Post by Joffe on Oct 12, 2015 22:17:14 GMT 2
9.10.2015 – Kirpeä syysilta
Hengitykseni höyrysi ilmassa kun suljin yltäpäältä jäässä ja kuurassa olevan autoni oven parkkipaikalla ja hypistelin avaimia käsissäni kävellä muutamaan pakkasasteeseen pudonneessa syysilmassa talliin. Tallissa vastaani tulvahti lämmin ilma sekä turvallinen heinien ja hevosten tuoksu. Scarlett oli harjaamassa Mangoa käytävällä ja kirjava puoliverinen nuuhkaisi pipoani uteliaana suunnatessani kaksikon ohitse Väiskin karsinalle. Scarlett huikkasi minulle jotain lumimiehestä olkansa yli, joka sai minut nostelemaan kulmakarvojani kummastuneena. Juuri kun olin kääntymässä kysyäkseni tytöltä, olinko kuullut varmasti oikein, oli tämä jo kadonnut hevosineen ulos kirpeään syysilmaan.
”Väiskii, ootkos sä valm..” kutsuin hömelöä eestiläisruunaa saavuttaessani karsinan, mutta jäin seisomaan niille sijoilleni tuijottaen karsinassa reporankana kyljellään makaavaa ponia. Toivuttuani mielestäni ihan liian suloisesta näystä, avasin karsinanoven varovasti ja luikahdin sisään puhellen korvansa minuun kääntäneelle kimolle hiljaisella äänellä. ”Eihän sua raaski tästä patistaa mihinkään, vaikka ihan kurassa ootkin..” supatan jo tässä vaiheessa syksyä pörröisen talviturkin omaavalle ruunalle kyykistyessäni sen pään vierelle silitellessäni samalla sen kaulaa hellästi. Odotin hevosen vähintään loikkaavan säikähtäneenä pystyyn, kun ei tuosta otuksesta koskaan tiennyt, mutta se vain päästikin raskaasti huokaisten ilmat pihalle sieraimistaan ja jatkoi koisimistaan. Sivusilmällä näin muutaman silmäparin ilmaantuvan karsinanovelle tuijottamaan, ja vilkaisin pienesti hymyillen Ilpoa ja Lynniä silitellessäni kerrankin lunkisti ottavaa ponia ihastuksissani.
”Oliskin Aikku nyt ollut näkemässä ton hetken, se olis varmasti piristänyt sitä paljon”, Ilpo sanoi kun muutaman minuutin jälkeen olin raaskinut herättää Vemmelsäären ja nappaamassa kumisukaa käteeni. ”Niin, varmasti.. Vaikka ootas, sähän voisit käydä näyttämässä tän kuvan Väiskistä mun kännykästä Aikulle? Eihän se sama asia ole, mutta ehkä piristäis kylmää päivää vähän.” Sanon hymyillen ja lopulta löydän itseni päärakennuksesta juttelemasta Aikun kanssa tämän kasvojen sulaessa hymyyn karsinassaan ketarat ojolla nukkuvasta Väiskistä. ”Tuota ponia ei kyllä kovin usein saa nähdä noin rauhallisena!” Aikku totesi ykskantaan ja lisäsi nauraen: ”Sehän on aina pää viidentenä jalkana menossa ja aiheuttamassa vaaratilanteita kaikille!” Hetken juttutuokion jälkeen suuntasin takaisin tallille Ilpon ja Aikun naurun saattelemana näiden toivottaessa onnea minulle erään pienen rämäpään suhteen.
”Sä näköjään tykkäät ittes sotkemisesta”, totean minua uteliaisuudesta tuikkivilla nappisilmillään tuijottavalle ruunalle nauraen. Lähestyessäni tällä kertaa kuran sijasta purujen peitossa olevaa ponia, hämmennyn suuresti sen hörähtäessä minulle hiljaisella äänellä samalla kun tuuppaa harjaa pitelevää kättäni. ”Mistäs nyt kiikastaa, sä se et tuppaa hörähtelemään ihmisille. Ettet vaan kuitenkin muistais mut?” pohdin tuskin kuultavalla äänellä harjatessani rautiaankimon pörröistä turkkia pitkin, rauhallisin vedoin. ”Joffe? Ai, hyvä et oot täällä vieläkin”, Scarlett ilmestyy huojentuneen näköisenä Väiskin karsinanovelle jatkaen sitten innostuneemman näköisenä ”Mä löysin meille kisahoitajat sinne sunnuntain kisoihin!” Katsoin mustahiuksista naista hämmentyneenä, miettien mistä kisoista tämä puhui. ”U know, ne estekisat? Miska ja Lindy tulee auttamaan meitä”, Scarlett jatkoi näyttäen huvittuneelta kun viimein tajusin.
Olin suunnitellut olevani jo hyvän aikaa ennen iltaa valmis lähtemään kotiin, mutta huomasin vasta pari tuntia suunniteltua myöhemmin olevani matkalla kentälle satuloimattoman eestinhevosruunan kanssa nopeasti pimenevässä syysillassa. Kaikeksi onneksi kenttääkin on hieman valaistu ja täysikuu pilkisti tumman pilviverhon takaa. Aina puoliksi menossa oleva ratsuni ei olisi millään malttanut pysyä paria sekuntia paikallaan, kun yritin nousta kentän kulmassa olevalta tuolilta sen pörröiseen selkään ja yritykseni lyttääntyi täysin, kun poni päätti vielä kaikenkukkuraksi tönäistä tuolin kumoon. ”Tarttetko sä apua sen otuksen kans?” säpsähdin aidalta kuuluvaa ääntä ja nousin ähkäisten ylös puistellen hiekkoja pois housuistani, siirtäen katseeni aidalle Mikon kanssa ilmaantuneeseen Miskaan. ”Apu vois kyllä kieltämättä olla tarpeen”, virnistän pipopäiselle pojalle, huomaten sitten istuvani enemmän tai vähemmän tukevasti paikallaan steppailevan Väiskin selässä tuijottaen ajatuksissani tallia kohden loittonevaa selkää ennen kuin annan ratsulleni ohjien myötäyksellä luvan lähteä liikkeelle.
Joffe & Väiski 2HM
Hengitykseni höyrysi ilmassa kun suljin yltäpäältä jäässä ja kuurassa olevan autoni oven parkkipaikalla ja hypistelin avaimia käsissäni kävellä muutamaan pakkasasteeseen pudonneessa syysilmassa talliin. Tallissa vastaani tulvahti lämmin ilma sekä turvallinen heinien ja hevosten tuoksu. Scarlett oli harjaamassa Mangoa käytävällä ja kirjava puoliverinen nuuhkaisi pipoani uteliaana suunnatessani kaksikon ohitse Väiskin karsinalle. Scarlett huikkasi minulle jotain lumimiehestä olkansa yli, joka sai minut nostelemaan kulmakarvojani kummastuneena. Juuri kun olin kääntymässä kysyäkseni tytöltä, olinko kuullut varmasti oikein, oli tämä jo kadonnut hevosineen ulos kirpeään syysilmaan.
”Väiskii, ootkos sä valm..” kutsuin hömelöä eestiläisruunaa saavuttaessani karsinan, mutta jäin seisomaan niille sijoilleni tuijottaen karsinassa reporankana kyljellään makaavaa ponia. Toivuttuani mielestäni ihan liian suloisesta näystä, avasin karsinanoven varovasti ja luikahdin sisään puhellen korvansa minuun kääntäneelle kimolle hiljaisella äänellä. ”Eihän sua raaski tästä patistaa mihinkään, vaikka ihan kurassa ootkin..” supatan jo tässä vaiheessa syksyä pörröisen talviturkin omaavalle ruunalle kyykistyessäni sen pään vierelle silitellessäni samalla sen kaulaa hellästi. Odotin hevosen vähintään loikkaavan säikähtäneenä pystyyn, kun ei tuosta otuksesta koskaan tiennyt, mutta se vain päästikin raskaasti huokaisten ilmat pihalle sieraimistaan ja jatkoi koisimistaan. Sivusilmällä näin muutaman silmäparin ilmaantuvan karsinanovelle tuijottamaan, ja vilkaisin pienesti hymyillen Ilpoa ja Lynniä silitellessäni kerrankin lunkisti ottavaa ponia ihastuksissani.
”Oliskin Aikku nyt ollut näkemässä ton hetken, se olis varmasti piristänyt sitä paljon”, Ilpo sanoi kun muutaman minuutin jälkeen olin raaskinut herättää Vemmelsäären ja nappaamassa kumisukaa käteeni. ”Niin, varmasti.. Vaikka ootas, sähän voisit käydä näyttämässä tän kuvan Väiskistä mun kännykästä Aikulle? Eihän se sama asia ole, mutta ehkä piristäis kylmää päivää vähän.” Sanon hymyillen ja lopulta löydän itseni päärakennuksesta juttelemasta Aikun kanssa tämän kasvojen sulaessa hymyyn karsinassaan ketarat ojolla nukkuvasta Väiskistä. ”Tuota ponia ei kyllä kovin usein saa nähdä noin rauhallisena!” Aikku totesi ykskantaan ja lisäsi nauraen: ”Sehän on aina pää viidentenä jalkana menossa ja aiheuttamassa vaaratilanteita kaikille!” Hetken juttutuokion jälkeen suuntasin takaisin tallille Ilpon ja Aikun naurun saattelemana näiden toivottaessa onnea minulle erään pienen rämäpään suhteen.
”Sä näköjään tykkäät ittes sotkemisesta”, totean minua uteliaisuudesta tuikkivilla nappisilmillään tuijottavalle ruunalle nauraen. Lähestyessäni tällä kertaa kuran sijasta purujen peitossa olevaa ponia, hämmennyn suuresti sen hörähtäessä minulle hiljaisella äänellä samalla kun tuuppaa harjaa pitelevää kättäni. ”Mistäs nyt kiikastaa, sä se et tuppaa hörähtelemään ihmisille. Ettet vaan kuitenkin muistais mut?” pohdin tuskin kuultavalla äänellä harjatessani rautiaankimon pörröistä turkkia pitkin, rauhallisin vedoin. ”Joffe? Ai, hyvä et oot täällä vieläkin”, Scarlett ilmestyy huojentuneen näköisenä Väiskin karsinanovelle jatkaen sitten innostuneemman näköisenä ”Mä löysin meille kisahoitajat sinne sunnuntain kisoihin!” Katsoin mustahiuksista naista hämmentyneenä, miettien mistä kisoista tämä puhui. ”U know, ne estekisat? Miska ja Lindy tulee auttamaan meitä”, Scarlett jatkoi näyttäen huvittuneelta kun viimein tajusin.
Olin suunnitellut olevani jo hyvän aikaa ennen iltaa valmis lähtemään kotiin, mutta huomasin vasta pari tuntia suunniteltua myöhemmin olevani matkalla kentälle satuloimattoman eestinhevosruunan kanssa nopeasti pimenevässä syysillassa. Kaikeksi onneksi kenttääkin on hieman valaistu ja täysikuu pilkisti tumman pilviverhon takaa. Aina puoliksi menossa oleva ratsuni ei olisi millään malttanut pysyä paria sekuntia paikallaan, kun yritin nousta kentän kulmassa olevalta tuolilta sen pörröiseen selkään ja yritykseni lyttääntyi täysin, kun poni päätti vielä kaikenkukkuraksi tönäistä tuolin kumoon. ”Tarttetko sä apua sen otuksen kans?” säpsähdin aidalta kuuluvaa ääntä ja nousin ähkäisten ylös puistellen hiekkoja pois housuistani, siirtäen katseeni aidalle Mikon kanssa ilmaantuneeseen Miskaan. ”Apu vois kyllä kieltämättä olla tarpeen”, virnistän pipopäiselle pojalle, huomaten sitten istuvani enemmän tai vähemmän tukevasti paikallaan steppailevan Väiskin selässä tuijottaen ajatuksissani tallia kohden loittonevaa selkää ennen kuin annan ratsulleni ohjien myötäyksellä luvan lähteä liikkeelle.
Joffe & Väiski 2HM