|
Post by Lynn on Jun 28, 2010 21:23:16 GMT 2
. . .
|
|
|
Post by Lynn on Jul 6, 2010 22:21:02 GMT 2
*Hox! Lukekaahan mieluusti tämä. Tämä pätkä on tavallaan jatkumoa tuosta linkittämästäni Aimien tallipäiväkirjastoorista.*Indi 6. kesäkuuta 2010, Lynn kertoo [/font][/center] Santtu ja Santun suuri suu, pohdiskelen laahustaessani aavistuksen verran apaattisena metsätalliin rapsuttelemaan uutta pilkkuponiani ennen iltatallin tekoa. Että sen, siis Santun, pitää aina olla möläyttelemässä, ennen kuin se ehtii ajatella. Santeri on aina ollut hurjan mukava tyyppi ja pidän serkustani valtavasti, mutta toisinaan poika on aavistuksen verran ajattelematon. Tilanne minun ja Matiaksen välillä on painanut mieltäni jo pitkään ja minusta tuntuu pahalta huomata, kuinka etäiseksi poika on muuttunut. Viimeaikoina hän on kuitenkin alkanut olla entisensä, joskin Santerin möläytykset vaivaavat Matiasta selvästi. Onneksi Daniel tajusi tilanteen ja antoi minulle syyn saada painua pihalle. Metsätallin ovi aukenee tippaakaan narisematta ja minä pujahdan tallin varjoihin. "Terve, ponit, mitä kuuluu?" kysyn tallin kahdelta asukilta. "Mä tulin vain vähän moikkaamaan teitä, kohta saatte iltaruoatkin." Kimo connemaraponiruuna Ville katsoo minua ujosti, mutta käytävän toiselta puolelta minua katsoa napittavat silmät, jotka eivät ole tippaakaan ujot. Tunnen lämpimän ailahduksen humahtavan lävitseni tajutessani, että tuo omalaatuinen pilkkuponi todella on ikiomani. Indi kurkottaa siroa päätään oven yli ja näyttää yhtä hölmöltä ja täplikkäältä kuin sinä päivänä, kun kävimme sitä yhdessä Aikun ja Iisan kanssa katsomassa. Se tuijotti tiensä suoraan sydämeeni. "Hei tyttö", tervehdin tammaani pehmeästi. "Oletko sä taas stepannut kaikki kuivikkeet ihan lättänäksi levyksi? Ihme karvaformula olet." Pujahdan karsinaan silittelemään sitä omaa pientä karvaformulaani. Indi heilauttaa päätään ja nauttii päästessään huomion keskipisteeksi. Kuulen sieluni korvin, kuinka se lällättelee Villelle - "minäpäs olenkin maailman napa ja minuapas silitetäänkin". En voi olla hymyilemättä rapsutellessani pilkullisen elikon harjantyveä. Indi sai minut totisesti ihastumaan korviaan myöten heti ensinäkemältä, ja ensimmäinen ratsastus se vasta veikin minut syvälle vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin! Selvää oli, ettei se ihan tuntiponiainesta vielä ainakaan ollut, mutta oli se silti liian hieno poni annettavaksi kenenkään muun käsiin. Mallaspuroon se täytyi saada, ja pitkien neuvottelujen jälkeen siitä todellakin tuli minun omani. Kuulen tallin oven kolahtavan kevyesti ja pian käytävää pitkin kulkevat tutut askeleet. Käännyn katsomaan Danielia, joka on ilmestynyt Indin karsinan ovelle norkoilemaan ja joka myöskin kiinnostaa poniani valtavasti. "Arvelinkin että sä olet joko Räähkän tai Täplän luona", nuori mies sanoo. "Sulla on ihmeellinen taipumus muokata mun poneilleni kummia lempinimiä", huomautan. "Koska mäkin saan omani?" "Mä mietin sitä vielä", Daniel lupaa virnistäen. "Ai sä et keksi mulle mitään? Muita kuin Luudanjatkeen, Huoneenryöstäjän, Pätkän, Hyypiön ja Blondin?" "Ei, kun se siinä just onkin, että mä en osaa päättää, mikä sopii sulle parhaiten", mies toteaa kulmiaan kohottaen. "Eikä Santtu tarkoittanut sanoa mitään tyhmää." Huokaisen. "Ei tietenkään tarkoittanut. Se on oikeasti varmaan maailman kultaisimpia ihmisiä, mutta joskus se vaan..." "... livauttelee kaikennäkösiä sammakoita suustaan", Daniel täydentää. "Mä ajattelin vaan tulla katsomaan, että sä olet ihan okei." Hymähdän vaisusti ja lasken käteni pilkullisen ponini lavalle. "Olen mä. Ei se mua sinällään haitannut, mutta kun... mä en jotenkin vaan tiedä vieläkään, mitä mun pitäisi koko jutusta ajatella", sanon lopulta. "Kiitos kun huolehdit. Ja kun pelastit mut siitä tilanteesta. Sä osaat joskus olla harvinaisen herkkävaistoinen." "Herkkävaistoinen on toinen nimeni", Dani virnistää ja joutuu toppuuttelemaan Indiä, joka yrittää kovaa vauhtia puskea hänen ohitseen tallin käytävälle. "Kaheli elukka!" Naurahdan ja muistelen Indin saapumista Mallaspuroon. Siitä käytiin mielenkiintoinen keskustelu heti sen jälkeen, kun olin ehtinyt peruuttaa sen alas trailerista Iisan ja Villen perässä. "Lynn... mikä toi on?" Daniel kysyi silloin välittömästi epäilystä äänessään. "Se on Indi", esittelin ponin sädehtivästi hymyillen. "Ja mikä se on olevinaan? Joku kirahvi?" "Pöllö, kirahvit on niitä raidallisia, toi on pilkullinen", Santeri puuttui puheeseen. "Idiootti, seeprat on raidallisia", tuhahdin silmiäni pyöritellen. "Oli miten oli, mutta mitä noi tommoset täplikkäät sitten on?" Daniel kysäisi lievää huvittuneisuutta äänessään, kun minä pitelin steppailevaa pilkkuferraria aloillaan. "Dalmatialaisia", Santeri ehdottaa. "Tää on poni", totesin minä siihen. "Ei sitä saa sanoa kaheliksi", sanon palaten takaisin tähän hetkeen. "Se on yllättävän fiksu, ja sitä paitsi se on tosi kiva ratsastettava. Ihan toista kuin Kaaos, tää vastaa ihan jokaiseen apuun." "... vähän ylireagoiden tai jotain", puhahtaa Daniel, joka on sattunut näkemään yhden ratsastuskerroistani. "No eikä", protetoin, mutta tunnustan lopulta, että kyllä poni on melko herkkää mallia kuitenkin. "Mutta joo, mä taidan nyt alkaa tehdä sitä iltatallia." "Mä lähetän Santun sun avuksesi", Daniel lupaa. "Meen ite pelastamaan meidän keittiön ja safkat, ennen kuin se ehtii tehdä niille sen kummempaa vahinkoa." Poistumme metsätallista yhtä matkaa, minä päätalliin ja Daniel taloon, josta Santtu saapastelee pian avukseni melko lammasmaisen oloisena.
|
|
|
Post by Lynn on Oct 12, 2010 21:26:34 GMT 2
Koulutreeniä 12. lokakuuta 2010, Lynn kertoo [/font][/center] Syksyn ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, mutta aherrus koulussa jatkuu yhä. Koeviikon ja kirjoitusten yhdistelmä oli vähällä suistaa minut syvälle epätoivon alhoon ja aiheuttaa suurta ahdistusta, sillä minusta tuntui mahdottomalta yhdistelmältä onnistua suoriutumaan kaikesta: kirjoittaa ruotsi ja biologia, päästä läpi kurssikokeista kunniallisin arvosanoin ja hoitaa työni tallilla sekä liikuttaa molemmat omat ponini. Kaikeksi onneksi Aikku tajusi tilanteeni ja käski minun keskittyä koulunkäyntiin; tallityöt hoituivat kyllä ilman minuakin kirjoitusten ja koeviikon ajan. Syysloma antaa odottaa itseään vielä yhden päivän ajan, mutta kaikeksi onneksi minulle osui tavallaan vapaata täksi päiväksi taksvärkin muodossa. Siispä tallihommiin, tuumaan astuessani ulos kirpeään syysaamuun ja vetäessäni ihanaa, lämmintä tupsupipoani syvemmälle päähän suojaksi korvanlehtiä nakertavalta viimalta. Pian saapuu talvi oikeine, paukkuvine pakkasineen, ja jos tämä aamu hieman näykkii korvalehtiä, en edes halua tietää, kuinka syvälle ne Todella Kylmät Ilmat naskalinterävät hampaansa upottavat. Ruokin hevoset ja keskityn kuuraamaan varusteita siksi aikaa, kunnes voin viedä koko poppoon pihalle. Hevosten tarhaillessa siivoan karsinat, ja siihen uppoaakin paljon aikaa nyt, kun hevoset ovat öisin sisällä. Parissakymmenessä karsinassa on hommaa, mutta se sujuu pitkän kokemuksen suomalla rutiinilla, ja kun työ on tehty, joudan kirjaamaan päivän tuntilistat esille Iisan toiveiden mukaan soveltaen. Iisa on viimeaikoina antanut minulle paljon vastuuta hevosvalinnoissa, ja lisäksi hän on suostutellut minut pitämään muutamia tunteja viikon aikana. Alkuun tuntien ohjaaminen hermostutti minua, mutta ei se oikeastaan ole pelottavaa. Tiedän tuntevani hevoset kuin oman hiustenkuivaajani, ja suurin osa ratsastajistakin on tuttuja. Lopulta olen vapaa liikuttamaan hevosia. Heitän arpaa siitä, kumman omista poneistani ratsastan ensimmäisenä, ja päädyn talssimaan rantatarhalle ja nappaamaan pilkkuporcheni matkaani. Indi hypähtelee innoissaan, kun talutan sitä metsätallia kohti, enkä voi olla nauramatta hölmölle poninsirppanalleni. Sen silmissä pilkahtaa vilpitön ilo siitä, että sen kanssa tehdään jotain ja siihen kiinnitetään huomiota. "Pöljäke, sä saat mut vielä potemaan huonoa omaatuntoa ylppärikiireistä tommosella sulokatseella", hymyilen tammalle ja rapsutan sen piikkitukan tyveä lempeästi napsauttaessani sen ristikiinnitykseen metsätallin käytävälle. "Nyt sä pääset vihdoin ihan kunnolla töihin maastolöysäilyiden sijaan. Tänään treenataan koulua - ja kunnolla sittenkin." Varustan vilperin tammanmussuni valmiiksi ratsastusta varten ja talutan sen kentälle. Kentän pohja on ihastuttavan kuivassa kunnossa, sillä rajuilta sateilta on säästytty, ja niinpä minä ja Indi aiomme pyöriä ulkona. Joudun heti alkuun muistuttamaan tammaani aloillaan olemisesta, kun sen tekee kovasti mieli lähteä huitelemaan ties minne, kun minä vasta olen nousemassa selkään. "Hoohoo nyt, olehan paikallasi, vieteripupu. Ei ole kiire minnekään. Noin, hieno tyttö, hyvä Indi!" Indi seisoo hienosti paikoillaan, kun kiristän sen satulavyön ja säädän jalustimet. Se on vähän rauhoittunut sitten Mallaspuroon saapumisensa; ei paljoa, mutta vähän. Tai sitten kyse on siitä, että se alkaa nyt vasta näyttää oikeaa luonnettaan. Uuteen kotiinsa tultuaan se kävi niin mahdottomilla kierroksilla, että saatoimme välillä loikkia ties missä sfääreissä sen kanssa ihan vain siksi, että se oli niin jännittynyt ja kaikki sen ympärillä oli tamman mielestä niin huikaisevan mielenkiintoista. Indin polla pyörähtelee kyllä nyttenkin suunnasta toiseen, kun aloittelemme työskentelyä. Se ei millään malttaisi keskittyä siihen, mitä minä siltä pyydän, mutta yritän kärsivällisesti saada sen kuulolle. Hetkittäin tamman korvat heilahtavat minun suuntaani. Teemme alkuun ihan perusjuttuja, muttemme jumiudu yhteen asiaan liian pitkäksi aikaa: tiedän, ettei Indin keskittymiskyky riitä loputtomiin. Pikkuhiljaa tamma alkaa pehmentyä, kun olemme ravailleet kumpaankin suuntaan ja tehneet useita taivutuksia, suoristuksia ja temponvaihteluita niin ravissa kuin käynnissäkin. Kun annan ponille sen kauan odottamat laukka-avut, se vastaa niihin salamannopeasti ja sinkoaa laukkaan aavistuksen verran turhankin vauhdilla. Istun tukevasti alas satulaan ja rauhoitan pilkkuformulan menoa. Indistä olisi paljon hauskempaa saada paahtaa menemään oikein kunnolla, mutta se uskoo nopeasti, että nyt ei ole kaahailemisen aika. Kiitän tammaa nopeasti sisäkädellä, kun se liikkuu haluamanlaisessani laukassa eteenpäin. Siirrän Indin keskiympyrälle laukkaamaan ja alan kiusoitella sitä vaihtelemalla asetuksen suuntaa: asetan sitä sisään, suoristan sen muutamaksi metriksi ja asetan ulos samalla kun vaadin sitä jatkamaan myötälaukassa. Suoristan uudestaan, asetan sisään ja toistan tehtävän muutaman kerran. Pian siirrän ponin harjoitusraviin. Indin pää heilahtaa aavistuksen verran kohti yläilmoja ja sen tekee mieli kipittää menemään epämääräistä pikaravia. Rauhoitan ravin tahdin mieleisekseni ja huomaan Indin myötäävän mukavasti niskastaan. Silitän sen kaulaa lyhyesti ja pian siirrän tamman tasaisen tahdikkaasta ravista reippaaseen, siistiin käyntiin. Teen pari pysähdystä ja lopulta nappaan jalustimet ristiin kaulalle. Pysyttelen keskiympyrällä ja nostan jälleen vasemman laukan. Laukkaamme kierroksen, ennen kuin siirrymme takaisin käyntiin. Pysäytän Indin jälleen hetkeksi ja siirrän sen suoraan pysähdyksestä raviin. Koska tiedän, että Indin kanssa laukan nostaminen on ravista hankalampaa kuin käynnistä, valmistelen noston huolella. Kun tamma reagoi apuihini sekuntikellontarkasti, kehun sitä suuresti. Pian tamma saa pienen lepohetken vapaan käynnin muodossa. Rapsuttelen hevosen kaulaa ja annan ohjien roikkua aivan pitkinä. Indi venyttää kaulaansa rentona ja pärskähtelee tyytyväisenä. Minun on hyvä olla sen satulassa. Viihdyn ja tunnen oloni kotoisaksi. Vaihdan suunnan yhä vapain ohjin ja alan pian kerätä ohjia käteen. Työskentelemme hetken aikaa koko kentän alalla tehden temponvaihteluita aidan puoleisella pitkällä sivulla ja väistöä maneesin seinämyksellä. Sitten palaamme takaisin keskiympyrälle, tällä kertaa Indille vaikeammassa oikeassa kierroksessa. Aloittelen muutamalla käynti-ravi siirtymisellä ja sitten lisään laukan mukaan kuvioihin. Indi on ihanan pehmeän ja tasapainoisen tuntuinen, enkä voi olla tuntematta puhdasta iloa onnistumisentunteen johdosta. Ihan kuin se olisi kehittynyt - ihan kuin meidän yhteistyömme olisi kehittynyt! Jippii! Ehdin leijailla vaaleanpunaisen purkkapalloni päällä vain muutaman minuutin, kunnes joku ilkeä sielu päättää puhkaista sen. Indi lienee pistänyt merkille herkän haavelunhetkeni ja koska en toimi riittävän nopeasti, se ehtii pinkaista yhtäkkiä laukkaan ja pois haluamaltani reitiltä. Hämmennyn tapahtuneesta niin, että olen vähällä keikahtaa alas satulasta, mutta tajuan viimetingassa takertua satulan etukaareen, tamman liukkaasta pystyharjasta kun ei aina tunnu saavan ihan riittävästi tukea. "Oli vissiin kiva muistuttaa, ettei me oikeasti olla vielä kuin vasta alkumatkassa yhteistyöpolulla?" virnistän Indille saatuani sen takaisin hallintaan. "Oot sä kyllä kanssa yks pöpi." Mietin hetken. "No jaa. Kai se on niin, että sellainen poni, kuin on omistajakin..." esitän aapailuni ääneen. "Mikähän kumma siinä on, että mä aina ihastun kilipäihin? Ehkä mä olen itsekin vähän kahjompi tyyppi, kuin mitä mä olen luullut. Sinä, minä ja Kaaos - ollaan mekin kolmikko. Niin no, ja taitaa olla joku kolmaskin kilipää, johon mä olen ehkä ihan vähän ihastunut. Itse asiassa sussa ja siinä on paljon yhteistä: ootte yhtä lailla hetken vietävinä ja nopeita liikkeissänne. Samalla te ootte sellasia, että teistä on vaan ihan mahdoton olla pitämättä." Indi päästää ilmoille pärskähdyksen, kun siirrän sen pikkuhiljaa käyntiin ja annan sille pitkät ohjat. Päätän suunnata maastoon loppukäyntien ajaksi.
|
|
|
Post by Lynn on Dec 12, 2010 22:37:53 GMT 2
Baarireissun jälkeen 12. joulukuuta 2010, Lynn kertoo [/font][/center] Poistun päärakennuksesta kylmään ja kirkkaaseen talvipäivään tarkoituksenani mennä harjaamaan ja ratsastamaan Indi. Pilkullinen poninretale on aina yhtä innoissaan, kun ihminen ilmestyy sen näköpiiriin, eikä sen nappaaminen ole järin haastavaa. Hymyilen pikkutammalle ja silitän sen pörheää karvaa, ennen kuin pujotan riimun Indin päähän ja talutan sen pihan poikki metsätalliin, jossa tiedän meidän saavan olla rauhassa. Rauhaa minä nyt kaipaankin, tuumaan kiinnittäessäni pilkkuferrarini ristikiinnitykseen käytävälle. Eilinen ei loppujen lopuksi mennyt ihan niin kuin piti... "Mutta turha sitä on nyt murehtia, vai mitä?" hymähdän Indille, joka ei vastaa. "Hiljaisuus on myöntymisen merkki, mä lopetan murehtimisen, piste." Harjaan karvaformulan, enkä voi olla vähän tökkimättä sen vatsaa ja takaosaa. "Sä hyllyt", tokaisen. "Laihikselle joutaisit." Poni katsoo minua syvästi loukkaantuneen näköisenä. "Okei, et sä oikeasti hylly. Kunhan kiusaan." Indin silmiin syttyy ilkikurinen pilke, kun talutan sen esteitä täynnä olevaan maneesiin. Aamun junnuryhmä hyppäsi, ja kun esteet kerran rakennettiin heitä varten valmiiksi, päätin vähän hyödyntää niitä ja purkaa ne pois vasta sen jälkeen, kun olisin itse hypännyt Indillä ensin. En ole koskaan ollut mikään suuri esteratsastaja, vaan viihdyn parhaiten koulukentillä. En voi sanoa pelkääväni esteitä, mutta no, kyllä se pieni rimakammo nostaa päätään, kun estekorkeus on riittävä tai alla hevonen, jota en tunne. Indin kanssa olen oppinut nauttimaan hyppäämisestä; tamma on varma hyppääjä ja pitää esteistä aivan mahdottomasti. Saan tehdä töitä saadakseni tammani keskittymään alkuverrytelyssä, mutta lopulta se herää kuuntelemaan minua riittävästi, jotta voimme aloittaa hyppäämisemme. Indin varmat hypyt valavat minuun itseluottamusta, ja pian en edes huomaa ylittäväni esteitä; en ajattele niitä, ratsastan vain ja annan mennä. Minulla on paha tapa yliajatella kaikkea ja pyrkiä kontrolloimaan hevosta aivan liikaa radan aikana. Lasken jokaisen askeleen ja mietin aivan liikaa. Nyt minun ei tarvitse miettiä. Minä luotan omaan osaamiseeni ja Indiin. Esteet eivät ole kovin suuria, mutta teetän meillä tehtäviä, joissa riittää haastetta ja pähkäiltävää ilman päätähuimaavaa estekorkeuttakin. "Hyvä typy, sä olet ihana", kiittelen Indiä kevennellessäni loppuravien tahdissa. Lopettelemme loppuverkkailun pian. Siirrän Indin käyntiin, annan ohjien valahtaa pitkiksi ja potkaisen jalustimet pois jaloistani voidakseni huljutella nilkkojani vapaasti. Indin suloisen ponimaiset liikkeet saavat minut aina hymyilemään, ja niin nytkin, kun se venyttelee kaulaansa nautinnollisesti, pärskähtelee ja töpöttää menemään ponikäyntiään. Okei, Indi on oikeastaan melko suuriliikkeinen poni, tuumaan, mutta voi ne isotkin liikkeet olla ponimaisia. Annan tamman kävellä jonkun aikaa ja lopulta käännän sen kaartoon, liu'un alas selästä ja silitän ponin kaulaa höllättyäni satulavyötä ja nostettuani jalustimet ylös. Talutan Indin pihaan juuri parahiksi näkemään, kuinka Siiri saapastelee päätalliin. Voi pahus, murahdan mielessäni. Daniel lupasi eilen vievänsä Siirin maastoon, mikä jurppii minua kyllä ihan liikaa. Tuskin taustalla on mitään vanhojen keitosten lämmittelyä, mutta Siirin tyytyväinen ilme on silti suolaa haavoilleni. Ai mille haavoille? Sitä en tiedä itsekään. En myönnä tietäväni. Daniel tehköön mitä lystää, ja jos hänen lystinsä on kiikutella eksäänsä maastoon, olkoon sitten niin. Minua ei kiinnosta. Ei kiinnosta, mutta ärsyttää silti.
|
|
|
Post by Lynn on Jan 16, 2011 18:26:50 GMT 2
Sekalaisen seurakunnan sunnuntaimaasto 16. tammikuuta 2011, Lynn kertoo [/font][/center] Kersti nukkuu huoneen toiselle seinustalle raijatulla vierasvuoteella. Nousen istumaan omalla sängylläni ja annan jalkojeni valahtaa vuoteen reunan yli. Jalkapohjani kohtaavat viileän puulattian, ja hetken vain istun siinä valmistautuen nousemaan taas uuteen päivään. Vilkaisen ulos ikkunasta: päivä ei ole vielä edes kunnolla alkanut valjeta. Näen vain pienen kaistaleen vaaleampaa taivasta. Aurinko nousee kyllä, jahka se niin haluaa. Minun on noustava nyt, halusin tai en. Tassuttelen alakertaan vaivautumatta pukemaan tai edes vilkaisemaan peiliin. Kenenkään ei pitäisi olla hereillä tähän aikaan, mutta joudun yllättymään. En oikeastaan edes kiinnitä huomiota keittiöstä loimottavaan valoon sipsuttaessani portaita alas. Astuessani keittiöön tajuan valojen palavan. Vilkaisen ruokapöydän ääreen ja kohtaan Danielin katseen. "Huomenta, pikku peikkotyttö", poika hymähtää. "Näytät oikein viehkeältä tänään." "Täh... ai... huomenta", sanon hitaasti ja haukottelen. "Joo. Kiitos. Miksi sä olet hereillä?" "Mulla on matsi tänään", Daniel vastaa kysymykseeni ja antaa kavalan virneen kohota huulilleen. "Sun nutturasi on söpö." "On vai?" kysyn yhä unisena. "Mikä siinä on vikana, kun se noin hymyilyttää?" "Eei mikään, sä näytät vaan huvittavalta silmät sikkarssa, tukka takussa ja nuttura vinossa", poika virnistää ja saa minut kohottamaan käteni kokeillakseni yönutturaani, joka on, pahus vieköön, valahtanut totaalisen sivulle ja päästänyt osan hiuksista karkaamaankin. "Mä näin kovasti vaivaa saadakseni aikaan tän lookin", sanon melkein vakavissani - alan piristyä saadessani kahvikupin nenäni alle. "Joo, koisit vaan. Rankkaa." "Nukkuminenkin on kovaa duunia, kun näkee omituisia unia." "Mitäs?" "No en mä sulle kerro. Nauraisit vaan kuitenkin." "Ohhohoo! Kuulostaa -" "Sä et muuten ollut osallinen siinä unessa", tuhahdan keskeyttäen pojan vahingoniloisen lausahduksen heti alkuunsa. "Mä mokasin mun ylppärit ja sit Ilpo sanoi, että se potkii mut pois täältä, koska hänen talossaanhan ei sellaiset asu, jotka ei ole saaneet ällää pitkästä matikasta ja kahdesta muusta aineesta. Sitten Aikku sanoi, että mä saan jäädä, jos todistan pystyväni siivoamaan koko tallin vartissa. Mä en tietenkään onnistunut, ja sitten ne antoi tallimestarin viran Jonnelle, joka nauroi mulle Kerstin kanssa, kun mä pakkasin mun kamoja lähteäkseni pois täältä. Siinä se." "Hahaa", Daniel virnistää, kuten osasin odottaakin tämän tekevän. "Sä olet, kulta pieni, ainoa, joka voi nähdä tollaisia unia. Vai että ällät kolmesta aineesta? Sut tuntien sä kirjotat kuitenkin ainakin viisi ällää, niin että ehkä sun ei tarvitse pelätä joutuvasi siivoamaan tallia vartissa. Ja nyt meikä painuu hallille - toivota onnea peliin!" "No onnea peliin sitten", sanon varmasti äärimmäisen kannustavalla äänensävyllä. "Olipa nuiva, ja missä mun onnensuukkoni on?" "Pyydä äidiltäsi - mä en koe olevani velvollinen suorittamaan tehtävää, joka kuuluu vain äideille ja tyttöystäville." "No no, sä olet tyttö ja ystävä", Daniel sanoo muitta mutkitta ja moiskauttaa omatoimisesti pusun poskelleni, ennen kuin painuu tiehensä ja jättää minut istumaan keittiön pöydän ääreen haavi auki, silmät sikkarssa, tukka takussa ja nuttura vinossa. Että sellainen alku tälle päivälle, tuumailen hämilläni ja unohdan kahvini: minun on mentävä kylpyhuoneen peilin ääreen. Tervehdin peilistä katsovaa, yhä hämmentyneen näköistä peikonpoikasta ja hymyilen hölmön näköisenä. Näytän niin totaalisen tyhyymältä, että minun on pakko nauraa itselleni. Olen yhä hyvällä tuulella tehdessäni aamutallia ja jopa Trullia kengittämään saapunut Ilpo kommentoi hyräilemisiäni. Enon hyväntuulinen letkautus neiti aurinkoisesta saa minut hymyilemään. Niinpä, totean itsekseni. Tänään on hyvä päivä olla aurinkoinen - on sunnuntai! Touhuan aamupäivän tallilla ja ohjaan yhden naperotunnin sekä sitä seuraavan junnujen perusryhmän. Palatessani junnuryhmän matkassa tallille huomaan Jonnen saapuneen paikalle: hänen kontollaan on tämän päivän päiväruokinta ja iltatalli, ja syystä tai toisesta hän on pölähtänyt paikalle hyvin aikaisin. "Moi!" tervehdin poikaa, joka hätkähtää hieman ja kääntyy katsomaan minua. "Ai moi", hän vastaa tervehdykseen ja antaa pienen hymyn kiivetä huulilleen vilkaistuaan ensin lähes varautuneen oloisena ympärilleen. Kurtistan kulmiani. Minusta on pitkän aikaa tuntunut siltä, että Jonne välttelee minua, ja nyt samainen ikävä tunne hiipii takaisin sisälleni. Perjantain jälkeen uskoin jo kuvitelleeni kaiken, niin luonnollisesti poika oli minun ja Kerstin kanssa jutellut, mutta ilmeisesti asiat ovat toisin nyt, kun Kersti ei ole paikalla. "Mites sä näin aikaisin paikalle pyrähdit?" kysyn kuitenkin mahdollisimman ystävällisesti. "En ois saanu kyytiä myöhemmin", Jonne sanoo lyhyesti ja katselee jälleen ympärilleen. "Mä taidan mennä tonne..." Hän kääntyy ympäri ja lähtee talssimaan pois päin. Tunnen oloni loukatuksi seistessäni aloillani kädet kylkien vieressä roikkuen, enkä enää voi olla esittämättä ääneen kysymystä, jota olen pyöritellyt mielessäni jo kauan. "Mitä mä olen tehnyt väärin?" Jonne pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua hämillisen oloisena. "A-ai mitä?" "Mitä mä olen tehnyt väärin, kun sä et halua edes puhua mun kanssa?" kysyn onnettomana. "Miten niin en halua?" Jonne kiirehtii kysymään yllättyneen oloisena. "Sä juokset aina karkuun, niin kuin mä olisin peto, joka aikoo kynsiä ja purra sua kunnes sä kuolet verenhukkaan", sanon. "Enkä mä käsitä, mitä pahaa mä olen tehnyt sulle ja milloin." Jonne tuijottaa minua sanattomana ja kevyt puna kohoaa hänen poskilleen. Minä annan katseeni tipahtaa lattiaan. "Mut... ei mulla muuta sit, ku että anteeks", sanon. "Siis jos oon tehnyt jotakin. Mä en ole ainakaan tarkoittanut sitä, ja mä olen tosi pahoillani, jos mä olen jotenkin loukannut sua jossakin vaiheessa." "Lynn hei, hei venaa vähän!" Jonne huudahtaa perääni, kun käännyn mennäkseni ulos hakemaan Indiä. "Et sä ole mitään pahaa tehnyt! Enkä mä sua välttele, mä vaan, kun... Heei, älä nyt, ei se susta johdu, mä vaan... Kuule, en mä ihan oikeasti pelkää, että sä kynsit ja puret mua tai mitään. Sori, jos mä vaikutan joskus siltä, mutta kun musta tuntuu, että mä saan turpiini liiallisesta sun seurassa hengaamisesta, tai että muhun isketään siitä saman tien joku leima. Et sä ole tehnyt mitään väärin." "Saat turpaasi? En mä ole koskaan ajatellutkaan vetäväni sua tauluun", sanon hämmentyneenä. "Uskallatko sä lähteä mun kanssa maastoon, vai epäiletkö sä mun vievän sut jonnekin, köyttävän puuhun kiinni ja ryhtyvän väkivaltaiseksi?" Jonne nauraa. "Ei, en mä usko, että sä mua hakkaisit, mutta sun sulhosi ei varmaan ilahdu, jos mä lähden sun seuramieheksesi", hän sanoo, ja hetkeksi minä hämäännyn pahan kerran. "Mikä sulho?" ehdin kysyä, ennen kuin minulla välähtää, kun näen matsistaan saapuvan Danielin hyppäävän autosta. "Ai, toi. Äh, ei sun sitä tarvitse pelätä." "En mä pelkää", Jonne kiirehtii sanomaan. "Niin, et tietenkään, anteeksi väärä sanavalintani", sanon velmusti. "Mutta ihan tosi, lähde mun avuksi maastoon, Kaaos ja Indi täytyy molemmat liikuttaa ja sä voisit ihan hyvin tulla Kaaoksella. Ei toi yksi sua syö, ja jos se yrittää haukata pienenkin palasen, voit olla varma, että se kärsii itse pahiten. Ei sillä ole mitään oikeutta kiukutella, mokoma uhmaikäinen kakara. Eli, miten on? Lähdetkö sä?" "Totta kai mä sit lähden", Jonne lupaa ja lähtee hakemaan Kaaosta tarhasta sillä välin kun minä nappaan Indin. Olen taluttamassa Indiä pihan poikki, kun Daniel tulee ulos päärakennuksesta ja marssii meidän luoksemme. "Aiotko sä ratsastaa Indin?" "Joo, mennään Jonnen kanssa maastoon." En ole huomaavinaankaan, kuinka Danielin ilme kiristyy hetkeksi. Jos jokin hiertää hänen mieltään, sanokoon ääneen, totean hiljaa itsekseni. Hän ei kuitenkaan sano hetkeen mitään, kävelee vain Indin toisella puolella. "Voinko mäkin tulla? Saisin Jeren liikutettua, ja olisi paljon kivempi, kun ei tarvitsisi ratsastaa yksin", hän sanoo lopulta. "Sen kun tulet", sanon olkiani kohauttaen. "Oke, mä laitan Jeren valmiiksi, nähdään sit pihassa", Daniel toteaa ja väläyttää minulle hymyn. Okei, jos olisin tiennyt etukäteen Danielinkin tuppautuvan mukaan reissullemme, olisin kyllä antanut Jonnen ratsastettavaksi jonkun muun kuin Kaaoksen, pohdiskelen, kun käpsyttelemme koko lössi maastopoluilla, Daniel ensimmäisenä, Jonne hänen perässään ja minä yliviritetyn pilkkuformulani kanssa perää pitäen. Siinä missä Daniel on suuren ryhdikkään mustan friisiläisensä selässä oikeastaan aika sykähdyttävä näky, Jonne näyttää äärimmäisen koomiselta istuessaan lyhytjalkaisen vuonopalloni selässä. Tarkoitukseni ei taatusti ollut antaa Danielille lisää Jonneen liittyvää naurunaihetta, mutta niin nyt taisi käydä - kuulen mustatukkaisen retkueenjohtajamme laukaisevan melko ivallisen kommentin, kun siirrymme raviin. "Dani, pää kiinni", huokaisen letkan hänniltä. Sen jälkeen olemmekin kaikki niin sanotusti päät kiinni. Pyöräytän itsekseni silmiäni. Ihan kuin poikien päiden yllä riippuisi suuria ukkospilviä, joista he nappaisivat salamoita ja viskelisivät tuon tuostakin toistensa niskaan. Mielikuva saa minut nauramaan ääneen, ja Mallaspuron kaksi Suurta Ukkosjumalaa kääntyvät kumpainenkin katsomaan minua. "Te ootte vaan niin sulosia, kun kyräilette toisianne koko ajan, mutta on se vähän ärsyttävääkin. Come on, guys, te ette ole päiväkotilapsia, jotka mököttää hiekkalaatikolla, kun toisella on aina teidän mielestä paremmat lelut", sanon vastaukseksi kahteen kysyvään katseeseen. Pojat eivät vastaa. Saavumme lumen peittämälle niitylle, jossa irtaannun kahden muun ratsukon luota ja annan Indin kahlata pitkin poikin hankea. Se on innoissaan, mutta kulkee nätisti, mistä olen aika helpottunut - olen tehnyt uhkarohkean tempauksen ja ilmoittautunut tamman kanssa ensimmäiseen helppo A-tason luokkaamme. Seuraan sivusilmällä poikia, jotka ottavat minusta mallia ja ratsastavat omia polkujaan. Hetken päästä tajuan kummankin pysähtyneen ja näen ratsastajien vaihtavan pari sanaa. Toivottavasti ne oli sovinnon sanoja, ajattelen hiljaa itsekseni. Jos eivät olleet... sitten eivät. Minä en noiden kahden kukkotappeluihin nokkaani työnnä.
|
|
|
Post by Lynn on Feb 13, 2011 17:22:39 GMT 2
13.2.2011: Indille myönnettiin PP-MVA -arvonimi.
|
|
|
Post by Lynn on May 5, 2011 21:11:43 GMT 2
Poni ja poninomistaja 5. toukokuuta 2011, Lynn kertoo [/font][/center] En ole hypännyt Indillä aikoihin - ihan oikeasti pitkään, pitkään aikaan. Kaiketi olen hypännyt tamman kanssa viimeksi joskus ylioppilaskirjoitusten tienoilla, jotka ovat onneksi minun osaltani nyt taakse jäänyttä elämää. Minun kouluni on käyty, toistaiseksi. Lisää on tietysti tulossa, mutta nyt... Nyt olen toistaiseksi vapaa kuin taivaan lintu, vaikka minua hieman mietityttää, mikä minusta tulee isona. Tuttu kysymys varmaan monille ja erityisesti vanhempien sukulaisten suusta kuultuna: "Noh, jokos tiedät, mikä sinusta tulee isona?" Ei, en tiedä. Minulla on hataria ajatuksia, mutta ei, en mä tiedä. Tällä hetkellä mun suunnitelmani on vain pysytellä töissä ja antaa itselleni mietintäaikaa. Hankin kaiketi asunnon jostakin läheltä ja pysyn Mallaspuron tallimestarina (musta on tosi hassua kuulla itseäni kutsuttavan tallimestariksi, mutta niin Ilpo vaan sanoo ja Aikkukin ja jopa Iisa!). Tallityöt eivät kyllä ole koskaan kuuluneet siihen mielikuvitusmappiin, jossa säilytän mahdollisia tulevaisuuden ammattejani - olen aina kuvitellut, että ehkä musta tulee... en mä tiedä. Mä en ole koskaan osannut päättää. Silloin kun muut tytöt pienenä haaveilivat ryhtyvänsä laulajiksi ja näyttelijöiksi, mä haaveilin taiteilijan tai kirjailijan elämästä. Sitä vaihetta seurasi naiiveja unelmia vaatesuunnittelijaksi ryhtymisestä ja sitten sisustussuunnittelijaksi, mutta onko mulla koskaan ollut näkemystä kumpaankaan ammattiin? Ehkä, ehkä ei. Sitä mä en kuitenkaan tule saamaan selville, sillä musta ei tule kumpaakaan. Musta ei tule taiteilijaa eikä kirjailijaa. Kirjoittamani aineet tukisivat päätöstä ryhtyä opiskelemaan psykologiaa, ja se mulla onkin ollut ikään kuin hätäsuunnitelmana, koska se kiinnostaa minua. Toisaalta... työskennellessäni Mallaspurossa (ja varmaan vähän myös iän myötä) mä olen alkanut miettiä asioita uudestaan ja nähdä kaiken eri valossa. Niinpä, hevoshommat eivät koskaan vetäneet mua puoleensa. Mä olen aina pitänyt hevosista hurjasti, mä olen ratsastanut ja roikkunut talleilla ihan koko pienen ikäni ja aina nauttinut tallilla olemisesta, hevosten hoitamisesta, siitä tunteesta, kun huomaa osaavansa jotakin: hevosten kanssa mä olen aina ollut hyvä, ja voisin sanoa, että jopa parempi kuin ihmisten. Olen ollut pienestä pitäen todella ujo, mutta hevosten kanssa olen voinut unohtaa epävarmuuteni. Kun olen tuntenut oloni kotoisaksi ja ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta kuin minäkin, olen rohkaistunut ja jättänyt ainakin osittain taakseni sen ennen niin loputtoman ujostelun. Musta on tullut itsevarmempi. Mä olen alkanut uskaltaa enemmän. Eikä ihmiset ole kamalia. Kukaan ei syö mua, jos uskallaudun avaamaan suuni. Yksi itsevarmuuttani kasvattaneista tekijöistä kävelee nyt kohti tarhan porttia. Indi on ollut omistuksessani vajaan vuoden ajan, ja sinä aikana siitä on tullut minulle tärkeä. Tervehdin pilkullista poniani rapsuttamalla sitä kevyesti harjantyvestä ja hymyilen, kun se venyttää tyytyväisenä kaulaansa ja kurottautuu hamuamaan olkapäätäni. "Mitä mun pikku pösilölleni kuuluu?" kysäisen Indiltä ja naurahdan - niin, mitäpä sille kuuluisi. Se on oma, hyväntuulinen itsensä ja vaikuttaa erittäinkin hyvinvoivalta. Koko meidän yhteisen vuotemme ajalta muistan vain hyvin harvoja päiviä, jolloin Indi olisi ollut jotakin muuta kuin oma, hyväntuulinen itsensä. Indin loputon iloluontoisuus on piristävää. Iisa on lupautunut pitämään mulle ja Indille yksityisestetunnin, ja se on sen luokan tarjous, jota ei torjuta ikinä, ei missään tapauksessa. Iisa pitää harvoin yksityistunteja. Tai no, en mä oikeastaan tiedä, miten usein se pitäisi, jos siltä vaan viitsisi pyytää. Mä en ole kai koskaan pyytänyt siltä mitään muuta kuin yksittäisiä neuvoja ja niksejä johonkin tiettyyn pulmatilanteeseen, koska musta tuntuu, että sillä on kädet täynnä töitä jo muutenkin. Nyt se kuitenkin tuli ihan itse juttelemaan, ja keskustelu sujui kutakuinkin tähän malliin: "Moikka! Jokos sä olet ratsastellut Indin tänään?" "En mä vielä. En oikein tiiä, mitä mä tekisin - vois hypätä, pitkästä aikaa. Ei ole oikein tullut hypeltyä sen kanssa..." "No jo mä olen aatellutkin, että kyllä sä olet jaksanut pylpertää koulua sen kanssa tosi ahkerasti. Mä kattelin tossa joku päivä, että se on kehittynyt ja teidän yhteistyö pelittää koko ajan paremmin! Kuule, haluaisitko sä, että mä tulen vähän pitämään teitä silmällä? Mä voisin pitää vähän tuntia teille ennen ku varsinaiset tunnit alkaa, nyt kun mulla on aikaa." "Oikeasti? Jos sä vaan suinkin kerkeät ja jaksat ja viitsit, niin tule ihmeessä vahtaamaan ja pitämään meille komentoa!" "Totta kai mä tulen", Iisa nauroi ja iski sitä paljon puhuttua valvovaa silmäänsä. "Nähdään vaikka kolmelta kentällä, sä voit varmaan verkkailla sen ennen sitä. Nyt on niin kiva ilma, että turha mennä maneesiin, siellä vaan pölisee nyt kauheesti ku ei oo keretty kastelemaan sitä pohjaa." Satuloin Indin ja vien sen kentälle hyvissä ajoin ennen kolmea, jotta kerkeän verryttelemään. Ennen kuin nousen selkään, raahailen Indi perässäni lontustellen estetarpeita kentälle ja kyhään siihen pari estettäkin. Iisa kyllä purkaa ja siirtää ne, jos on purkaakseen. Näin me ehditään hyppäämään pari hyppyä ennen kuin Iisa tulee... ja mä ehdin keksiä jonkun hätäsuunnitelmajutun siltä varalta, että mitäs jos se Indi ei vaan hyppääkään hyvin. Jos mä en saakaan sitä hyppäämään. Heh. Sitten me ehditään ehkä paeta paikalta, ennen kuin hirmuinen Iisa saapuu paikalle pitämään jöötä. Indi toimii kuitenkin ihan kivasti jo tasaisella verkkailua aloitellessa. Se on vähän töhinöissään, mutta kuuliaisena ja yhteistyökykyisenä yhtä kaikki. Kun Iisa tulee, mä olen hypännyt ne kaksi pientä estettä kahteen kertaan kumpaisenkin. "Hyvä hyvä, se näyttää olevan valmis työskentelemään! Kävele sen kanssa vaikka nyt hetki, kun mä kyhäilen teille vähän pähkäiltävää..." Iisa sanoo, ja hänen sanojaan seuraa sellainen virne, että uskon meidän todella saavan "vähän pähkäiltävää". Hyvä vaan, sitä onkin kaipailtu. Se tunti menee ohi yhdessä hujauksessa. Me todella saadaan kinkkisiä pähkinöitä purtaviksi, ja mä olen enemmän kuin iloinen huomatessani, että hitsiläinen, mehän selvitettiin lopulta kaikki! Eräs hankala askelmäärätehtävä vaati kyllä useamman yrityksen, sen myönnän, ennen kuin se onnistui - mutta onnistuipa sekin lopulta! Mä ja Indi lähdettiin maastoon kävelemään loppukäyntejä, ja mä nautin keväisestä päivästä täysin siemauksin. Jalat huljuu irti jalustimista, ohjat on miltei niin pitkät kuin suinkin mahdollista ja olo on pitkästä aikaa aivan täysin rento. Indikin vaan kävelee tyynesti eteenpäin ja tuo mieleen vanhan pullaponin kaikessa rauhallisuudessaan. "Säkin taisit tykätä", hymähdän pienelle ponitammalleni, kun jalkaudun sen selästä tallin pihassa. Indi pörähtää hauskasti ja minä rapsuttelen sitä toisella kädelläni löysätessäni toisella sen satulavyötä. Pian lähden taluttamaan Indiä kohti metsätallia, jonne sille on taas vapautunut paikka Vilman ja Jonnen lähdön myötä. Musta on harmi, että tuo persoonallinen parivaljakko häipyi maisemista, mutta sen tiedän, että Jonnea tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä tapaamaan vastaisuudessakin - tuskinpa Santtu ja Dani kaveriaan niin vaan päästävät katoamaan kuin pierua Saharaan, ne takuulla raijaa sen vaikka jokaiseen illanviettoon mukaan. Eikä mulla ole mitään sitä vastaan. Jonne on hyvä tyyppi. "... ja sä olet kanssa", ilmaisen loppuajatukseni ääneen. Indi näyttää melkein siltä, että sitä hymyilyttää. Mä en tyydy näyttämään melkein siltä kuin mua hymyilyttäisi. Mä hymyilen.
|
|
|
Post by Lynn on Aug 2, 2011 13:56:13 GMT 2
Indi & Lynn PKK-CupissaEsteratsastuksen 1. osakilpailuJärnbyn yksityistalli, 1.6.2011Minusta itsestäni tuntui melkein sulalta hulluudelta lähteä hyppäämään Indin kanssa sekä 80:n että 90:n sentin luokkaa. Tiesin meidän osaavan, mutta pelkäsin rohkeuteni kuihtuvan olemattomiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjaisin Indin radalle ja huomaisin olevani keskellä yhdeksänkymmentäsenttisiä, pelottavan näköisiä kisaesteitä. 80 sentin luokan pienoinen epäonnistuminen ylivirittyneen ponin ja omien heikkojen hermojeni kanssa kaihersi yhä mielessä, kun meidät kuulutettiin radalle seuraavaa suoritustamme varten. Indi tuntui siinä vaiheessa kovin pieneltä ratsulta, kun astelimme radalle, mutta pian sainkin unohtaa kaikki epäilyt: liikkeelle päästyämme suoriuduimme kaikista haasteista kunnialla. Indi tuntui nauttivan, ja kivaa minullakin oli, vaikka ehdinkin hermoilla päivän aikana enemmän kuin tarpeeksi... Sijoitukset 80cm 19/22 ja 90cm 4/27Kouluratsastuksen 1. osakilpailuJärnbyn yksityistalli, 2.6.2011Koulukisoissa moni asia voi mennä pieleen, mutta minä olen aina ollut enemmän kotonani kouluaitojen sisäpuolella kuin esteradalla. Edellisen päivän esteosakilpailut olivat saaneet hienon päätöksen palkintojenjakotilaisuudessa, ja koulukilpailupäivä saikin hienon alun, kun teimme siistin suorituksen helpossa Beessä. Seuraavassa luokassa Indi ei enää tuntunutkaan ihan niin hyvältä: energisyys puuttui ja elastisuus tuntui kokeneen pienen kolauksen. Sain polkea Indiä loppuradasta kovastikin eteenpäin, ja tamman väsymys näkyi arvostelupaperissakin. Kiittelin sitä silti suuresti - takana oli kahden päivän rutistus ja neljä kilpailusuoritusta. Ei ihme, jos tammalla olikin jo hivenen väsy käpälässä, sen kanssa kun ei olla ennen juuri moisia rypistyksiä tehty. Sijoitukset helppo B 7/51 ja helppo A 43/48* * * * * Esteratsastuksen 2. osakilpailuMêl Seren, 17.6.2011Omituinen huono vire tuntui vaanivan kaikkia muita hevosia, paitsi Blingiä. Sekä minä ja Indi että Santeri ja Piirto alisuoriuduimme toisissa esteosakilpailuissa, enkä oikein osaa itsekään sanoa, missä vika. Indi tuntui yliviritetyltä läpi päivän, enkä oikein saanut kierroksia laskettua niin, että suorituksista olisi tullut yhtikäs mitään. Kun oma keskittyminen meni ponin lapasessa pitämiseen, en yhtäkkiä kyennytkään ratsastamaan ratoja niin kuin olisi kuulunut kyetä tekemään. Roikuimme sitten häntäpäässä molemmissa luokissa, ja se jos mikä kolautti itsevarmuuttani. Saa nähdä, mitä seuraavissa kisoissa tapahtuu. Sijoitukset 80cm 22/28 ja 90cm 31/33Kouluratsastuksen 2. osakilpailuMêl Seren, 18.6.2011Aikaa huonojen esteratsastussuoritusten murehtimiseen ei ollut: seuraavana päivänä oli jälleen vuorossa kouluratsastuksen osakilpailu. Indi tuntui paremmalta kuin edellisenä päivänä, se oli huomattavasti rauhallisempi ja enemmän oma itsensä. Paransimme otteitamme B-radalla, mutta mielestäni suurin onnistuminen tapahtui silti A-radalla. Onnistuimme tekemään ensimmäiseen osakilpailuun nähden huomattavasti paremman suorituksen ja olinkin varsin tyytyväinen niin Indiin kuin myös omaan ratsastukseeni. Vielä on parannettavaa, mutta paineita ei oteta vaan jatketaan rauhassa ja hyvillä mielin valmistautumista seuraaviin osakilpailuihin. Sijoitukset helppo B 3/53 ja helppo A 20/44* * * * * Esteratsastuksen 3. osakilpailuSeppele, 3.7.2011Kehno estevire jatkui jatkumistaan. Päivän kummassakin luokassa tein typeriä virheitä eikä Indi ollut terävimmillään. Toivottavasti tästä ei nyt tule tapa - jo tässä vaiheessa tuntuu, että epäonnistumiset vain seuraavat toisiaan, kun takana on neljän enemmän tai vähemmän huonon suorituksen putki. Dani, Ilpo, Aikku, Iisa ja Santerikin kyllä sanovat, ettei vielä saa heittää kirvestä kaivoon. En itsekään ole antamassa periksi, vaikka siistit ja ehjät suoritukset esteradoilla antavat nyt odottaa itseään. Sijoitukset 80cm 13/17 ja 90cm 19/25Kouluratsastuksen 3. osakilpailuSeppele, 4.7.2011Kouluratsastusosakilpailu toi jälleen lohtua epäonnisen estekilpailupäivän jälkeen. B-radalla Indi oli hitusen verran pörheänä ja parantamisen varaa jäi, mutta olin erittäin tyytyväinen tammaan. Ihana pieni ponini oli kuitenkin vasta väläyttänyt osaamistaan - lähtiessämme suorittamaan helppoa A-rataa kaikki loksahti kohdilleen ja Indi otti käyttöön ekstravaihteen, joka kiidättikin meidät luokan voittoon saakka. Huh! Sijoitukset helppo B 19/47 ja helppo A 1/41* * * * * Esteratsastuksen 4. osakilpailuHeathermoor Heights, 17.7.2011Hieman edelliskertaista valoisammin odotuksin lähdettiin liikkeelle. Hyvä hyppyvire tuntui jo löytyneen kotona: kävimme hyppimässä maastoesteitä Iisan kanssa, ja sekös sai Indin innostumaan. Päästyään elementtiinsä maastoesteillä se oli kentälläkin jälleen parempi hypättävä. 80 sentin luokka sujuikin hienosti ja saimme takataskuumme puhtaan radan. Isommassa luokassa tuli pari harmillista pudotusta, mutta kyllä tämä päivä toimii valopilkkuna esteosakilpailuhistoriassamme! Sijoitukset 80cm 7/16 ja 90cm 19/22Kouluratsastuksen 4. osakilpailuHeathermoor Heights, 18.7.2011Kilpailupäivä sisälsi tutuntasoiset luokat ja kaksi melko keskivertoa suoritusta. Keskittymiskyky ei ollut ihan huipussaan ja sehän näkyi selvemmin kuin olisi saanut. Mitään hälyttävän suuria kämmejä ei kumpaankaan rataan sisältynyt, vaan prosentit jäivät tasolleen ihan yleisten pienten huolimattomuusvirheiden ja jännittyneisyyden takia. Molemmissa suorituksissa oli myös hyviä hetkiä, eikä tämä päivä anna syytä masentua - ehei! Nyt on puolet PKK-Cupin osakilpailuista takana ja jäljelläolevia kohti suunnataan lippu korkealla liehuen. Sijoitukset helppo B 25/41 ja helppo A 28/37* * * * * Palkinnot
|
|
|
Post by claudia on Oct 20, 2011 9:51:14 GMT 2
Ihana Indi 20.10.2011 Outoa. Seison ihan yksin Mallaspuron pihassa. Kyllähän täälläkin on tyyppejä, mun ympärillä on tosi monta hoitajaa hevostensa kanssa. Tarkoitan, että ei tuttuja. En tietenkään tiedä, missä Indi asuu, joten kävelen yksinkertaisimman rakennuksen luo- maneesin. Sieltä kuuluu kevyttä puhetta. Ovi on sopivasti raollaan niin, että mahdun siitä sisään. Kentän keskellä seisoo nainen. Violettihiuksinen, joka seisoo ihan hiljaa. Nainen katsoo kaviouralla kulkevaa kolmikkoa - kaunista tummanruunikkoa tammaa, sen vieressä pomppivaa varsaa ja pitkää poikaa, joka yrittää silmäillä suojattejaan. Kävelen nopeasti naisen luokse ja avaan suuni hetkeksi. Uralla oleva poika katsahtaa mua, ja hetkeksi meinaan jo unohtaa, mitä kysyn. Sitten ravistan päätäni. ”Mä etin Lynniä. Tiedätkö sä, missä se on?” kysyn ujostelematta. Nainen, joka on juuri viittonut pojan taluttamaan hienon tammansa kaartoon, kääntyy minuun päin. ”Jaahas, Lynn taisi mennä tuonne metsätallille. Santeri, eikös tämä tyttö voisi viedä Karinan sinne? Mä olen Iisa, ratsastuksenopettaja”, nainen mutisee. Poika, ilmeisesti Santeri nimeltään, taluttaa Karinaksi kutsutun hevosen luoksemme. ”Kuka sä olet?” se kysyy suoraan, mukisematta. ”Peppi, Indin uusi hoitaja”, vastaan yhtä suorasti. ”Ja kauankohan sä olet ratsastanut?” Santeri tiedustelee lujaa. ”Seitsemän vuotta, viimeiset neljä hevosilla ja välillä isommilla poneilla”, sanon. Santeri nyökkää Iisalle. ”Veisitkö sä tän sinne talliin, jossa Lynn on? Kierrät kentän kautta, ulos siitä, sitten siinä on se aitta, menet sen ohi ja sitten oikealle päätalon ohi, harjauspuomin ohi ja päätallin ohi, ja siitä päätallin takakulman ja takatallin, siis takatalli on se pieni kahden karsinan talli, välistä ja vasemmalle. Tietä pitkin, sitten siinä on päätallin ovet, niiden ohi ja siinä näkyy pieni talli. Selvä?” se viittoo sitten. ”Öö.. joo, kai”, sanon ja otan kiinni Karinan riimunnarusta. Sitten lähden kävelemään se vierelläni ulos. Huiskautan Iisalle ja Santerille, ja he hätäisesti moikkaavat takaisin, kunnes painuvat suunnittelemaan jotain ihmeellistä paperia. Mä keskityn silittämään upeaa tammaa. Se on varmasti se Lynnin yksityinen, Karina, josta mä olen kuullut, ja tää pikkuvarsa on Regina. Nolostun, kun mua tuijotetaan, mitä mä jotakin yksäriä taluttelen. Tuijotan Karinaa, se on tosi hieno ja kaunis. Kevyesti silitellen astelen nopeasti talon ohi ja yritän olla vaikuttamatta ulkopuoliselta – vaikka siltä mä tosiaan vaikutan. Kun astun metsätallin ovesta, vaaleahiuksinen Lynn tuijottaa häkeltyneenä eteensä. Hänen yksityisensä ventovieraan sylissä… Mä olen varma, että Santeri saa kuulla tästä. ”Karina?” Lynn sanoo ja toljottaa edelleen mua ja Karinaa. ”Mä olen Peppi. Kävin maneesista kysymässä, missä sä olet, ja se Santeri pyysi mua tuomaan tän mukanani…” kerron. ”Ahaa, okei… Okei. No, tervetuloa! Karina on tosiaan niitä valioluokan tammoja, se on mun uusi kisahevonen…” Lynn sanoo, ihan kuin ei uskoisi Karinaa mun käsiini. Yritän puolustautua. ”Kyllä mä sen ihan hyvin toin, en päästänyt ruohoille, tai…” ”No hyvä", Lynn sanoo ja päätän, että on parasta luovuttaa hevonen ja varsa hänelle. Tyttö nyökkää. "Indi asuu täällä", se mutisee sitten ja näyttää karsinaa. Kävelen pari askelta lähemmäksi ja näen heti karsinassa seisovaan suloisen pilkullisen tamman. Maiskutan vähän ja pikkuhevonen nostaa kauniin päänsä ylemmäksi. Se näyttää veikeältä pystyharjoineen. "Hei", sanon ja avaan hetimmiten karsinan salvan. Avaan oven ihan raolleen ja annan Indin itse päättää, milloin se päästää mut lähelleen. Indi nuuhkii mua nopeasti ja jatkaa sitten normaaleja touhujaan. Astelen sen vierelle ja silitän karvaa. "Voit viedä sen tohon viereseen tarhaan. Sitten käydään läpi näitä hommia, pitää sun tietää, miten täällä toimitaan", Lynn naurahtaa. Hymyilen takaisin ja silittelen Indiä vähän. Mä haen sen riimun ja narun, ja pyydän nostamaan päätä. Indille se on ihan normaali toimenpide, ja kiinnitän vaan riimunnarun riimuun. Availen ovea enemmän ja talsin sitten suloinen poni perässäni käytävää pitkin ulko-ovelle. Pysäytän Lynnin luo. Tyttö harjaa Karinaa. "Ööö... tuleeko Indille riimu tarhaan?" kysyn. "No, kaipa sä voit ottaa sen pois", Lynn mumisee. Hymähdän ja jatkan matkaani Indin kanssa. Tarha onkin muutaman hevosen voimin ihan mukavan näköinen. Talutan pilkkuponin sisään portista ja irrotan sen riimusta. Mun hoitsu, ajatella. Kävelen ulos tarhasta ja huokaisen. Lynn tulee tuomaan Karinaa ja Reginaa samaan paikkaan, ja pitelen aitaa auki kolmikolle. Sitten, kun Lynn on takaisin ulkopuolella, suljemme portin ja lähden kävelemään tietämättömänä Lynnin perässä. "Täällä hoitajat saavat ratsastaa hevosia, jos niillä ei ole tunteja. Mielle tulee piakkoin taas lisää hoitajia, kun tulee uusia hevosia." "Voi että. Indi on ihana, mutta jos niistä tulee jotain mun lemppareita, ei hyvä... Enkä mä viitsi toista kertaa hakea", sössötän ja vetäisen suuni sitten nolona kiinni. "Toki me voidaan kattoa sitäkin, mutta yhtä hyvät mahkut kaikilla. Indi tuntuu olevan sulle kyllä hyvä", Lynn kertoo. "Miten karsinoiden putsaus täällä menee?" kysyn sitten vaihtaen punastuttavasta aiheesta muuhun. "Hoitajat putsaa jos kerkeää, pakko ei ole, mutta toivottavaa", Lynn mumisee. "Selvä." Palaan Indin tarhalle katselemaan uutta hoitohevostani. Helkutti, mulla on nyt se hoitohevonen... Jota mä olen toivonut. Turha paniikki pois päältä ja asiat normeiksi. Sillä selkeää. En mä voi mutista uusien hevosten perään, kun mulla on Indi. Huudan Indiä. Se ei tunnista mun ääntä, mutta on varmasti tottunut tulemaan aidalle kutsusta. Indi onnistuu sotkeutumaan mutaankin, kaviot ja vuohiset. "Indi, Indi. Kiinnostavaa. Sä olet tosi hieno tamma", naurahdan. Sitten vaimenen. Mä silitän Indiä ja hymyilen. Päätän mennä talliin ja käydä Indin karsinan kimppuun. Onneksi tallinseinällä on valmiiksi kottikärryt, talikko ja lapio. Kärrään ne sisään talliin ja suoraan Indin karsinan eteen. Pikatyhjennys kelvannee. Heitän talikon käteeni ja kävelen putsailemaan likaisia kohtia. Teen homman huolellisesti, ja kun tunnen, että asiat on sopivasti, vetäisen talikon takaisin kärryihin ja työnnän ne pois. Lantala on ihan vieressä, joten heitän tavarat sinne ja kottarit paikoilleen, talikon kanssa ja lapion, jota en käyttänyt. Päätän mennä tutustumaan tallilaisiin. Pian vastaani käveleekin suloinen ja korkea täysiveritamma taluttajanaan ruskeatukkainen tyttö. Hymyilen tytölle, joka pysähtyy. "Moi! Mä en ole nähnyt sua...?" se kysyy. Taas sama virsi. "Mä olen Indin uusi hoitaja, Peppi, moi, entä sä?" latelen. "Blingin hoitaja Meeba. Silitä vaan", tyttö vastaa. Silitän Blingiä. Sitten vaihdan muutamia sanoja Meeban kanssa ja pian häivymme omiin suuntiimme. Onhan sitä nyt johonkin tutustuttu. Lynn tulee mua vastaan ja pyytää tulemaan taloon esittäytymään asukkaille, ja vähän epämääräisenä seuraan sitä. Tämmönen tää talli sitten on. Peppi & Indi 1HM- Huhheijaa, aloitettu on. Tuo jatkuva hevoset tulee- jauhaminen on mälsää, mutta sitäpä mä tässä ajattelen, ja toki jännitän, mitä tuleva tuo; hevosia, ja kaikkia kommelluksia Malpussa. Hieno paikka kuitenkin -
|
|
|
Post by claudia on Oct 23, 2011 11:35:24 GMT 2
Ensimmäinen ratsastus
23.10.2011 Jeah. Mä avaan metsätallin oven ja raahaan perässäni ratsastuskypärää ja raippaa. Lynn, jonka tuttuun tapaan onneksi löydän ilman kummempia etsintöjä Korpun ja Reginan luota, on viimeksi kertonut että nyt voisin ratsastaa. Vien tavarani nopsaa Indin luo ja häivyn Lynskän vierelle. "Mooi", venytän nopeasti. "Morjens", kuuluu tottuneesti. "Niin että ratsastanko mä tänään?" "Joo, voit sä. Indi kaipaisi maastolenkkiä, voisitko sä viedä sen maastoilemaan. Jotakuta voit toki kysyä seuraksi", Lynn sanoo. Nyökkään. Kävelen sitten Indin luo ja avaan karsinan oven. Harjailen Indin tosi huolella. Se on kyllä ihana poni ja tosi söpö. Sitten vetäisen muutaman kerran jalkoja puhtaiksi ja haen kaviokoukun. Indi antaa kiltisti putsata kaviot, joten asiakin hoituu nopeasti. Päätän käväistä kysymässä jotakuta lenkkiseuraksi, jos aikaa liikenee. Päätallissa on tarpeeksi ihmisiä, ja mä kävelen punatukkaisen, ventovieraan tyypin luo. "Moi! Ootko sä Aimie?" kysyn. "Joo", tyttö vastaa kuka sä olet- ilme naamallaan. "Mä olen Peppi, ja nyt kun sä ekana tulit vastaan, päätin kysellä maastoseuraksi. Lynn sanoi että voisin mennä Indillä", kerron. Aimie tajuaa homman. "No jos mä hamstraan vaikka Trullin seurakseni?" Aimie ehdottaa. "Oota hetki, kysyn Lynniltä." Aijai nykyteknologiaa, Aimie painaa puhelimen korvalleen ja puhuu reippaasti. Sitten se nyökkää. "Nähdään pihalla. Tota... käykö vartti?" vastaan. "Käy. Mä tulen metsätallin eteen." Niin helpolla mä pääsin tänään, kun kävelen takaisin Indin luo, satulahuoneen kautta. Tai ei se mikään huone ole, mutta kuitenkin. Kannan tavarat Indin luokse. Se ei välttämättä koe houkutusta lähteä menemään, mutta kyllä se ihan suotavasti onnistuu vaikuttamaan mukavalta. Otan satulan käsiini ja nostan sen Indin selkään. Poni ei innostu asiasta, mutta vaikuttaa olevan melko normaali, kun testailen satulan oikeaa paikkaa. Sitten heitän vyön alas ja vedän sen satulalle. Kiinnitän satulan kunnolla Indin selkään, ja se on ihan tottunut koko touhuun. Otan suitset esiin. Tässä vaiheessa näen hevosesta sen, ettei ole miellyttävin touhu edessä. Vedän ohjat kaulalle ja reippaasti pään alas katosta. Itse asiassa Indi näyttää ihan leppoisalta kun kuolaimet istuvat sen suussa ja mä pujotan paketin päähän kiskoen otsaharjan hihnan yli. "Sä olet tosi söpö pystyharjoinesi", mumisen ja laitan leukahihnan kiinni. Menen hakemaan omat kamani, ja taluttelen hevosen ulos karsinasta. Lynn katsoo, kun vien Indin ulos. Ehkä se on Lynnin omaisuutta, ehkä ei. Kuitenkaan vastalauseita ei ilmene. Pysäytän pilkkuponin Trullin viereen. Mä en ole nähnytkään Trullia. Se on suloinen ruskea poni, ja näyttää keksineen tarpeeksi hyviä jekkuja matkan varrelle pitääkseen homman tarpeeksi hauskana. Aimie säätelee hihnoja ja mä teen niin myös. Jännittää nousta Indin satulaan. Ajattelen, että Indi on sellainen kiltti. Lynn on kuvaillut sitä kiltiksi ja kaheliksi, ja mä annan sanani oikeastaan senkin puolesta, että uskon siihen. Lynn on kuitenkin elänyt Indin kanssa monet vuodet. En mä tietenkään tiedä kuinka monet. Me istutaan heppojen selässä ja pyydetään niitä kävelemään. "Tota... minkä pituisia nää reitit on?" kysyn. "Mennään vaikka tää tunnin lenkki", Aimie vastaa. "Toi toinen on pitempi." Mä ja Aimie kävellään hetken, tai ei me, hevosethan täällä huhkii. Mä yritän kysellä Aimielta mahdollisimman paljon. Sitten se nostaa Indin luonteen esille. "Muuten... ravataanko jo?" se kysyy sitten. "Joo, ponit menee ihan tylsistyneiksi", mutisen ja annan Indille pohkeita. Käynnistä mä en voi tehdä johtopäätöstä siitä, minkälainen Indi on ratsastaa. Se kuuntelee ohjasavut ja menee varsin kiitettävästi, mutta aistin herkkyyttä siinä. Ravailen keskittyneesti, ja Indi on tosi kiva. Sitten me hidastetaan kävelyyn. "Laukataan vähän. Matkaa ei ole kauheesti jäljellä", Aimie toteaa ja taputtaa Trullia. "Ihan just." Ponit hengähtävät hetken ja mä annan itseni levähtää. Indi tahtoo toki laukata. Piakkoin päätämme laukkailla, ja laitamme kunnon etäisyydet. Nostan laukan ensin, ja Indi ryntää liikkeeseen. Se laukkaa kuitenkin hallitummin kun eilisen Väiski, rinnereitillä, ja mä olen siitä kiitollinen. Trulli tulee hyvää vauhtia, ja ponit menevät mukavaa peruslaukkaa. Hidastelemme tallia kohti. Pienen ravailun jälkeen mä vien Indin kaartoon ja kiitän Aimieta seurasta. Sitten talutan ponin talliin. "Oliko kivaa?" Lynn kysyy. "Joo, oli! Indi on kiva ratsastaa, tosi kiva", mä hengähdän. "Hienoa! Niinhän se on." Indi on kyllä mukava, hallittava ratsastaa. Rapsuttelen sitä hetken aikaa ja kuuntelen rouskutusta. Huoh. Huoh. Tää se on kivaa. "Mä tahdon kyllä ratsastaa sulla uudelleen!" Peppi & Indi 2HM
- Lyhyeksi jäi, anteeksi se. Tyyli on nothing- mutta kelpaa kai. -
|
|
|
Post by claudia on Oct 25, 2011 14:35:19 GMT 2
Mielialat 25.10.2011 Mua rasittaa. Välillä syksy saattaakin olla niin tylsä vuodenaika. Kengät täynnä vettä ja kuraa, haravointitöitä. Onhan se ihan kivakin, väriloisto on kerrassaan mukava, mutta ei. Mä en todellakaan perusta kuralätäköistä... Jos joku on kuullut sanan helkkari tai helkutti mun suusta, ei ihme. Pahoittelen. Mä toivon että olisi jo talvi ja välillä, jos kastun litimäräksi, menee kaikki ihan tylsäksi touhuksi. Silloin ei huvita. Ja silloin ei ole kivaa niilläkään, jotka on mun ympärillä. Mä yritän selvitä sen ajattelemisesta. Ja yritän olla mahdollisimman reipas - ettei kukaan muu kärsisi mun tekojeni tai mun pahan mieleni saloja. Ehei. Mä olen kyllä välillä luonnoltani 'syttyvä' ja se on pakko myöntää. Mä tulen tosi epätavalliseen aikaan tallille - kahdeltatoista. Yleensä se on aina koulun jälkeen. Mutta nyt uuvuttava unicef-kävely rasittaa lihakset muusiksi niin, että on melkein pakko päästä talleille unohtamaan se tyhjässä talsiminen. Tarkoitus on toki hyvä. Indi kävelee kentällä. Se tarpoo Lynn selässään, ohjat pitkinä mutta virkeän oloisena ympäri kaviouraa. Kentän keskellä on muutama este, joita tummatukkainen poika parhaillaan purkaa. Mä kävelen kentän reunalle, mutta en tuntemattoman läsnäollessa viitsi huutaa Lynniä, odotan vain että tyttö itse hoksaa mut. Ja niin se hoksaakin, ohjaa pilkkupollen mun luo, tai aitahan siinä on välissä. Hyppään aidan yli nopeasti ja silitän Indiä. Se ei säiky. "Ratsastelin tässä Indin. Jos sä haluat, voit nyt heti mennä sillä tunnin. Mä en ole nähnyt teidän yhteistyötä, ja Aimien ihan kiva- vastaukset ei nyt tyydyttäneet mun haluja, onhan mun pakko nähdä omin silmin suojattini hommat. Puomeilla ja kavaleteilla jos pelaisitte tällä kertaa", Lynn kertoo ja pomppaa alas Indin satulasta. "Joo, voinhan mä, tottakai", hymyilen. "Mun kypärä on kyllä tuolla laukun vieressä... Mä haen sen, pitele sä Indiä." Kipaisen suojavarusteeni ja puen sen, tai työnnän päähän. Lynn antaa mulle raipan. 'Se poika' tulee Indiä pitelevän Lynnin luo. "Mä sain ne purettua", se mutisee. Sitten se näkee mut. " Kuka toi on ja mitä se tekee Indin selässä?" "Dani!" Lynn toruu. Mä tajuan. Ai toi on se, josta Iisa kertoi. Daniel. Mutta mä en tiedä, onko se tallipoika vai mikä sen virka onkaan. Sitä ei esitelty talon asukkaissa pari kertaa sitten, sillon mä tutustuin Ilpoon ja Aikkuun. Ja Santeriin, joka mukisi omassa huoneessaan ja kirjoitteli silloin papereita. Mutta kyllähän mä sen näin, heppu joka pyysi mut taluttamaan Karinaa ja Reginaa... Muttä nyt kun mä istun Indin satulassa, en todellakaan tiedä kuka tämä poika on. Huomaan kuitenkin sen pienen sähköisyyden näiden välillä. Ehei. Ei se ole sähköisyyttä. Mutta tuntevat nuo toisensa, varmaa, aivan varmaa. "Indin hoitaja, Peppi. Peppi, tässä on Daniel aka Dani. Mun poikaystävä ja vakituinen lätkäfani, joka käy Seppeleessä harjaamassa hoitsuoriaan Topia. Jere on sen lempiratsu täällä. Joten eipä tilalla paljoa heilu, Topin parissa sitten", Lynn sepittää. Mä sanon reippaasti moi ja yritän olla vaikuttamatta aasilta. "Moi. Mä oon siis Dani... Ja kuten Lynniltä unohtui sanoa, Aikun poika", Daniel vastaa ja luo loukkaantuneen katseen Lynniin, joka sanoo sitten jotain. "Hei, etkö sä muka esittele mua niin? Vaan jonain hassahtaneena jääkiekkoilijana. Älä viitti. Mullakin on täällä muukin arvo kun sun poikaystävä", Dani murahtaa Lynnin selitykselle, jota en kuullut. Danielin äänessä on huvittuneisuutta ja sitä, mistä tietää, ettei se oikeasti syyllistä. "Esittelen, mutta kun sä et edes asu täällä enää... On arvot sulla juu", Lynn sanoo selkeästi niin kai- sävyllä. "Onko se asuminen niin oleellista? Kuule, senkin..." Dani naurahtaa leikillään. "Ja sä sitten kehtaat väittää, ettei mun poikaystävänä oleminen ole tärkein arvo?" Lynn sanoo sitten tietäen ehkä jopa vastauksen. "Mä sellasta ole väittänyt, on se", Dani mumisee ja halaa Lynniä. Lynn suukottaa kevyesti poikaa. Daniel tulee vielä Indin viereen. "Kuules, dalmatialainen, et kerro Lynnille, mutta se ei ehkä ole tärkein arvo..." kuuluu suusta. Sitten poika häipyy. Dalmatialainen? "Saanko mä mennä uralle jo?" kysyn. "Joo." "Muuten, yksi juttu..." mumisen ja odotan. Lynn ei sano mitään, nyökkää vaan ja odottaa kiltisti. "Keksiikö Dani aina Indille lempinimiä? Dalmatialainen?" toistan punastellen ja ohjaan tamman uralle. "Täplä. Kaheli. Sählä. Juu, älä ihmettele. Se on ehkä vähän kuiva jätkä jos sitä ei tunne, mutta oikeasti ihan hauska ja kiva", Lynn vastaa. Nyökkään- juuri nyt keskityn sittenkin Indiin. Indi menee tosi mukavasti veryttelyssä, se taipuu volteilla tosi kivasti. Mun on helppo ohjata sitä, joskin alkuun taipuminen tapahtuu lähinnä etuosalla. Kun istun harjoitusraviin ja annan merkkejä takaosalle, sellaisia merkkejä, joita käytetään, jos hevonen ei taivu, ja pian Indi kulkee sekä kevyessä-että harjoitusravissa kivasti. Mä ohjailen sitä ja vilkuilen Lynniä. Sano edes jotain... Mutta ei. Lynnin suu pysyy kiinni eikä se katseellaankaan kerro mitään. Ei hyvää eikä huonoa. Pysyn rentona ja istun mukavaan harjoitusraviin. "Mä haen kaksi kavalettia..." Lynn mumisee viimein, muttei puhahda tasostani. Mä saan itse päättää, minkälaisen radan kokoan, ja vaikka musta tuntuu kerrassaan sietämättömältä treenata harjoitusravissa pomppien puomeja ja kavaletteja, en viitsi keventää ennen kuin tehtävä on saatettu loppuun. Toiseen suuntaan lopetan holtittoman hyppelyn ja saan Indin tajuamaan, mitä haen. Se tekee hyvää työtä, alkuun vähän laahaa jalkojaan niin että mä näytän sille selvästi, että pakko nostaa, läpi ei pääse. Indi innostuu touhusta. Loppujen lopuksi pyydän Lynniä siirtämään kamat pois ja jättämään molempien lyhyiden sivujen keskelle puomit, sekä yhden puomin kentän keskelle sivusuunnassa. Keikun hetken aikaa käynnissä, ja Indi varmasti toimii ihan hyvin. Parin hengähdyksen mentyä mä käännän täyskaarron ja mukisematta nostan harjoitusravista siistin laukan. Lasken askelia. Kaarteesta, jotta tiedän, miten tuon hevosen puomille. Mielessäni. Mä saan kuusi ja sitten annan napakan merkin, että saa painella. Indi laukkaa hyvin puomin keskeltä ja käännän sen vielä pitkän sivun keskeltä, suoraan puomille, puomin yli ja isolle pääty-ympyrälle, jotta tulen puomin vielä uudestaan. Sitten teen saman toiseen päätyyn ja jatkan piakkoin hommaa pelkkänä kahdeksikkona. Lynn on antanut Indin vertyä ja rauhoittua mulle, mutta Indi on tosiaankin, Dania komppaillen, vähän kaheli pikku poni, mutta ilmiselvästi söpö siitä huolimatta. Mä annan Indin laukata reipasta poninaskellusta. Lynn seisoo suu viivana ja tarkastelee työtä. Häiritsevää. Mä olisin ehkä halunnut, että se sanoo arvosanan - mutta puhumattomuus sai mut vain jatkamaan oikeasti kiinnostuneena. Ohjaan Indin kentän keskelle kaartoon. Loppuveryttelyt menivät musta nappiin, ja taputtelen puuskuttavaa pollea, kun hyppään alas. "Huh!" hymyilen Lynnille, joka tulee myöskin hymyillen Indin luokse. Hymy ei ole samanlaista leveää kuin mulla on nyt, se on odota- hymyä. "Okei, haluatko sä kuulla? Teillä meni musta tosi mukavasti, yhteistyö sujui ja normi-Indi-päivä tänään. Sä ratsastit Indiä mukavasti, ja musta tuntuu, että sä olet aika täydellinen Indin selkään. Justiinsa Indin", Lynn kertoo. Ei kehuja liikaa, lähinnä siitä, että sovin Indille. Mä olen niin iloinen siitä. Että mä saan nyt arvion. Eikä se ole mikään ihan pohjalla oleva. Ei, ei ihan. Eikä melkeinkään. Talutan tyytyväisenä ponitamman talliin. Vien sen karsinaan ja alan riisua suitsia. Mä otan ensin pois ristiturpahihnan ja annan Indin venyttää kaulaansa vähän. Sitten mä otan muutkin tarpeelliset hihnat ja vedän paketin päästä. Indi haukottelee oikein kunnolla. "Sä olet niin söpö", naurahdan, totean asian sadatta kertaa. Laitan suitset roikkumaan karsinanoven koukusta ja päätän hoitaa Indin ensin kunnolla loppuun, ennenkuin vien varusteet paikoilleen ja putsaan kuolaimet. Mä menen sitten vetämään satulavyön alas ja kiskon satulan Indin selästä. Huopa on pesun tarpeessa, se pitää irrottaa ja viedä jonnekin koneeseen. Laitan vyön satulan päälle ja tyrkkään kyljelläni ovea vähän kiinnemmäksi, kun kävelen ulos karsinasta ja laitan satulan telineeseen. Satulavyö luisuu koko ajan maahan, ja mä irrotan sen, kun olen kyllästynyt nostamaan, ja heitän satulan päälle. Mun pitäisi putsata se. Menen takaisin karsinaan ja kyykistyn ottamaan Indin punaiset suojat pois. Ne sentään on mun näkökohdasta puhtaat, ja varmaan ihan melko uudetkin. Harjailen Indiä kärsivällisen ponitytön asemassa. "Huh, sun kamat on jotkin aika likaiset! Huopa ainakin, vaikka sillä kyllä menisi vielä pari kertaa. Ja susta on varmaan mukavampi, ettei satulavyö ole hevosenkarvassa ja hiessä, vaikka se kyllä heti meneekin siihen kuntoon, missä oli ennen pesua", mutisen. Indi on hikinen kahden tunnin treenistä, ja vakuutan, että sille tekee hyvää saada pieni pesusienellä kastelu satulavyön, jalkojen ja pään kohdilta. Mä harjaan kaikki paikat tunnollisesti toistamiseenkin. Sitten putsaan kaviot oikein huolella. "Mä en ymmärrä niitä, ei pahalla, jotka ei putsaa hevostensa kavioita", totean ja pidän pienen tauon, tajutessani, että mun sanajärjesykseni ei ole otollisin mahdollinen. Hoitamiseen on mennyt reilu kolme varttia, ja tyytyväisin mielin mä laitan riimun Indin päähän ja lähden viemään sitä tarhalle. Metsätarhassa Trulli, Piitu ja suloinen Muli kävelevät kaikessa rauhassa. Trulli, joka ilmeisesti on Indille aika hyvä kaveri, hölkkää katsomaan, kun mä avaan tarhanportin ja suljen sen perässäni. Talutan Indin keskelle tarhaa ja päästän sen riimustakin. Sitten puikahdan alta pois ja äkkiä ulos tarhasta, jottei Muli rynnisi heti ulos. Mä menen talliin hakemaan Indin varusteita. Putsaan kuolaimet kaikessa rauhassa ja pyörittelen soljet vielä hyvässä kunnossa olevalla öljyllä. Sitten paketoin ne ja vien Indin nimikoituun suitsinaulaan. Satulasta irrotan satulahuovan ja heitän sen tuulettumaan ulos. Putsaan vyön vesiletkulla ja saippualla, ja huuhtelen huolella - Lynn on sanonut että Indi ei tykkää, jos vyö kutiaa, kun huuhtelu ei ole tarpeeksi hyvä. Viimein mä harjaan satulavyön vielä kertaalleen ja kiinnitän satulaan. Satula nököttää varustenaulojen omalla oikealla paikallaan. Sitten mä menen hakemaan huovan sopivasta paikkaa ja lähden talolle, kun en tiedä, missä huopa pestään. Pujahdan koputtaen ovenraosta eteiseen. Yläkerrasta talsii Santeri, mutta mä kuulen Aikun äänen olohuoneessa. "Moi!" Santtu tervehtii. Mä vastaan ja sanon asiani. "Ööö... Indin huopa kaipaisi pesua, missä nää huovat pestään?" kysyn reippaasti. Entä jos huopa pestään vesiletkulla. Se vasta olisikin noloa. "Joo, sä voit tuoda sen tänne... Katotaan", Santeri mumisee. Aikku kävelee olohuoneesta meidän luoksemme. "Peppi! No, mitäs juttua sulla olisi?" Aikku kysyy. Santtu auttaa mua kertomaan asian ja näin samalla Aikku ja Santeri testailevat, onko huopa pesun tarpeessa. "Juu, pesuun vaan. Mä heitän sen koneeseen. Kiva kun ilmotit, tänne vaan likaset huovat", Aikku sanoo ja ottaa Indin huovan, kävelee sitten pois. "Saattaa olla hankalaa, säkö et siis tunne meidän pesupolitiikkaa?" Santeri kysyy. "Joo, en", myönnän. Santeri pörröttää hiuksiaan, ja mun tekee mieli naurahtaa sille kokonaisuudelle, joka pelmahtaa ensi kertaa mun näkösälle. "Selkis. Satulahuovat tänne, suojat ja vyöt voi pestä letkulla. Varusteet kanssa, mutta ei letkulla vaan satulasaippualla." "Okei, kiitti ohjeistuksesta. Ja moi!" huikkaan nopeasti. "Moi! Onko se Piitu missä?" Santeri kysyy sitten. "Tarhailee", mä vastaan ja raotan ovea. "Asia ok", Santeri virnistää. Sitten mä katoan ovesta Indin tarhalle. Näen Lynnin, ja kerron pesuhommista sille. Se hymähtää ja sanoo että hyvä juttu. Mä olen ihan tyytyväinen. Aimie talsii mua vastaan, kun kävelen päätallissa. "Hellou! Mitä sä nyt olet tekemässä, täällä?" se kysyy. "Etin seuraa", naurahdan. "Haluaisitko sä tulla katsomaan Jonasta?" Aimie mutisee. "Totta kai!" Me seisotaankin pian söpön issikkaorin karsinalla, ja ihanan pörröinen pää pilkistää Aimien takaa. "Tää on Jonas", Aimie hymyilee. "Ihana!" totean nopeasti ja silitän ihan varovaisesti oriin turpaa. Se ei kainostele, vaan marssii kihnuttamaan päätään mun kylkeen. "Tommonen", Aimie mutisee. "Tommonen." Me viedään kaiken päätteeksi Jonas tarhalle, ja sinne me sitten jäädäänkin juttelemaan vähäksi aikaa Löpön hoitajan, Mellun kanssa. Mä häivyn kuitenkin, kun ounastelen Indin karsinan tarvitsevan siivoojaa. Haen kottarit ja talikon sekä lapion. Mun on pakko kipaista Indin tarhalla, ja se mussuttaa heinää. Heinän hyvä tuoksu kantautuu mun nenään. Ah. Kärrään kottarit tyytyväisenä talliin, kohti Indin karsinaa. Peppi & Indi 3HM- Pitempi stoori tällä kertaa, voi voi, kun inspis tuli Kiva se on vaihteeksi saada Indinkin sisällöllisempi hoito, ainakin itse tuumin niin! -
|
|
|
Post by claudia on Nov 5, 2011 13:16:03 GMT 2
5.11.2011 Paikkavaraus tarinalle
|
|
Jade
Ahkera osallistuja
Posts: 150
|
Post by Jade on Nov 24, 2011 16:33:38 GMT 2
24.11.2011
Kyllästyneenä katsahdin ulos ikkunasta, siellä tuuli ja satoi vettä. Kuka tuonne nyt haluaisin mennä itseään vilustuttamaan, tuhahdin mietteissäni. Havahduin ajatuksistani vasta kännykän pirahtaessa. Avasin viestin ja luin sen: ” Hei, voit alkaa hoitaa Indiä! T. Lynn ”. Hetkessä piristyin ja lähdin pukemaan takkia ylleni. Huikkasin vielä ovelta äidille meneväni tallille ja nappasin pyörän talon kulmalta. Matka sujuikin yllättävän nopeasti tuollaisessa koiranilmassa. Perillä juoksin nopeasti metsätalliin suojaan sadetta, hyvä etten liukastunut niihin kaikkiin mutalammikoihin, jotka tallipihaa ympäröivät. Kävelin Indin karsinalle, jossa poni pyöri ympäriinsä hermostuneesti. Sillä taisi olla hieman tylsää, kun joutui vaan seisomaan sisällä, veikkasin raottaen karsinan ovea. ” No heippa tyttö”, sanoin hymyillen pilkulliselle ponille. Olin jo kerran ratsastanut tammalla ilman satulaa, mutta sen paremmin en ollut siihen ehtinyt tutustua.
Indi tökkäisi minua turvallaan, pärskähti äänekkäästi ja käännähti ympäri. Suljin karsinan oven ja lähdin kohti satulahuonetta. Tapasin siellä erään uuden tytön, jota en ollut ennen tavannut. Hän esittäytyi arvaukseni mukaan Sonjaksi, Blingin uudeksi hoitajaksi. Juttelimme siinä tovin, mutta sanoin pian lähteväni tutustumaan paremmin uuteen hoitoponiini. Nappasin harjakopan mukaan hyllyltä ja tallustin takaisin Indin luo. Tamma höristi korviaan kuulessaan askeleita. Avasin nyt karsinan oven paremmin auki ja kiinnitin ponin riimuun riimunnarun. Talutin sen käytävälle ja laitoin siihen kiinni. Avasin harjapakin ja otin sieltä harjan. Aloin tuttuun tapaan harjailla kyllästyneen näköistä tammaa, joka kuitenkin nautti harjauksista. Välillä rapsutin sen säkää, jolloin Indi venytti ylähuultaan eteenpäin. Naurahdin huvittuneesti ja laskin harjan takaisin koriin. Otin sieltä kamman, jolla aloin selvitellä ponin harjaa. Siinä kestikin ihan mukavan kauan, sillä harja oli aikamoisilla takuilla. Hännän sain selvitettyä pikaisesti, joten päätin puhdistaa vielä lopuksi kaviot.
Vietyäni harjat takaisin satulahuoneeseen, irroitin Indin käytävältä. Talutin sen suoraan tarhaan, koska sade oli jo lakannut. Suljin tarhan portin ja lähdin etsimään itselleni lisää tekemistä. Katsahdin kelloa tuumaten, että minulla olisi vielä tunti aikaa olla tallilla. Ehtisin hyvin vielä vaikkapa puhdistaa karsinan ja varusteet. Nappasin satulan telineestä ja pyyhkäisin siitä pölyt pois ja irroitin satulavyön, jalustinhihnat ja jalustimet. Aloin reippaasti putsata satulaa satulasaippualla, kuunnellen samalla musiikkia kuulokkeista. Puhdistin myös satulövyön pesemällä sen vedessä ja asetin kuivumaan telineelle. Kiinnitin puhtaat jalustinhihnat takaisin satulaan, ja vaihdoin vielä satulahuovan uuteen. Seuraavaksi oli vuorossa suitset. Purin ne osiin ja aloin puhdistaa niitä huolellisesti. Kun homma oli viimeinkin tehty, kokosin suitset uudelleen ja ripustin ne takaisin naulakkoon. Katselin vielä hetken tyytyväisesti lopputulosta ja päätin siivota seuraavaksi sen karsinan. Hankin käsiini kottarit ja talikon ja marssin urheasti karsinalle. Aloin heittää lantaa ripein liikkein kottareihin, hyvä ettei sitä lentänyt käytävällä ohikävelijöiden päälle. Kun kottikärry oli vihdoin täynnä, lähdin kohti lantalaa.
Kun hommat oli hoidettu, menin moikkaamaan muita vanhoja tuttuja hoitajia päätalliin. Siellä oli Lynnkin jo jakamassa iltaheiniä ja sanoi, että voisin pian hakea Indinkin sisälle. Lähin siis taas tarhoille, jossa hoitsuni oleskeli, nyt jo paljon pirteämpänä liikunnan jälkeen. Tosin minulla meni hetki aikaa sen pyydystämiseen, eihän tamma olisi halunnut tulla ollenkaan pois ulkoilemasta, kun oli tarhaan vihdoinkin päässyyt. Onnekseni minulla oli taskussa mukana pala porkkanaa, jotta ponipalleron pyydästämiseen ei mennyt ihan niin kamalan kauan. Talutin Indin sisälle lämpöiseen talliin, jossa heitin sille ohuen talliloimen selkään Lynnin pyynnöstä. Jaoimme yhdessä vielä heinät ja kaurat metsätallin asukeille, jonka jälkeen lähdin kotiin.
Jade ja Indi, 1hm
|
|
Jade
Ahkera osallistuja
Posts: 150
|
Post by Jade on Nov 25, 2011 18:47:14 GMT 2
25.11.2011
Tallilla taas, hymähdin iloisesti avatessani tarhan porttia. Päästin huuliltani pitkän vihellyksen. Jonka seurauksena Indi tallusti luokseni. Rapsutin ponin kaulaa ja puin sille riimun päähän. ” - Mitäs me tänään keksittäis tyttönen”, sanoin kiinnittäessäni riimunnarun kiinni tamman riimuun. ” - Mitäs tuumaisit pienestä maastolenkistä?”, kysyin hoitsultani pirteästi. Vaikka tiesin, ettei se osannut puhua, luulisin sen vastanneen kyllä.
Niimpä kävelimme pois tarhasta ja lähdimme maastoon. Oli suhteellisen leuto keli ja Indi vaikutti jo pirteämmältä kuin eilen. Se käveli vierelläni pitkällä narulla ja nuuhkaisi aina välillä maata. Taputin ponia hymähtäen. Olin jo nyt todella kiintynyt siihen, enkä voisi ajatellakkaan luopuvani pilkullisesta tammasta. Saatoin vain haaveilla, mitä kaikkea voisimme yhdessä tulla kokemaan. Uittoreissut kesällä, unohtumattomat hoitohetket, hangessa laukkaamista ja esteiden hyppäämistä...
Indi palautti minut maan pinnalle tökkäisemällä minua silkkisellä turvallaan. Käännyimme eräälle pienemmälle polulle, josta olisi enää lyhyt matka Mallaspuroon. Perillä tallilla talutin ponin karsinaansa. ” - Moikka Jade! Nyt kun olet kerran täällä tallilla, voisitko laittaa Indin valmiiksi tunnille, kun sen ratsastaja tulee vähän myöhässä?”, Lynn kysyi käytävällä. ” - Juu, kyllähän se sopii, sanoin lähtien hakemaan ponin varusteita.
Nappasin satulahuoneesta mukaani mukaani satulan, suitset ja suojat. Annoin Indin olla karsinassa vapaana varustamisen aikana, ja se käyttäytyikin todella hienosti. Jäin odottelemaan saapuvaa ratsastajaa karsinalle, joka tuli pian noutamaan ratsunsa. Olin taas ilman tekemistä, joten päätin mennä katsomaan löytyisikö tallista vaikka ketään juttukaveria. Tapasinkin päätallissa Viviannan, jonka kanssa juttelin varmaan puoli tuntia kaikenlaista. Kiitin tyttöä seurasta ja sanoin lähteväni odottamaan tunnin loppumista maneesille.
Ratsukot menivätkin juuri loppukäyntejä, joten saavuin sopivasti paikalle. Autoin ratsastajaa ottamaan Indiltä varusteet pois tallissa ja otin sen käytävälle harjattavaksi tytön lähdettyä kotiin. Indi oli väsynyt rankasta tunnista, joten kenkkuilut hoitaessani sitä. Harjasin ponin perusteellisesti ja puhdistin kaviot. En alkanut selvittää harjaa tai häntää, koska olin tehnyt sen vasta eilen. Annoin tammalle porkkanapalasen ämpäristä, kiitokseksi kiltistä käytöksestä ja rapsuttelin sitä vielä hetken, ennen kuin laitoin ponin karsinaan ja lähdin kotiin.
Jade ja Indi 2hm, Tiiän että tää on lyhyt, mutta inspas nyt vaan kirjotella : ))
|
|
|
Post by Lynn on Feb 16, 2012 8:04:26 GMT 2
Indi varsoi helmikuun 11. päivänä sievän, terveen tammavarsan. Varsan nimi on vielä avoinna. Pieni pitkäkoipi on reipas kaveri ja Indistä on kuoriutunut oikein supermamma... se on tarkka varsastaan! Nyt arvon rouvaa ja Hänen Korkeutensa kaunista jälkikasvua saavat käsitellä vain harvat ja valitut lakeijan arvon saaneet.
|
|