaa. Mä kyllä kehuin sitä, mutta makupalat saisi jäädä taas vähäksi aikaa. Mokoma ahmatti. Kun mä talutin viimein tammaa ulos, mä näin että Meeballa oli jo toinen ratsu menossa. Se ilmeisesti treenasi kentällä istuntaa ja muuta vääntöä. Mä jäin hetkeksi katselemaan, ja kun Meeba huomasi mut, sen keskittymiskyky herpaantui sen verran, että Arttu pääsi sooloilemaan. Mä hihittelin itsekseni, ja kävin viemässä Vilman karsinaansa. Hetken mä pidin sille myös seuraa, rapsuttelin ja lässytin, sehän kävi melkein Meebasta. Heh. Ehkei sentään.

Myöhemmin mä olin tarttunut lumikolaan ja pistänyt ranttaliksi. Taivaalta oli ripsutellut lunta pitkin päivää, mikä kasaantui epämukaviksi klimpeiksi tallipihaan. Meeba oli saanut hevoset hoidettua ja katseli mun hommimista jonkin matkan päästä, epämääräinen virne naamallaan.
"No?" mä tivasin siltä, väsyneenä virnistäen ja riisuen päällimmäisen takin. Tässä tuli oikeasti hiki.
"Ei mitään.." Meeba myhäili ja sillä oli vähän sama ilme, kuin mulla niitten ratsastushousujen kanssa. Hmm.. Kieroa.
"Ootas, kun on kesä. Kolkytä astetta lämmintä, mä lappaan paskaa ilman paitaa ja oon mister muskeli.." mä selitin, kuin olisin tosissani, ja posesin hieman. Vähän niinku ne äijät niissä bodauskisoissa.
"No, se nähdään sit", Meeba heitti vähän kuin haasteena.
Hah! Joka tapauksessa lumet oli luotava, ikävä kyllä paita päällä, mutta kaipa sekin kelpasi. Hi hii.

Mepsukka ratsipökineen, tsih

[Jonne]

9. helmikuuta 2011
Melko medium

[/color]
Jaa-a, lauantain ja keskiviikon välisenä aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Mä olin muuttanut omaan kämppään, keskustan kerrostaloon, josta oli melkoinen matka tänne Mallaspuroon. Tällä hetkellä mä taitoin matkani julkisilla, mutta jahka kuun lopussa täyttäisin 18, voisin yrittää päästä ajokokeesta läpi. Aina kannattaa kokeilla, mutta mun hermot eivät olleet siitä rautaisimmasta päästä. Varsinkaan liikenteessä. Mä olin tarjonnut hevostani Renneä vuokralle tai jopa myytäväksi, jotta ehtisin keskittyä Vilmaan - en ollut heti tajunnut, miten paljon yksi varsa voi viedä aikaa! Olihan se samalla mun ensimmäinen kasvattama varsa, joten parempi panostaa kunnolla kuin lähettää maailmalle huonosti käyttäytyvää, häijyä apinanraatoa. Saisi kuitenkin nähdä, luopuisinko mä Vilmasta missään vaiheessa. Totta kai siihen alkoi kiintymään..
"Mitä sä tuumit niin vakavan näkösenä?" Meeba uteli, kun mä olin jäätynyt talikonvarteen lasittunut katse naamallani.
"En mä mitään ihmeempiä.." mä vastasin olkia kohauttaen, ja huomaavaisena kumarruin vähän alaspäin, kun Meeba tähtäsi pusua mun poskelle. Kai tähänkin tottuisi sitten ajallaan.
Pakko vaan sanoa, että juma miten monta rautaa mulla oli tulessa tällä hetkellä. Vilma, eräs toinen koulutettava varsa, pari luonnollisen hevostaidon kurssia, orastava parisuhde, oma kämppä, tuleva ajokortti ja auto.. Mitäs vielä. Ai niin joo, olihan mulla kaksi kilppariakin! Tosi ne vain söivät, uivat ja sontivat, joten niistä ei tarvinnut juuri stressiä ottaa.

Aimie piipahti pitkästä aikaa tallilla. Oli kiva nähdä, vaikkei me oltu ehditty juuri tutustua, mutta joka tapauksessa. Koulun kiireet olivat ilmeisesti pitäneet Aimien poissa kuvioista jonkin aikaa, ja hetken mä kiitin itseäni siitä, etten ollut sellaisissa jutuissa mukana. Vapaa-aika oli muutenkin tiukilla. Samalla, kun me vaihdettiin Aimien kanssa pari sanaa, mä vihjasin mun ihQ 18-vuotisbileistä. Mä olin aikeissa raahata kaikki kynnelle kykenevät kämpälle, ja lopusta ei varmasti tarvitse edes kertoa. Voin mä silti tässä ohimennen mainita: rahaa en tosiaan säästelisi, kun hankkisin Kiellettyä Juomaa ekaa kertaa elämässäni laillisesti ja suoraan kassalta. Ja jos tarve vaatisi, näyttäisin henkkareita nyrpeälle tädille kassakoneen takana, ja virnistäisin iloisena koko kalustolla! Niistä kemuista ei tulisi mitkään sunnuntaiseurakunnan kahvinryystäjäiset, vaan kunnon umpitunneli. Mutta se niistä syntisistä ajatuksista. Aimie lupasi tulla, jos ehtisi ja pystyisi. Saatuani tallihommat kuntoon, mä kävin moikkaamassa Vilmaa tarhalla. Se oli onneksi oppinut sen, etten mä aina tarkoittanut sinne tarhaan ilmestyessäni, että mentäisiin töihin. Siksi se tykkäsi ihan tulla luokse, eikä ollut vaikea ottaa kiinni. Hetken tamma koikkelehti mun ympärillä, pomppien lumessa kuin mikäkin kevätvarsa ja heitteli muutaman horjahtelevan pukin. Kun se hurjimus viimein pysähtyi hengittämään, mä laitoin sen naruun ja lähdin taluttelemaan pihassa. Sen oli opittava kulkemaan melko moitteettomasti, mikä ei aina luonnistunut..
"Minne hoppu?" mä tivasin siltä, kun se ei millään pystynyt kävelemään suoraan.
Ei, vaan sen perä heittelehti kuin ralliautolla sateen kastelemalla radalla, viitosvaihde päällä ja luisunesto offilla. Korvat sojottivat eteenpäin kuin kaksi antennia, jotka vastaanottivat kaikki mahdolliset viestit satojen kilometrien säteellä. Paitsi mun käskyille se taisi olla immuuni. Mä naputin hieman Vilman nenäpiitä saadakseni sen taas maan pinnalle, ja se mokoma toljottikin mua kuin lahna uutta haavia. Hei, olen omistajasi, voisitko kuunnella? Tamma pörähti niin, että siltä lensi räkää joka paikkaan, mutta kävelihän se sentään ihan nätisti. Välillä tuli raviaskelia, kun oli kiire joka paikkaan, mutta kun muita hevosia ei näkynyt, se rauhoittui kokonaan. Malttoipa jopa seisahtua aloilleen muutamaksi sekunniksi.
"Hieeno tyttö", mä kehaisin sitä ja rapsutin karvakasaa leuasta. Se oli paljastunut yhdeksi sen lempipaikoista kyhnyttää, ja Vilma näytti olevan seitsemännessä taivassa.
Mä olin sotkenut varsan karsinaan hieman heiniä: sillä olisi tekemistä heinätukkoja hamutessaan, eikä kehittyisi mitään pahoja tallitapoja. Mun kullannupusta ei tulisi mitään kauhukakaraa, vaan säädyllinen ja hyvinkäyttäytyvä! Onneksi muilla metsätallin hevosilla ei ollut mitään karmivaa tapaa, kuten vaikka imppaaminen, joten Vilma ei ottaisi ainakaan vaikutteita. Hope so. Indi ja Vilma nuuhkuttelivat toisiaan kalterien välistä, kuin juoruavat elinkautisvangit konsanaan. Tuomittuina lukuisista murroista rehuvarastoon, laidunruohon murhaamisesta liialla tallomisella ja piehtaroinnilla, ja kaiken kukkuraksi karanneet vankeutensa aikana selleistään. Hunsvotit.
Päätallin puolella Meeba hoiteli Blingiä, josta oli sukeutunut tytölle nopeasti suosikki.
"Viittisitsä harjata Artun ja kattoa sen jalat?" Meeba kysyi ohimennen, puikkelehtiessaan Blingin ympärillä ja harjan viuhuessa pitkin eläimen turkkia.
"Hoituu", mä vastasin rutiininomaisesti ja kävin hakemassa orin käytävälle.
Harjailin sitä siinä sitten, huomattavasti hitaammin kuin Meeba, ja kävin vielä jalat läpi. Ei havereita, mutta etujaloissa oli hieman lämpöä. Se oli kuitenkin normaalia ja tasaantuisi pian. Kun mä olin valmis hevosen kanssa, mä kiikutin sen takaisin karsinaansa chillaamaan.
"Mennäänkö sit?"
"Joo, venaa viel hetki", mä kuulin Meeban äänen jostain satulahuoneen suunnalta. Linja-autoilla oli aikataulut eivätkä ne odottaneet ikuisesti. Hopi hopi.. Kohta me päästiin lähtemään, ja me juteltiin niitä näitä, siinä bussipysäkille taapertaessa.
"Kai siellä sun kämpässä on telkkari?" Meeba häsäsi ja pommitti mua kysymyksillä sitä tahtia, etten kaikkiin ehtinyt vastata.
"On.. mut ei boksia." mä tunnustin, samalla virnistäen ja Meeba vikisi jotain.
"Noku sieltä tulee tänään Skins.."
"Voi luoja.."
"Mut mä seuraan sitä!"
"Pärjäät sä ilmanki! Käperrytään vaik sohvalle kattomaan joku kiva leffa ja läsöillään", mä ehdotin ja ilmeisesti asia oli sovittu, koska mä sain lämpimän halin. Hi hii.

[Jonne]

11. helmikuuta 2011
Leivon lättyy(n), haluutko maistaa?

[/color]
Reippaan aamulenkin jälkeen (Meeba ruoja meni Blingillä, mä raahauduin perässä Vilman kanssa) oli kutakuinkin virkeä olo, joten mä jaksoin painaa talikon varressa lähes väsymättä koko aamun. Karsinat tuli putsattua viimeisen päälle, ei pelkästään pintapuolisesti. Joskus ne piti kääntää kunnolla, joten ajattelinpa kerrankin olla übertunnollinen.. Vilma porskutti sillä välin tarhassa muiden hevosten kanssa, ja aina välillä mä vilkaisin sitä kauempaa ovelta. Heh. Tyhjäpää. Kun mä olin saanut hommat tehtyä, mä siivosin jälkeni kuten kunnon kansalaisen kuuluu, ja menin tarhalle moikkaamaan Vilmaa. Mä olin jo alkanut totuttaa sitä naksuttimeen. Se killitti kapistusta, kuin Aladdinin taikalamppua - se taisi jo osata yhdistää herkut ja oikein tekemisen pieneen laatikkoon. Mitään tuhottoman vaikeita temppuja mä en ruvennut tammalle vielä opettamaan: vain paikallaan seisomista, luokse tulemista käskystä, ja muuta pientä. "Paikka"-käsky tuotti raukalle vielä vaikeuksia, se steppasi ja pärräsi paikallaan sen näköisenä, ettei tiennyt miten päin olla. Kun mä sanoin että "vapaa", se säntäsi helpottuneena liikkeelle, lopulta pyörähdellen mun luo. Tätä kaveria ei oltu ilmeisesti luotu paikoilleen seisoksimaan. Mä olin siitä kuitenkin ylpeä, se totteli mua (vielä), ja oli muutenkin tosi hyväluontoinen. Vilma nyt tuskin tekisi pahaa kärpäsellekään. Leikkiessään se osasi kyllä kolhia itseään ja muita, mutta tarkoituksella se tuskin olisi ketään ruhjonut. Pikku päivänsäde ♥ Viimein mä päästin tamman taas leikkimään omiensa pariin, ja se poukkoilikin innoissaan Indin seuraan sekoilemaan.

Mulle oltiin ehdotettu, että vääntäisin Villen kanssa koulua joku päivä. Mä en niinkään tykännyt kenttätyöskentelystä, tai koulusta ylipäätään, mutta pitihän sitäkin välillä tehdä. Ei pääsisi taidot ruostumaan, vaikken mä siinä hommassa mikään virtuoosi ollutkaan. Ruuna oli melkoisen ujo, sen mä ehdein huomata jo tarhasta hakiessani. Se tarkkaili koko ajan mun liikkeitä, mikä oli ymmärrettävää, mutta se ei päästänyt mua hetkeksikään näkökentästään tai ettei jompikumpi korva sojottanut mun suuntaan. Sinänsä se oli terveen hevosen merkki, mutta Villen ilmeestä näki, ettei se oikein tiennyt, miten toimia mun kanssa. Mä sidoin sen käytävälle reippaasti ja juttelin sille niitä näitä, välillä jotain jännittynyttä lihasta auki hieroen, ja ruuna alkoi rentoutua vähän. Se ei enää mulkoillut mua epämääräisesti, mutta vahti kumminkin. Saadessaan satulan selkäänsä connemara alkoi havahtua, että kohta se pääsisi töihin. Heti selkään noustuani mä tykkäsin siitä: Ville oli rehti ratsastaa, se teki mitä pyydettiin ja yritti itse. Siltä sai pyytää lisää vauhtia ja lennokkaampaa askelta, ilman että korvat painuivat luimuun ja ilme oli "juokse ite". Sen sijaan ruuna kuunteli mua tarkkaavaisena, valmiina yrittämään parhaansa. Se taipui hienosti kaikkeen mihin mä sitä pyysin, ja mä sain kuin ihmeen kaupalla koko tunnin kulumaan. Normaalisti mä vain vilkuilin kelloa ja yritin keksimällä keksiä, mitä tehdä. Nyt aika oli kulunut kuin siivillä, Villellä oli vähän hikeä pinnassa, ja se huokaisi tyytyväisenä saadessaan pitkät ohjat. Mä saatoin näyttää sen selässä hieman hullunkuriselta, jalat roikkui paljon vatsalinjan alapuolella, mutta eihän siitä juuri ongelmia koitunut. Mun piti vain pitää omat jalkani poissa Villen tieltä, mutta sitä ei ollut haitannut yhtään. Mä hoisin connemaran karsinaan kuivumaan fleeceloimen alle, ja hetken päästä mä juotin sen. Karsinaan mä laitoin myös pikkuisen heinää, jottei Villelle tulisi tylsää kuivatellessaan. Se joutui olemaan kuitenkin jonkin aikaa yksin.

Mä kävin vielä hoitamassa Vilman ruuat ja kävin moikkaamassa itse kauhukakaraa vielä kerran, ennen kuin vein Villen takaisin muiden hevosten tykö. Meeba löytyi satulahuoneesta, läpättämässä Lynnin kanssa kiivaasti jostain. Ehkä mä en halunnut tietää, sillä puheensorinassa vilisi kummallisia termejä ja musta tuntui, että ne oli jotain.. tyttöjen juttuja. Joo-o. Ei sillä, hevosihmisilläkin oli oma koodikielensä: "o, rnk, vtpj" ei kuulostanut normaalin ihmisen puhekieleltä. Anyways!
"Mentäskö?" mä manguin, kun olin istunut hetken tyttöjen seurassa ja yrittänyt pysyä kärryillä.
"No joo joo, käydään mun kautta ekaks", Meeba lupasi, mutta jäi vielä pajattamaan. ÄYY. Minäkö kärsimätön?
"No tuu sit ku oot valmis", mä mutisin ja lähdin hetkeksi ulos. Ja ketäpä oli tallin takana, sauhuttelemassa? Hyi hyi.
"Terrrvakeuhko", mä virnusin Danielille, joka uhkasi polttaa mun kaulaan jäljen syöpäkääryleen hehkuvalla päällä, mutta mä olin näppärä ja väistin.
"Jätä heikot", mä lisäsin vielä ja virnistin leveämmin.
"Jaa sulle, kultakutri?" Daniel naljasi ja mä mutristin suutani muka loukkaantuneena.
"Mä oon Jony the Kid!" mä hihkaisin, korjaten Danielin väitteen ja hypähdin kovettuneen lumikasan päälle, leikkien pyssysankaria. En mä ollut niin viaton kuin annoin ymmärtää, hihii..
"Joo joo. Tuu nyt alas sieltä ennenku satutat ittes", Dani mutisi ja heristi tupakanjämää.
"Vähän sä oot kultanen.." mä sirkutin miekkoselle, loikatessani alas ja ottessani jämän sen kädestä. Hyvä etten antanut sille kielaria saman tien.
"Älä tukehdu siihen", Dani vielä opasti mua, ja mä pyörittelin silmiäni.
Totta kai mun piti vielä vetää sellainen tukehdun tupakansavuun-kohtaus, mutta sitten mä päätin jättää leikit sikseen taas hetkeksi. En mä oikeastaan polttanut, kunhan halusin kiusata Danielia ja olla tekemisissä. Ei tästä tulisi tapa..
"No, mennäänkö me?" Meeba huikkasi jostain, ja mä huomasin sen hipsutelleen tallin taakse Lynn kannoillaan.
"Mitä sä teet?" tyttö hämmästeli, huomattuaan epämääräisen savuvanan luikertelevan mun suusta.
"Vedän raitista ilmaa filtterin läpi tietenkin".
"Minne te ootte menossa?" Danny kysyi väliin, vilkaisten Lynniä joka maleksi lähemmäs.
"Meille. Tehään lättyjä ja pannaria, läsöillään koko piiitkä viikonloppu", mä sepustin nakattuani pätkän lumihankeen.
Danielin silmät kiiluivat pahaenteisesti.
"Meki tullaan!"
"Sopii, jos me saadaan taustatukea niiden lättyjen kanssa.."

Ja niin, me kaahattiin tiehemme mun äidin vanhalla valkoisella Toyotalla, popittaen niin että tärykalvot kävi kovilla ja vastaantulijoiden olisi parasta kiertää meidät ojan kautta. Daniel hengitti mun niskaan, Lynnin istuessa sen sylissä ja se oli ängennyt itsensä kuskin ja apumiehen paikan väliin. Mulla oli äärimmäisen hauskaa siinä ajaessani, joskin mä en vaikuttanut kovin pätevältä kuskilta.
"NÖÖN NÖÖN", mä ääntelin, kun sain kaasuttaa kunnolla ja vaihtelin vaihteita.
"POING-A DOINGGG", kuului, kun ajettiin kuopasta.
"SKRIIII", oli jarrutuksen ääni.
Ja kun me sitten jumituttiin yksiin valoihin, mulle alkoi käydä aika pitkäksi. Kettuna huomasin, että viereisessä autossa oli ikkuna auki.. Niinpä mä veivasin omani auki, ja huidoin kädelläni.
"Riverside!" mä huudahdin, toisen kuskin myöhästyessä valoista hämmästykseltään. 'Täh?'
Loppujen lopuksi me päädyttiin mun kämpälle, ja alkoi hurjja valmistelu. Kaikki ainekset kaivettiin pöydälle, kippoja ja kappoja heiteltiin esille, ja tietenkin nostettiin hihat ylös pätevän näköisinä. Entä mitä tapahtui? Jostain kumman syystä mä ja Daniel innostuttiin siitä leipomisesta tolkuttomasti, joten tytöt katsoivat parhaaksi vetäytyä taka-alalle. Olohuoneesta kuului epämääräistä kiherrystä - taisivat olla facebookissa. Mitä nyt satuin kuulemaan, siellä arvioitiin kovaa vauhtia jonkun randomin Adbul Hojohojon kuvia.
"Kauhee karvakäsi!"
"Halem.."
"Toivottavasti ei saada karvakäsilettuja".
"Hyii!"
Hetken päästä alkoi jumalaton Adam Lambertin popitus, mutta mikäs siinä. Kerrostalossa on tunnelmaa..
Lättyjä alkoi kertyä kauhea kasa, tuskin jaksettaisiin edes nelistään syödä ne kaikki. Pannarikin pistettiin uuniin ja me alettiin olla Danin kanssa melkoisen uupuneita, ja oltiinpahan onnistuttu polttamaan näppimmekin pariin otteeseen. Mutta tulos oli sentään hyvä, kaksi lautasellista lättyjä, otsonikerrosta hipovia jättipinoja. Sitten alkoi jumalaton syöminen! Loput letut meni väkisin, pakkosyötöllä, ja lopuksi me ryömittiin kaikki peräkanaa olohuoneeseen katsomaan teeveetä. Olinpahan hankkinut sen boksin. Ei sieltä mitään järkevää tullut, ja meillä olikin hauskempaa siinä sohvalla selittäessä pehmeitä juttuja. Kaiken kukkuraksi mun piti vielä heittää Meeba, Daniel ja Lynn kotiluoliinsa, vaikka olisi tehnyt mieli vain kellahtaa sänkyyn nukkumaan. Mmaah.. Dani kyllä tarjoutui ajamaan, mutta sen käsiin mä en suostunut autoa luovuttamaan, mitä nyt olin kuullut ettei se ollut järin vakaa kuski. Alkoi olla jo myöhäinen ilta, kun mä viimein pääsin ryömimään kodin perukoille - ja sinne mä jäinkin, sohvatyynyjen sekaan kaivautuneena ja telkkarin pauhatessa. Ruoka on hyvää, btw.

[Jonne]

14. helmikuuta 2011
♥ Hyvää ystävänpäivää ♥

[/color]

Mä en ollut varsinaisesti mikään ystäväpäiväfriikki, mutta koska mulla oli jo suunnitelmia ja hyvä syy juhlistaa kyseistä päivää, mä pihisin innosta. Meeballe me tietysti esitin normaalia ja varoin paljastamasta mitään. Ruuhkasta päästyämme me valuttiin omille teillemme, mä lähinnä livahdin, ja päästyäni kuulomatkan päähän otin kännykän kouraan..

Soiton jälkeen mä lähdin hoitamaan Vilmaa kuin aina ennenkin. Tamma oli taas kultaisella päällä, eihän sillä ollut ikinä kännäränkkää! Täytyisi silti koputtaa puuta. Saisi nähdä, millainen hirmumyrsky siitäkin nousisi, jos Vilma yltyisi hurjaksi. Mä harjailin tamman paksua talvikarvaa itsekseni hiljaa vislaillen, elikon torkkuessa karsinassaan silmät puoliummessa. Se oli tottunut nopeasti käsittelyyn: mä sain touhuta sen ympärillä melkein mitä tahansa ja vaikka miten pitkään, mutta se ei hermostunut. Pihalla hoitaessa Vilma kyllä keksi muitakin menoja itselleen, mutta rauhallisessa tallissa sillä ei ollut mihinkään kiire. Nytkin mä käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin totuttaa varsaa venyttelyyn ja hierontaan, josta se näytti pitävän. Ennen pitkää Vilma tajusi jutun jujun: venyttäessä se nojasi itse hieman taaksepäin, jolloin venytys tuntui hyvin, ja hierottaessa se vain löpsytti huultaan. Tammassa näkyi riehumisen merkkejä: jalat olivat kolhiintuneet, ja kaulalihakset aivan jäykkinä. Ei kuitenkaan mitään vakavaa. Mä kävin vielä pikkuisella lenkillä silmäteräni kanssa, joka ravata tepsutti kiltisti mun vierellä. Vaikka se olikin vielä ihan kersa, se oli alkanut pikkuhiljaa tajuta, että mä olin pomo eikä mua ohitettu.. Tottakai mä jouduin vieläkin vähän väliä sitä muistuttamaan, mutta muut hevoset tarhassa olivat tehneet hyvin tehtävänsä. Nuorimmalle piti aina opettaa lauman käytössäännöt, yleensä useampaakin otteeseen, mutta Vilma alkoi ymmärtää vähitellen. Fiksu kaveri. Mä tein vielä iltaruuat sille valmiiksi, kunnes päästin sen vielä hetkeksi tarhaan kirmaamaan. Se oli yksin, mutta pieni lenkki ei riittänyt enää sen energiakulutukseksi. Ja sitten, mä menin hoitamaan salaiset bisnekseni..

Meeba oli hoitamassa Blingiä tallissa, kun mä menin sinne.
"Joko mennään?" mä hoputin vaivihkaa, pitäen kieroilut omana tietonani vielä vähän aikaa.
Meeba lupasi tulla, kunhan saisi tammalle loimen päälle ja karsinaan. Hi hii. Me lähdettiin kävelemään autolle, mutta puolimatkassa mä muistin yhden jutun.
"Hei voisiksä hakea Vilman kaapista sen loimen? Se on rikki ja mun pitäs päästä korjaamaan se", mä pyysin oikein nätisti ja hymyilin suostuttelevasti. Meebaa ei näyttänyt houkuttelevan kävely takaisin.
"Tuu mun mukaan?" tyttö inisi ja katsoi mua vuorostaan suostutellen.
"Mun pitää mennä lämmittämään auto."
Ja niin, Meeba meni kuin menikin lopulta, mutta mä lähdin seuraamaan sitä. Hyvän välimatkan päästä tietenkin. Tyttö kulki puolijuoksua, koska ulkona oli kylmä eikä jaksanut muutenkaan viivyttelyä. Päätallin puolella mä pidin entistä enemmän matalaa profiilia, enkä tullut nähdyksi. Meeba riuhtaisi oikean kaapin auki, hieman tuohtuneena, mutta tytön ilme oli näkemisen arvoinen, kun kaapista vyöryi ruusuja oikeana virtana. Hetken Mebu ei ymmärtänyt ollenkaan maailman menoa, mutta pikkuhiljaa alkoi kuulua outoa vikinää, ja samassa se huomasi kortin.
"Hyvää ystävänpäivää muru, ♥:llä Banaanimies"
Sitten mä ikävä kyllä paljastin itseni ratkeamalla nauruun, ja Meeba näytti entistä hämmästyneemmältä, kunnes se loikkasi ruusujen yli mun kaulaan.
"Sä olet kultainen.." Meeba mutisi mua vasten, ja mä yritin olla virnistämättä niin leveästi.
"Prinsessa Ruusunen.." mä hihitin hiljaa, ja se oli oikein imelän hempeä hetki hevosten mulkoillessa meitä karsinoistaan.

Loppujen lopuksi auton takapenkki pursusi ruusuja, koska Meeba ei halunnut heittää niitä menemään. Me tehtiin kierros kaupungissa, heitellen ruusuja ikkunoista ja huutaen HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! Me kirvoitettiin monen kasvoille hymy, ja se oli aika hyvä saldo tälle päivälle. Kirsikkana soman kakun päällä Facebook pääsi jälleen oikeuksiinsa. Mun statukseen nääs ilmestyi, että "käyttäjä Jony Kojonen ei ole enää sinkku, vaan parisuhteessa". Nyt se oli virallista jos koskaan.

[Jonne]

didii tein ton ystävänpäivätarinan nyt valmiiksi :D

[Jonne]

18. helmikuuta 2011
Ei menny taaskaa niinku Strömsössä

[/color]
Huh hah hei niin että oksat pois. Mä olin tullut kipeäksi oikein urakalla, jokainen yskäisy tuntui poksauttavan keuhkot rikki ja kurkkukin oli silkkaa raastinrautaa. Mä olisin saanut viikonlopuksi joikuhommia, mutta kuinka ollakaan, ääni olikin yhtä kaunis kuin harakalla. Siinä meni sekin tilaisuus! Mä olin puhissut kiukusta koko päivän, ja Meeban soitettua mä olin tietysti ryssinyt senkin jutun. Mä olin vain kiukutellut ja pärrännyt, lopulta lyönyt luurin korvaan ja saanut tulikivenkatkuisen tekstarin perään. Juuri kun mä luulin, ettei huonommaksi voisi mennä, mä näin Vilman tarhassa - yltä päältä naarmuisena, pari vuotavaakin haavaa sillä oli. Tammaparka kyyhötti aidan vieressä hikisenä ja pää nuokuksissa, enkä mä alkuun ymmärtänyt, mikä siihen oli mennyt. Sitten mä huomasin Mulin juoksentelemassa irrallaan, tietysti se oli mennyt uhoamaan muille! Rantatarhan muut hevoset olivat tajunneet vetäytyä syrjään seuraamaan tilannetta, mutta Vilma tyhmyrinä oli yltynyt peliin mukaan. Se oli varmasti hangannut itsensä pahastikin aitaan, enkä epäillyt sitäkään, etteikö Muli olisi pientä tammaa kolhinut. Mä olisin voinut pillahtaa itkuun sillä sekunnilla, mutku miehet ei itke. Hammasta purren mä raahasin Vilman sisälle. Se näytti itkuiselta sekin, vaikka hevosetkaan ei itke, mutta se oli ottanut pataansa. Voi pikkuista. Mä en ehtinyt kuitenkaan lohduttamaan sitä, vaan painuin Mulin perään. Mokoma kirmaili vieläkin irrallaan, pää koholla kuin villihevosella ja se pärski korskeana. Huomattuaan mut se vain mulkoili, ja mun olemus työnsi sitä poispäin entisestään. Pään päällä olisi voinut takuulla näkyä musta ukkospilvi, josta sinkosi salamoita kohti epäonnista suokkitammaa.
"Tänne sieltä." mä sihisin, vaikka se tuskin mitään hyödytti.
Mä tarrasin tammaa riimusta, ja kappas keppanaa! Se kiero otus kiskaisi päätään ylös niin, että jotakin repesi takuulla mun käden sisälmyksissä ja kiukkumittari huusi punaista. Mä en yleensä menettänyt malttiani hevosille, mutta.. kaikki oli vaan liikaa. Mä yksinkertaisesti räjähdin. Vaikka mä edelleen roikuin riimussa, Muli yritti kääntää peräpäätään uhittelevasti mulle. Se oli viimeinen pisara. Mulla oli synkempikin puoli, mutta seuraavasta vedosta sai kukin syyttää sitä, että mulle oli opetettu hevosen kaataminen hätätilanteiden varalta. Se ei ollut hevoselle kivuliasta, järkyttävää ehkä: Muli parka joutui kohtaamaan mun kiukun kyljellään maassa, silmät muljahdellen mulimaisesti ja kieli sojotti suusta.
Onneksi tallipiha oli tähän aikaan hiljainen, Santeri oli koulussa ja Dani jossain.. Ja.. niin. Mä nostin jalkani nopeasti pois Mulin lavalta, ja annoin sen nousta. Tammaparka tärisi paikoillaan ja katsoi mua kuin hullua (mikä ei ollut kovin pieleen sekään), eikä tajunnut onneksi lähteä karkuun. Hieman laantuneempana mä raahasin senkin sisälle, tarkistin jopa, ettei mitään kummempaa ollut sattunut. Toivottavasti kukaan ei olisi nähnyt välikohtausta, ties vaikka mä saisin häädöt. Ei ollut normaalia heittää hevosta kanveesiin niinkin pienestä asiasta.
Sitten mä riensin pikku rinsessani, Vilman, luo. Voi pientä.. Mä pesin sen haavat ja tarkistin otuksen läpikotaisin. Ei sen pahempaa, kuin pikku ruhjeita ja pari vähän pahempaa haavaa, mutta that's it. Kaulassa vähän hankautumaa aidasta, mutta paksu talvikarva oli suojannut hyvin. Silti Vilma näytti niin surulliselta, olikohan sillä paha mieli? Voi voi mussukkaa.. Hoidettuani sen kuntoon mä vietin hyvän tovin tammavarsan seurassa, jutellen ja rapsutellen, ja se alkoi näyttää vähän paremmalta. Yhtäkkiä mä huomasin istuvani karsinan nurkassa, lärpätellen kaiken maailman asiat eläimelle jolla oli herneen kokoiset aivot. Muun muuassa omat ongelmani ja että kaikki meni perseelleen. Eihän se mitään tajunnut, mutta ainakin oli hyvä terapeutti! Yhtäkkiä tapahtui jotain odottamatonta. Vilma.. Se meni makaamaan. Aivan mun silmien edessä. Mä vain katsoa killitin ihmettä, ja mieliala kohosi heliumin lailla kattoon saakka. Se oli suuri kunnianosoitus mua kohtaan, Vilma luotti muhun! Jee! Mä kökötin siinä ikuisuuden, seurasin kun tamman silmät lupsahtelivat kiinni ja se yritti selvästi pysyä hereillä. Ei se sentään nukkua uskaltanut. Lopulta mä hiivin pois, koska persus alkoi puutua ja muutenkin. Toivottavasti kukaan ei ollut myöskään salakuunnellut mua.

Päivä kului nopsaan tallihommia tehdessä, mä olin käynyt tsekkaamassa Mulin tarhankin. Kumma kyllä, se oli aivan ehjä joka paikasta, porttikin oli kiinni - Muli taisi olla jonkinsortin Houdini. Piakkoin mä olin törmätä Danieliin, joka pöllähti nurkan takaa äkkiarvaamatta.
"Voisit vähän varottaa, melkeen seivästin sut talikolla.." mä mutisin, ja yritin päästä miekkosen ohi. Väärin.
"Kai sä tuut hallimestaruuksiin?" se kysyä pajautti päin naamaa, yhtä arvaamattomasti kuin oli siihen pelmahtanutkin.
"Eäh.. En mä.."
"No tuut tuut. Sä ja Kaaos olisitte söpö pari." Daniel virnisti ja munkin oli pakko hymyillä mielikuvalle. Mitä nyt siltä maastoreissulta oli opittu..
"En tosiaankaa! Ellen mä saa sit voittopusua, jahka me suoritetaan rata tyylipuhtaasti.." mä sanoin runoilevalla äänellä ja kallistin talikkoa kuin tanssiparia.
"Se on sit sovittu. Sä ja Kaaos radalle, voitto kotiin ja pusu kaupan päälle." Daniel sanoi päättäväisesti.
Häh? Mä en ehtinyt edes tajuta koko sopimusta, kun Dani pyyhälsikin muualle. Hetkinen.. kai se oli hetero? Olinko MÄ hetero? Facebookista kun tarkistaa, vastaus on kumpaakin kyllä. Mä en halua tietää, miten tässä kävisi.


Mä olen yhä sitä mieltä, että toi pikkuinen Jonneponnehahmoli on vaan niin järkyn liikkis ja rutistettavan halipehmolelun näköinen. Voi hyvät hyssykät, tui tui. Ai miten niin kuulostan lapselle lepertelevältä täti-ihmiseltä? Mutta kun se on niin ihkuihana!

Voi tota meidän Mulikkaa. Mokomakin karkureiden kuningatar! Noh, kohta se on niin pallero, ettei enää mahdu ryömimään mistään aidan kolosista, ja sen jälkeen sillä pitääkin kiirettä varsansa kanssa... Onneksi Vilmalle ei kovin paljoa pahemmin käynyt, naarmut kyllä paranevat nopeasti. Ja hienoa, että Daniel sai sut lahjottua mukaan Mallaspuron kisaedustusremmiin, olkoonkin, että mä en tiedä, mitäköhän pitäisi näin Danin tyttöystävän roolissa ajatella siitä lahjontatavasta... Hmm! - Lynn

[Jonne]

22. helmikuuta 2011
Aika peto ihmiseks!

[/color]
Mun ensitapaaminen Meeban isän kanssa ei ollut kauheen ruusuinen. Mä heräsin siihen, että joku tarttui mua niskavilloista, ravisteli, ja viskasi sitten niska-perse-otteella lattialle. Mites tässä nyt näin kävi?

Mä olin tullut katumapäälle, ja ajanut Meeballe luomaan sovintoa. Sen porukat olisi vielä tän illan muualla, aamulla ne tulisi takaisin, mutta mä olisin häipännyt jo siinä vaiheessa. Kaikki sujui itse asiassa tosi hyvin, Meeba ei ollut enää niin vihainen, ja ilta sujui rattoisasti ilman tiuskimista. Jotenkin siinä kävi vahingossa niin, että me torkahdettiin.. Ja aamulla meidät löysi, kukas muu, kuin Meeban armas kotiväki! Ja niin päästiin kohtaan, josta mä alussa jo kerroin. Perheen pää käski mut ulos huoneesta, mutta mun pitäisi kohdata tuomioni jahka Meebaa oltaisi jututettu ensin.. Oi voi. Mä keräsin vaatteeni nopeasti lattialta (isäukko ei ollut tainnut ilahtua, kun bokserien persauksessa luki AIKA PETO), ja ryömin äkkiä oven ulkopuolelle. Apua. Mä kiskoin vaatteita päälle äkkiä, sydän hakaten ja pakokauhun vallassa. Lopulta mä sain osani Meeban isän kiukusta, ja ukon jyristessä mä tärisin vasten seinää. Onneksi tytön äiti oli sentään mun puolella.. Vähitellen mies kuitenkin rauhoittui, ja alkoi kysellä. Ensivaikutelma oli mennyt jo, nyt pitäisi siis antaa parastaan! Mä sain kuin saikin Meeban isälle uskoteltua, että mä olin ihan ookoo enkä ollut aikeissa raahata niiden tytärtä pahoille teille. Huh. Pitkällisen puimisen jälkeen me päästiin livahtamaan autoon, ja otettiin suunta tallia kohti. Jeesus, mä en enää ikinä uskaltaisi mennä Meeban luo!

Tallilla mua odotti pirteä varsa, joka ei ollut enää moksiskaan siitä, että se oli ottanut turpiinsa muutama päivä sitten Mulilta. Ehei, mulla oli täysi työ pitää se kurissa ja nuhteessa, kun me harjoiteltiin taluttamista. Tai no, Vilma harjoitteli nätisti kulkemista ja mä yritin pitää sen ruodussa. Tammalla oli se ikuinen ongelma, että joka paikkaan oli kamala kiire ja koko ajan piti ravata. Huokaus.. No, ehkä se rauhoittuisi jahka kasvaisi. Tai sitten ei. Pörröpää hörisi kaikelle vastaantulevalle (elolliselle, elottomalle, oikeastaan se oli ihan sama), jäämättä odottamaan vastausta, vaan se porhalsi eteenpäin. Välillä mä sain toden teolla kiskaista narusta ja pistää Vilmaa peruuttamaan, mutta pikkuhiljaa sekin alkoi muistaa, mikä oli homman nimi. Voi voi. Liian kauan ei saanut kuitenkaan tahia, vaan sitten lähdettiin kunnon lenkille kaksistaan! Mäkin sain tosiaan liikuntaa siinä pinkoessani, itse asiassa Vilmalle näytti olevan hyvinkin helppoa se jolkottelu. Kun me viimein palattiin tallipihaan, se olin mä, joka puhalsi..

[Jonne]

27. maaliskuuta 2011
Tossun alla on hyvä olla?

[/color]
Pieni kooste menneistä viikoista:

Naistenpäivänä me oltiin Meeban kanssa käyty katsomassa äitiä, viety ruusuja ja leivottu pullaa, tietenkin (laskiaistiistai, daa). Ilona oli ollut ihan innoissaan Meebasta, eikä olisi millään päästänyt meitä lähtemään, mutta me vedottiin tallihommiin ja päästiin kuin päästiinkin livahtamaan paikalta. Silti mä säälein äitiä vähän, se asui nyt yksinään Juksun kanssa.. No, mä pistäytyisin siellä taas pian. Ja soittaisin illalla.

Ai niin, mun 18-vuotisbailut! Se oli ollut aika.. mielenkiintoista. Ensin me oltiin menty baariin kera Lynnin, Danielin ja muutaman muun, eikä Meeba oikein tykännyt, kun ei ollut päässyt mukaan. Oltaisiin me voitu yrittää juksata ovivahtia, mutta jos homma olisi pissinyt rinnuksille, illasta olisi tullut kaikkea muuta kuin kiva. Anyways, me läntättiin itsemme Danin kanssa somaan kuntoon heti alkuillasta, ja Lynniskä näytti ensin myrtsiä naamaa, koska joutui ajamaan - eli pysymään vesilinjalla. Me luvattiin kumminkin juottaa se umpitunneliin jahka päästäisiin meille, joten eiköhän se siitä. Danielin kanssa me ravattiin innokkaasti karaokessa, ja mitä pidemmälle ilta eteni, sitä enemmän meitä pyydettiin laulamaan. Kurkku kipeänä ja senat shakaisin me hoilattiin, Lynnin hävetessä sivummalla, mutta meillä ainakin oli hauskaa. Heh heh. Kahden maissa me suunnattiin kämpille, ja mä olin niin säälittävä, etten saanut tähdättyä edes avainta lukkoon. Lynnillä taisi olla kiire juomisten ääreen, kun se nappasi avaimen mun käsistä ja ronttasi oven auki.
“Ogei.. Ku.. kukaan ei vvahdi kettään, mut matolle ei ssaa oksentaa..” mä yritin selittää, mutta tuskin tajusin itsekään.
Mä juotin Meebaa minkä kerkesin, eikä sillä ollut mitään sitä vastaankaan, vaan kaikki maistui ja kivaa oli! Entä illan saldo? Kolmet oksennukset omasta takaa, valitukset naapureilta musan huudattamisesta ja parvekkeella huutelusta, kadonneet kengät (mä en tiedä itse asiassa vieläkään, mitä niille tapahtui), ja suuri valaistuminen, kun aurinko alkoi nousta. Siinä vaiheessa umpitunnelin pää ei ollut vielä lähelläkään, ja porukka alkoi selvitä vasta aamuyhdeksältä. Sen jälkeen jokainen kuukahti minne sattui: meitsi illan kuninkaana tietysti omaan sänkyynsä, aamulla mä löysin Meeban jostain mun ja seinän välistä (ai tällänenki löyty), Dani kuorsasi räkä poskella sohvalla ja Lynn oli ilmeisesti vierähtänyt lattialle. Herrasmiesmäistä toimintaa, Daniel. MITÄÄ, oliko Santerikin ollut täällä? Miten se tänne oli päässyt? Mä menin tökkimään sitä silmät ristissä, lattialla kontaten. Se oli päätynyt säkkituoliin varsin epä-ergonomiseen asentoon, enkä mä saanut muuta vastausta kun epäselvää muminaa. Musta tuntui, kuin mä meinaisin kuolla. Eikä se ollu liioittelua! ‘Darra tulee, mutta minä päätän päivän’.. Niin varmaan. Mä pystyin vain ryömimään puolikuolleena vessaan ja oksentamaan eilisen päivän jämät, ja luikersin takaisin sänkyyn nukkumaan. Sinä päivänä mun kämpän teema oli ‘Löyhkä Oksennus’!

Synttäreistä oli nyt kulunut jo hyvän aikaa, ja mulla oli ajokorttikin. Vielä mä ajelin äidin autolla, mutta ei se itse sitä juuri tarvinnut, joten enköhän mä pärjännyt. Oli nätti sunnuntaiaamu, yksi aste lämmintä, ja aurinko paistoi. Täydellinen sää lähteä maastoon, eikös? Mä tepastelin tarhalle katsomaan silmäterääni, Vilma-hilmaa, joka oli aina yhtä häslä ja paras. Se näytti nauttivan alkaneesta päivästä yhtä lailla kuin mäkin, ja taisi arvata mun suunnitelmat, kun otin sen sisään. Mä sidoin sen päätallin käytävälle ja aloin harjailla sitä kiireettä, itsekseni hiljaa vislaillen. Vilma nuokkui alahuuli lörpöllään ja lepuutti takastaan. Tuli tosiaan keväinen fiilis, kun ulkoa kuului jo lintujenkin laulua. Jeees.
“Moii”, kuului yhtäkkiä mun takaa, ja kun mä käännyin katsomaan, mun päälleni hyökättiin! Tai sitten se oli vain tiikerihali, en tiedä, mutta sitten se tiikeri kiljaisi. Tietysti se oli Meeba, mutta sitä mä en tiennyt, mikä oli kiljunnan syy.
“Mitä mä oon sanonu tästä?!” Meeba inisi ja kokeili mun leukaa.
“Et sä saa olla mikää karvanaama.”
Mä vain virnistin, ja jatkoin harjailua.
“Eiku oikeesti. Ajat sen.” tyttö jatkoi inttämistä, enkä mä reagoinut. Ilmeisesti se sai kyllikseen mun hiljaisuudesta, ja kalautti mua päähän kännykällä.
“Joojoo.. ..En.. Mäkin haluun olla miehekäs!” mä vinkutin vastaan, ja Meeba puuskitti kätensä.
“Mun kavaljeeri ei oo mikään sänkinaama!”
“Noku ei se jää tälläseks.. Ihan vaan semmonen kiva tohon leukaan, jooko?”
Mihin mä olinkaan alentunut. Mä olin tossun alla. Eih.
“Hmm.. No jos me tehdään jotain kivaa tänään..” Meeba juonitteli ja vaihteeksi silitti mun leukaa. Hyvä että kelpasi, hah.
“Käy! Tuut mun luokke etkä mee huomenna kouluun. Menee myöhään.” mä virnistin takaisin, ja puristin Meebaa leikkisästi takapuolesta. Mulle kävi hyvin olla tossun alla.
“Hei, tää on sentään koko perheen ratsastuskoulu!” tallin ovelta kuului huuto, enkä mä tunnistanut ääntä. Mä suorastaan lykkäsin Meeban sylistäni ja yritin näyttää viattomalta, kun violettihiuksinen nainen asteli lähemmäs. Mä tunnistin henkilön Iisaksi, vaikken ollut koskaan ennen nähnytkään. Kuullut vain juttua.
“Mä lupaan parantaa tapani”, mä naurahdin, ja tartuin taas sukaan. Meeba kipitti punastuneena pois paikalta, mä ja Iisa vain katsottiin sen perään kummastuneena.
“Sä oot varmaan Iisa?”
“Sä oot varmaan Petteri?” Iisa vastasi sarkastiseen sävyyn.
Pakko mun oli nauraa, sehän oli hyvä muija.
“Eei ku ihan Jonne vaan.” mä korjasin, ja ryhdyin tarkistamaan Vilman jalkoja. Etusissa oli vähän lämpöä, mutta se oli normaalia. Kyllä sillä pystyi ratsastamaan.
“Tää Vilma on näyttäny kivalta tuolla tarhassa, aika meneväinen ellen erehdy?” Iisa jutteli ja rapsutteli tammaa rauhallisena. Mä nyökkäsin hymyillen, ja vilkaisin ylöspäin Iisaan.
“Näkisitpä kun se painaa tiesuorilla ihan pokkana! Ei sillä oo vielä kuntoo kamalasti, mut kyl siitä vielä ravuri tulee.”
Iisa näytti kiinnostuneelta siinä Vilmaa katsoessaan, ja mä aloin pikkuhiljaa laittaa tammalle varusteita.
“Voit sä koittaa jos haluat..” mä tarjosin, leveämmin virnistäen, ja Iisa tulkitsi sen ilmeisesti haasteeksi.
“Mikäs siinä jos vähän, kohta täytyy mennä pitämään tuntia.” naikkonen nauroi, ja jatkoi:
“Ehkä sä haluut tonne selkään ensin jonku sätkynuken, että enimmät virrat pois?”
“Voi olla.” mä naurahdin ja ojensin Vilman ohjia Iisalle.
Iisa meni Vilman kanssa maneesiin, ja mä jäin suosiolla sivummalle katselemaan. Vilma käveli kuin höyryjuna, mutta nainen istui kyydissä tottuneena ja käänteli tammaa voltille silloin tällöin. Ratti ei ollut vielä parhaimmassa kunnossa: välillä Vilma uskalsi koittaa, josko voisikin jatkaa käskyistä huolimatta eteenpäin, mutta pohkeen napsahtaessa se suorastaan loikkasi haluttuun suuntaan. Iisa ehti ottaa vähän raviakin, enkä mä voinut sille mitään, että nauroin maha kippurassa. Vilma säntäili sinne tänne, säikkyi pidätteitä, mutta Iisa piti pinnansa ja sai kuin saikin Vilman kulkemaan nätisti. Mä en ollut nähnyt sitä ikinä kävelemässä hitaasti. Viimein Iisa kääntyi kaartoon, tuli alas, ja ojensi ohjia vuorostaan mulle.
“Hauska puupää”, Iisa virnisti ja mä hyppäsin selkään. Maneesiin alkoi tulla tuntilaisia, joten mä häippäsin pois alta. Vilma puhisi ja puhkui järkyttyneenä, oliko se juuri joutunut menemään koulua?

Me oltiin koluttu joku metsälenkki alkulämmittelyksi, ja pian sen jälkeen Vilma viiletti häntä hulmuten pitkin teitä. ‘Harja hulmuten’ ei ollut se paras kuvaus tällä hetkellä, koska mä olin leikannut tamman harjan piruuttani pystytukaksi. Kesällä se saisi kasvaa pidemmäksi ettei kärpäset pääsisi kiusaamaan, mutta näin se pysyi helposti kuosissa.
“Hop hop!” mä kannustin raviratsuani, jolla oli korvat luimussa ja pää painettuna vähän alas. Lihaksia ei ollut vielä tarpeeksi, jotta vauhti olisi pysynyt helposti päällä ilman turhia ponnisteluja, mutta lujaa se silti pääsi. Vilma pärski keskittyneenä ja viuhtoi menemään, ja pikkuhiljaa mä laskeuduin kevyestä istunnasta alas. Vauhtia alkoi olla sen verran, että jalat vaan tikutti ja satulassa pystyi istumaan, kuin töltissä. Pikkuhiljaa alettiin hidastaa, ja otettiin käyntiin. Takaisin tullessa mä annoin Vilman ravailla silloin tällöin, ettei sen lihakset ehtisi jäähtyä kokonaan ja menemään jumiin, mutta en liikaa, että se saisi vähän puhaltaa. Kun me vihdoin päästiin takaisin, tallipihassa hääri jos jonkinmoista tyyppiä, ja sai sumplia aika tarkkaan ettei ratsastanut kenenkään päälle. Mä hoidin Vilman pois, ja jätin sen karsinaan syömään heiniä, fleeceloimi päällä. Lenkki oli ollut aika rankka - huomenna pitäisi vetää joku palauttava treeni, tai Vilman lihakset jumiutuisivat täysin. Jep jep. Vilma oli nyt hoidettu, mitäs vielä.. Mun päälle hyökättiin taas. Mikäs päivä tämä tällainen oli? Nyt mä en kuitenkaan pelästynyt, vaan hymyilin ja käännyin kasvotusten Meeban kanssa. Me leikittiin siinä nuortaparia jonkin aikaa, vaihdettiin räkää.. Siis pussailtiin! Jossain vaiheessa Meeba taisi työntää mut pois, kun kävin liian lemmekkääksi, enkä mä voinut sille mitään että piti vähän kiusata. Hihii. Meeba oli kuitenkin kehittänyt tavan, jolla se sai mut tehokkaasti kauemmas.
"Au!" mä vinkaisin ja siirryin loitommas, punaiset hampaanjäljet kaulassani, ja tarpeeksi viisaana käyttäytyäkseni kunnolla lopun ajasta.
"Oos nyt nätisti, me ollaan tallilla." Meeba muistutti, ja rapsutti mua leuan alta.
Mä olin niiin tossun alla.



Shhh... *nostaa sormen huulille ja pälyilee ympärilleen* Multa menee mun kiltin ja kunnollisen tytön maine, kun sä höpöttelet tämmösiä: "Lynnillä taisi olla kiire juomisten ääreen, kun se nappasi avaimen mun käsistä ja ronttasi oven auki"... Se ei muuten kyllä mennyt niin, että mulla olisi ollut kiire juomisten luo, mutta kun te vaan remusitte niin äänekkäästi, että mun kävi naapureita sääliksi ja yritin vaan saada teidät mahdollisimman nopeasti sisään. Niin se meni.

Mukava nähdä teikäläisen tarinointia taas. Vilma on kasvanut ja ehkä se on vähän viisastunutkin, kun se ei enää järjestele niin mahdotonta älämölöä aina pitkin päivää... Pidäpä muuten varasi, Iisa on vähän tykästynyt sun "hauskaan puupäähäsi". Tosin eipä sillä, että se kerkeäisi sitä sulta ryöväämään, sillä kun on viimeaikoina ollut jotakin salaperäistä meneillään! - Lynn

[Jonne]

8. huhtikuuta 2011
KEVÄT

[/color]
Jee, lämpöasteita! VESIsadetta! Sulaneen lumen tulvia! Mä hyppelin jokaiseen vesirapakkoon jotka tallilta löytyi, enkä välittänyt, vaikka sainkin kunnon puljut. Hehee. Mä olin jakamassa päiväheiniä yksin, mutta sekään ei masentanut mua. Sen sijaan mä viheltelin iloisesti ja annoin hevosillekin ilonaihetta, ruokaa, jonka jälkeen mä siistein tippuneet heinät pois kulkuväyliltä. Toisinaan oli myös hauska seurata hevosten pientä nahistelua ruoka-aikoina, ja olihan niilläkin kevättä rinnassa. Kun mä jossain vaiheessa käväisin hakemassa Vilman harjattavaksi, se hipsutteli paikoillaan, hirnui ja uskalsi jopa pukittaa. Näpeissä se pysyi silti, ei tamma ollut lähdössä mihinkään, sillä oli vaan hauskaa. Vielä villimmäksi se tuli, kun mä päätin rapsuttaa sitä kunnolla harjantyvestä.. Olisi kai parasta sitoa se kiinni.

Ainoa asia, joka mua masensi, oli ravit. Vilma oli kyllä juossut ihan hyvin, mutta aina oli ollut starteissa jotain sählinkiä, ja kahteen kertaan ei oltu edes päästy juoksemaan, vaikka oli pitänyt. Kaiken lisäksi tamman vasemmassa takasessa oli pieni venähdys, mutta sitä ei parennut rasittaa, tai siitä voisi seurata jotain isompaa. Joskus olisi vain helpointa luovuttaa, mutta mä päätin yrittää vielä kerran. Se oli kyllä vain tosiasia, että kaikista hevosista ei tullut juoksijaa. Mä en ollut vielä suunnitellut paljon Vilman varalle, mutta olin ajatellut, että se saisi pitää kesän vapaata. Startata voisi silloin tällöin, mutta mitään hurjaa treenikautta sillä ei pidettäisi. Hevonen kuului laitumelle, ja mä halusin, että Vilma saisi nauttia siitä täysillä! Eikä kesällä saanut muutenkaan stressata kilpailuista, ja mä voisin sen jälkeen päättää, mitä Vilmalle tehtäisiin. Jos ei juoksijaa, niin keksisin jotain muuta. Se oli sen ajan murhe, tartu hetkeen, u know? Mä harjailin Vilmaa ulkosalla, missä heppa kuulosteli kaikkia mahdollisia ääniä ja hirnui jokaiselle hevoselle, jonka sattui huomaamaan. Just. Sitä mä en ollut myöskään muistanut, että tammat meni tunnetusti sekaisin keväällä. Eih! Toivottavasti Vilma olisi kiltti lapsi ja tottelisi, eikä siitä tulisi mitään känkkistä. Itse asiassa mä en ollut ikinä nähnyt sitä kiukkuisena, enkä tiennyt, halusinko. Tammalle oli kertynyt massaa treenatessa, ehtaa hevosta siis. Mä rapsutin sitä leuan alta, ja Vilma näytti kyräilevän tyytyväisenä. Eihän elämässä ollut kyse kilpailusta.. Ei meidän tarvitsisi, ehkä joskus sitten. Vilman voisi siirryttää jalostuspuolelle, hommaan joka oikeasti merkkasi, varsat oli hauskoja. Kun mä pikkuhiljaa selvisin omista maailmoistani, tajusin, ettei tallilla ollut oikein ketään. Mitäköhän muilla oli suunnitelmia viikonlopuksi? Mulla ei ollut mitään, itse asiassa mä olin pyörinyt paljonkin niissä omissa maailmoissani viime aikoina. Miettinyt 'ei-mitään', tehnyt 'ei-mitään', ollut 'ei-missään'. Meebaakaan mä en ollut nähnyt sitten keskiviikon. Jospa vaikka rimpauttaisin, koska olin niiin hyvällä tuulella! Tai en mä tiedä, teki vaan mieli. Puhelinkeskustelun aikana kävi ilmi, että me lähdettäisiin tänään illalla leffaan. En mä tiennyt mihin, kai päätettäisiin sitten paikan päällä. Mukavaa.

Tallilla mä en tehnyt oikeastaan paljon mitään: jaoin ne päiväheinät, harjasin ja tarkistin Vilman, juttelin sille muuten vaan, ja siistein päätallia vähän. Vilma pääsi takaisin pihalle reuhuamaan, tyhjänpanttina seisoskelu oli ollut sille selvästikin liikaa.